Kuukausi: syyskuu 2018

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Minulta on toivottu postausta taas liittyen masennukseen, enkä tosiaan olekaan siitä kirjoittanut vähään aikaan. Kesällä otin tarkoituksella etäisyyttä niin sanotusti vaikeisiin aiheisiin, koska välillä on pakko ottaa paussia raskaiden aiheiden käsittelystä.

Minulta kysyttiin instassa, miten selvisin masennuksesta. En kyllä yhtään tiedä miten, ja olenko tosiaan masennuksen paremmalla puolella jo? Väittäisin että olen, mutta en tiedä uskallanko. Hassua, että silloin kun aloitin blogin 2,5 vuotta sitten, olin paljon huonommassa kunnossa kuin nyt tänä päivänä. Täältä voit lukea ensimmäisen postaukseni Naiseuden Voima sivustolta, maaliskuulta 2017.

Selviääkö masennuksesta koskaan täysin? Olenko minä selvinnyt? Miten elämä on muuttunut? Tässä postauksessa pohdin asiaa.

Mistä tietää, onko parantunut masennuksesta?

Niinpä, se onkin todella hyvä kysymys! Syön edelleen masennuslääkkeitä, koska koen että ne tasaavat mielialan heittelyä. Mutta toisaalta käyn kokopäivätyössä ja koen jaksavani sitä ihan hyvin, vaikka olen jopa pienten lasten kanssa tekemisissä. Hoidan töissä uhmakiukkukohtaukset, syötän, nukutan, vaihdan vaippoja, komennan ja leikitän. Enhän jaksaisi sitä ollenkaan, jos olisin edelleen masentunut?

Masennus on niin salakavala sairaus, että on vaikea sanoa milloin on päässyt pahimman masennusvaiheen yli, vai pääseekö koskaan. Ihmisillä on muutenkin elämässä rankkoja kausia, hyviä ja huonoja päiviä. On paljon helpompaa diagnosoida murtunut ranne – röntgenillä katsotaan että hyvin on parantunut. Sitä ei voi mielenterveysongelmille tehdä.

Itselläni masennus on näyttäytynyt enimmäkseen aggressiivisuudella (lyhyellä pinnalla), olin itkuinen, voimaton, ja toivoton. Syyllistin itseäni usein siitä että olen huono äiti. Pelkäsin kaikkea pahaa mitä voisi käydä itselleni ja lapselleni. Olen kuitenkin jaksanut viimeiset 4,5 vuotta huolehtia jotenkuten itsestäni, kodistani ja lapsestani yksin. Kykenin siivoamaan, käymään kaupassa, jopa hoitamaan opinnot loppuun. Kukaan ulkopuolinen ei voisi ikimaailmassa arvata, että olen masentunut ja ahdistunut. Sitä kuulenkin usein – miten voit olla masentunut, kun olet aina niin iloinen?

Elämäni parasta aikaa. Samaan aikaan voin todella huonosti.

Kun voin paremmin, palaanko taas takaisin entiseen minääni?

Kun on käynyt läpi äidiksi tulemisen ja sen myötä uupumisen ja masennuksen, tuntuu mahdottomalta ajatukselta että palaisin omaksi itsekseni. Siihen minään, joka olin ennen raskautta ja ennen synnytystä. Elämä on muuttunut niin valtavan paljon viimeisen viiden vuoden aikana. Jo raskausaika tuntui muuttavan minua erilaiseksi sisältä ja ulkoa, joten tässä ei ole pelkästään käyty läpi masennus vaan iso elämänmuutos ja sitä kautta on pulpahdellut repullinen traumojakin ylös. Sen takia kutsuisinkin synnytyksen jälkeistä masennustani elämänmuutosmasennukseksi, tai elämänmuutosahdistukseksi. Ei ole tavatonta että raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen äidillä nousee ylös traumoja menneisyydestä ja lapsuudesta.

Ihminenhän tosiaan muuttuu koko ajan vanhetessaan muutenkin, joten haluaisinko edes palata entiseen minääni? En haluaisi! En sanoisi että olen iloinen masennuksestani, mutta on se opettanut paljon itsestäni asioita joita ehkä en olisi käsitellyt ilman tätä masennuksen syvää kuoppaa. Masennus vaatii ihmistä tonkimaan sisuksiaan, ja kaikkea sitä ikävää liejua mikä sieltä ylös nousee. Kukapa voisi muutenkaan palata siihen ihmiseen, joka oli vuosi sitten, viisi vuotta sitten?

Miten olen muuttunut masennuksen aikana ja sen jälkeen?

Masentuneena en usein ollut tunnistaa itseäni. Minne oli hävinnyt se optimistinen ihminen yhtäkkiä? Miksi olin niin pessimistinen, en uskonut tulevaisuuteen ollenkaan ja vain itkin ja raivosin? En nähnyt elämässä mitään hyvää, paitsi lapseni. Lapsi antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Minulla oli todella synkkiä ajatuksia itseni ja vauvan satuttamisesta, asioita joita en ollut koskaan ennen ajatellut.

Masennus opetti minulle kantapään kautta sen, että apua on pakko pyytää, kun ei jaksa enää. Mieluiten ennemmin kuin liian myöhään. Olen aina ollut sen tyyppinen, että apua en tarvitse, minä pärjään itse ja osaan (tulee mieleen 2-vuotias lapsi, joka huutaa MINÄ ITE!, kun joku yrittää auttaa lapasia käteen). Olen opetellut kuuntelemaan varoitusmerkkejä uupumisesta, ja silloin pyydän apua, useimmiten menemme silloin vanhempieni luo jolloin apukäsiä on saatavilla, tai pyydän omaa aikaa itselleni.

Nykyään tuntuu että ole oppinut itsestäni aivan valtavan paljon. Osaan jollain tapaa arvostaa tylsää tavallista arkea ja rutiineja, asioita joita olen ennen inhonnut ja pitänyt maailman tylsimpänä asiana. Osaan arvostaa sitä kun elämä tuntuu kevyeltä eikä ahdista jatkuvasti.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, ja hidastanut tahtia kun tuntuu että väsyttää liikaa. Arvostan yksin olemista ja omaa rauhaa. Aiemmin olisin kuollut tylsyyteen jos olisin joutunut koko viikonlopun olemaan kotona, ja nyt nautin siitä.

 

”Olen oppinut kieltäytymään asioista jotka eivät anna minulle voimaa tai mitään positiivista. Olen oppinut sanomaan ei.”

 

Nautin myös siitä että saan auttaa muita jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olin. Sen takia tämä blogi ja insta ovat tulleet minullekin tärkeiksi, koska saan jakaa muiden kanssa rehellisesti elämääni ja sillä tavalla toimia myös vertaistukena. Itse olen kokenut että vertaistuki on ollut tärkeimpiä asioita masennuksen keskellä. Tämä on yksi asia joka ei ole muuttunut minussa – olen aina halunnut auttaa muita tavalla tai toisella.

VAIKKA USEIN ITKINKIN AHDISTUSTA, ON MEIDÄN ELÄMÄSSÄMME AINA OLLUT NAURU HERKÄSSÄ.

Mitkä asiat ovat vaikuttaneet paranemiseeni?

Ihan ensimmäisenä – aika ja uni. Uskon että suurimpana asiana on juurikin tuo uni, koska kukaan ihminen ei jaksa kauaa jos ei koskaan nuku kunnolla. Kun aika kuluu ja lapsi kasvaa, hän osaa tehdä enemmän asioita itsekseen. Hän ei ole enää täysin riippuvainen minusta arkisissa asioissa kuten pukeminen ja syöminen. Tuntuu että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän saan vapautta, omaa itseäni takaisin ja tilaa hengittää.

Uskon että olen onnistunut myös itse tekemään kovaa työtä oman pääni sisällä, että ajatusmallit ovat muuttuneet. Tähän ei pysty, jos ei tee kovasti töitä sen eteen, tai on aivan liian masentunut. Aiemmin syyllistin itseäni todella helposti kaikesta mitä olen tehnyt väärin, kunnes luin jostain kirjasta (älkää kysykö mistä, koska en tosiaankaan muista!) siitä, että omia negatiivisia ajatusmalleja voi alkaa muuttamaan.

Aina kun tunnen, että alan taas haukkumaan ja syyllistämään itseäni, annan sen ajatuksen tulla ja sen vastapainoksi olen keksinyt jonkun asian mistä kehun itseäni. Esimerkiksi:

”Hitto kun huusin lapselle aamulla, kun hän ei saanut tarpeeksi nopeasti vaatteita päälle.”

”Olen jaksanut tehdä ruokaa jo kolmena päivänä peräkkäin, ja pestä pyykkiäkin! Illalla otti päähän kun lapsi kiukutteli iltapesulle mennessä, mutta en hermostunut.”

Tällainen ajattelutavan muuttaminen vaatii töitä, mutta minun kohdallani se on auttanut siihen, että pääsee sellaisesta negatiivisen ajattelun kehästä vähän irti. Olen oppinut sen että jos työntää kaikki negatiiviset ajatukset johonkin syvälle mielen syövereihin, se vain pahentaa tilannetta. On parempi ottaa vastaan syyllistävä ajatus, tiedostaa se, ja sen jälkeen koittaa ajatella jokin hyvä juttu itsestään vastapainoksi. Itselläni tämä meni pienin, pienin askelin eteenpäin.

 

”Pakotettu positiivisuus ei todellakaan toimi.”

 

(Haha, en siis kestä. Juuri kun kirjoitin tuon yllä olevan lauseen, sanoi joku hahmo lapseni piirretyssä ”ajattele positiivisesti!” Ah, tätä elämän ironiaa!)

On todella mahdotonta sanoa mitään yleispätevää neuvoa että ”näin paranin”, koska ihmiset, tilanteet ja jokaisen elämänkaari on niin erilainen. Enkä ole mikään psykiatri, osaan kertoa vain omaa tarinaani ja toivon että joku saisi siitä vertaistukea tai jotain apua.

Rakkain pieni mies <3

Entä jos masennun uudestaan?

Tätä pelkään jatkuvasti, jos ei muuta niin alitajuisesti, etenkin nyt kun olen mennyt takaisin työelämään. Siinä ei auta mikään muu, kuin koittaa mennä eteenpäin ja kuunnella itseään. Jos kuulen yhtään uupumisen merkkejä itsessäni, on aika pysähtyä ja miettiä mitä voisin tehdä toisin.

 

”Voin myös kertoa läheisille, että voisivat tarkkailla uupumisen merkkejä koska niitä ei aina itsekään huomaa.”

 

Minusta tuntuu, että kun olen kerran masentunut, olen kamppaillut paniikkihäiriön ja ahdistuksen kanssa, se taipumus ehkä on ja pysyy minussa. Se vain vaatii sen, että minun pitää pitää huolta itsestäni. Pyytää apua, vaatia omaa aikaa ja tehdä arjessa asioita joista nautin. Töissä koittaa ottaa sen verran löysin rantein, ettei paahda joka hetki täysillä. Vähempikin riittää.

Mitä sanoisin ihmiselle, joka kamppailee masennuksen kanssa?

Sanoisin, että toivottavasti jaksat tsempata, ja jatkaa eteenpäin vaikka tuntuisi todella vaikealta. Joskus se aurinko alkaa paistamaan risukasaankin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Jotkut ihmiset eivät pääse koskaan eroon masennuksesta, joten on turha sanoa yleispätevästi että ”kyllä se siitä” ja ”kohta paranet ja olet iloisempi”.

Itse osaan nyt sanoa että masennus on auttanut minua ymmärtämään itseäni paremmin. En sano että kaikella on tarkoituksensa, mutta useimmiten kamalista ja raskaistakin asioista voi lopulta löytää jotain hyvääkin. Ja sanotaanko, että jotkut asiat nyt vain ovat ihan suoraan sanottuna paskaa eikä niitä voi kääntää mitenkään päin hyväksi. Mutta sekin on ihan okei. On ihan tervettä joskus sanoa että paska juttu kävi, mutta eteenpäin mennään.

Sanoisin lopuksi myös, että et ole yksin. Hakeudu jonkinlaiseen avun piiriin – terveyskeskus, psykiatrinen poliklinikka, terapia, vertaistuki, diakoni, mikä vain mistä voit saada apua. Jos et itse jaksa, voit pyytää jonkun auttamaan. Toivoisin että kaikilla olisi edes se yksi ihminen joka auttaisi eteenpäin. Voimia!

 

(Ylin kuva: Marjo Maininki)

 

LUE MYÖS:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Piipoo lego-messut ja yksi ommeltu Ninjago-asu

Piipoo lego-messut ja yksi ommeltu Ninjago-asu

Kävimme viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Piipoon lego-messuilla, joita oli odotettu jo monta viikkoa. Lapsi sai suunnitella itse sinne Ninjago-asun, ja kävimme yhdessä valitsemassa kankaita Eurokankaassa. Väittelyä tuli siitä, kun lapsi ei halunnut haalariin ollenkaan vetoketjua, etenkään eteen, koska ”se rikkoo koko asun edestä”. Tuleva vaattesuunnittelija on tämä pieni poika kyllä, niin tarkkaa oli suunnittelu, aseiden paikat, vetoketjun väri ja sijainti ja niin edelleen. Haalari on ommeltu Jujunan lasten raglan jumpsuit kaavalla vähän muokattuna ja huppu on Kangaskapinan Ninjahuppu-kaavalla tehty.

 

Meillä on onneksi lapsen kanssa yhteinen harrastus – legojen rakentelu! Me saimme sukulaisilta minun ja veljeni noin 30 vuotta vanhat legot takaisn, ne olivat kiertäneet ympäri sukua kaikilla lapsilla. Nyt ne tulivat takaisin minun poikani leikkeihin. Arvatkaa, miten siistiä on leikkiä lapsen kanssa samoilla legoilla joilla on itse pienenä leikkinyt?!

Olen aina tykännyt leikkiä lasten kanssa, osaan heittäytyä leikkiin ja en pelkää hassuttelua. Ehkäpä myös sen takia myös kouluttauduin nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi ja hakeuduin töihin päiväkotiin. Osaan leikkiä kaikenlaista, mutta kaikista mieluiten askartelen tai rakennan legoja lasten kanssa. Sen takia olin itsekin aivan into piukeana menossa messuille.

 

Oikeat Star Wars tyypit aiheutti pientä jännitystä, ja näitä tuijoteltiin kauan. Yksi stormtrooper tuli heittämään yläfemmaa lapselle, ja kun poika ei siihen suostunut trooper löi itseään päähän. Se oli lapsen mielestä ihan älyttömän hauskaa.

 

Ihan mahtava päivä oli, olimme lapsen ja hänen pikkuserkkunsa kanssa messuilla yhdessä. Ainut mikä messuissa mätti, oli se että 10 minuuttia ennen messujen loppumista oli osa jo pakannut kamansa ja lähtenyt pois, ja eräs isoa lego-nosturia ohjaileva mies oli todella tyly. Nosturia sai kokeilla ja se oli täynnä koko messujen ajan, jono oli pitkä. 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa huomasimme ettei jonoa enää ollut, ja lapset ryntäsivät innoissaan paikalle, jolloin mies tönäisi lapsia kauemmas ja heristi meille sormea merkiksi että ei enää. Jos messuja on vielä 10 minuuttia jäljellä, ja nosturi on vielä kasassa, miksei sitä olisi voinut vielä kokeilla? Ainakin toivoisi henkilökunnan olevan hieman ystävällisempää lapsia kohtaan.

Mutta muuten oli aivan täydelliset messut, lapset viihtyivät ja me aikuiset pääsimme myös rakentelemaan legoilla, herkuttelimme hesessä ja söimme karkkeja. Nam!

 

Kävittekö te messuilla?

 

LUE MYÖS:

Mustikkamaito-kankaasta äidille ja pojalle hupparit

Mekko jämäpaloista

Kun masentunut mutsi lähti kuukaudeksi Portugaliin

Kun masentunut mutsi lähti kuukaudeksi Portugaliin

Vuonna 2015 maaliskuussa poikani oli täyttämässä vuoden. Olin todella väsynyt, koska olimme valvoneet vuoden, ja olin yksin pyörittänyt arkeamme. Vanhempani asuivat Brysselissä kun poikani syntyi, ja kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen äitinikin jäi eläkkeelle. Ennen paluumuuttoa Suomeen (asuttuaan yli 10 vuotta ulkomailla), he asettuivat puoleksi vuodeksi Portugaliin, Armacao de Peraan. Koska he asuivat kaukana ja olin yksin vauvan kanssa hoitovapaalla, päätimme että voisin yhtä hyvin lähteä kuukaudeksi Portugaliin heidän luo asumaan.

Kun yksinhuoltaja yrittää pakata, on tulos tämä…
Katsokaa tota tukkaa!! En kestä!

Lensimme poikani kanssa kahdestaan Lissaboniin, ja olin hieman pelännyt viiden tunnin lentoa vajaa vuoden ikäisen kanssa. Olin varannut matkaan rattaat, matkalaukun, repun ja kantoliinan. Otin mukaan muutaman lastenkirjan, naposteltavia ja herkkuja. Loppujen lopuksi lento meni yllättävän hyvin, lapsi jaksoi istuskella sylissä melkein koko lennon ajan eikä itkenyt kertaakaan. Välillä kävimme vessassa ja kävelimme käytävää pitkin. Kun istuimme paikallamme, nostelin häntä ilmaan ja hän nauroi riemusta ja ilahdutti muita matkustajia.

Saavuimme Lissaboniin myöhään illalla, lapsi ei nukkunut päiväunia ja olimme kummatkin ihan sekaisin. En ollut syönyt koneessa mitään, koska olin silloin kasvissyöjä eikä minun kasvisruokatoiveeni ollut mennyt perille asti. Sain vain pahoittelut, että sinulle ei ole täällä mitään ruokaa. Vierustoverini, eräs mukavan oloinen suomalaisnainen tarjosi minulle jälkiruokansa, koska en saanut mitään syötävää. Muistelen vieläkin tuota ystävällisyyttä lämmöllä.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja aloimme tutkimaan, että missä oikein olemmekaan. Vanhempani olivat vuokranneet asunnon ihan rantaa vastapäätä, ja parvekkeelta oli uskomaton näkymä palmuineen ja merinäköaloineen. En ikinä unohda tuota ensimmäistä aamua, kun mietin että nyt saan kuukauden ajan hengähtää. Saan seuraa joka päivä, ja joku muu voi tehdä ruokaa, nukuttaa lapsen tai heräillä hänen kanssaan yöllä. Saisin nukkua päiväunet milloin halusin, kun vanhempani pystyivät sillä aikaa viihdyttämään lastani. Saisin kuukauden ajan olla pois kotoa ja omista arkiympyröistäni, joista oli muodostunut todella ahdistava ympyrä.

Juuri ennen matkaa olin saanut diagnoosin: synnytyksen jälkeinen masennus, ja elämäni ensimmäiset masennuslääkkeet kouraani. Olin todella onnellinen ja onnekas, että pääsin näin ihanaan paikkaan pakoon hetkeksi kaikkea tuota ahdistusta, ja sitä hämmentävää tietoutta siitä että olin masentunut. En itsekään vielä oikein tajunnut sitä tuossa vaiheessa.

Näkymä parvekkeelta

Oli muutenkin niin ihanaa lähteä maaliskuussa kylmästä Suomesta lämpimään Portugaliin. Kun saavuimme sinne, oli vielä aika viileää, mutta kuukauden aikana lämpötilat nousivat mukavasti yli 20 asteen. Kävelimme usein rannalla ja kaupungilla, joka on pieni rauhallinen paikka ennen turistisesongin alkamista. Kaupungin tunnelma sopi täydellisesti sisäiseen fiilikseeni – kaipasin tyhjiä katuja, pitkää rantaviivaa ja rauhallista menoa.

Vietimme poikani ensimmäisen syntymäpäivän Portugalissa. Saman reissun aikana hän oppi kävelemään (11 askelta!), sanomaan äiti ja syömään haarukalla itse. Huikeita muistoja jäi tästä matkasta kaikin puolin.

Lapsukainen pelkäsi kuollakseen aluksi hiekkaa, mutta pienen ensijärkytyksen jälkeen ei olisi halunnut lähteä pois. Oli niin ihanaa päästä vaan rentoutumaan rannalle, tuntui että koko sielu lepäsi meren äärellä. Olisipa kaikilla yksinhuoltajilla mahdollisuus kuukauden rentoutumiseen aurinkorannalla. Eikö voisi uupuneille äideille järjestää tällaisia matkoja neuvolan kautta!? Sehän nostaisi kansanterveyden kertaheitolla nousuun!

Olin niin väsynyt, etten olisi jaksanut iltaisin tehdä muuta kuin kutoa sukkia tai maata sohvalla kun lapsi meni nukkumaan. Oli vaikea tajuta, että lapsen mentyä nukkumaan minulla oli aikuista seuraa. Voisin lähteä kauppaan tai kävelylle, tai jopa baariin! Äitini suorastaan pakotti minut baariin hänen kanssaan eräänä iltana. Käytiin muutamalla oluella, ja sen jälkeen nukkumaan. Voi elämä, minusta oli tullut niin vanha ja raihnainen.

Kolme vuotta myöhemmin kun katselen näitä kuvia en ole tunnistaa itseäni. Tuntuu kuin näistä väsyneistä ajoista olisi sata vuotta aikaa. Ulkonäöllisesti olen myös muuttunut, tämän loman aikana toteutin vuosia päässä muhineen ajatuksen – leikkasin locksit päästä ja menin kampaajalle leikkauttamaan aivan lyhyen tukan. Uusi aikakausi – uusi minä myös ulkoisesti. Muistan että tämän muutoksen myötä olin päättänyt että masennus ja uupumus väistyy n-y-t, ja uusi aikakausi alkaa. Tosin nukkumaan aloimme vasta kolme vuotta tästä eteenpäin, mutta onneksi en tiennyt sitä vielä tässä vaiheessa.

Muistan kuitenkin että tuo loma ja ulkonäön radikaali muuttaminen oli käänteentekevä hetki masennukseni suhteen. Tunsin itseni täysin uudistuneeksi ja se piristi, vaikka olin edelleen todella väsynyt ja masentunut.

Hups, tuli oltua vähän auringossa…

Sitten eräänä päivänä tosiaan, päätin että locksit kuuluvat entiseen elämääni ja tästä alkaisi uusi aikakausi. Minulla oli ollut sama tukka lähes kymmenen vuotta, joten oli aika uudistaa itseään.

NAPS! APUA!

Äitini leikkeli locksit pois ennen kampaajakäyntiä. Se tuntui todella, todella radikaalilta, sillä locksit olivat olleet osa elämääni jo lähes 10 vuotta. Ja sitten kampaajalle…

Huh mikä muutos! Kampaaja ei osannut englantia kunnolla, ja menin sinne muutaman kuvan kanssa ja tässä lopputulos. Hiuksista muovautui ajan kanssa todella päheät, tässä vaiheessa tukka oli vähän liian keltainen blondi makuuni. Vaalennusaine poltti päänahkaani eikä kampaaja ollut uskoa minua kun käskin pestä ne pois. Se oli ihan kamalaa, mutta lopputulos oli kuitenkin ihana.

Oli myös mahtavaa reissun aikana seurata sitä sidettä mikä oli muodostumassa lapsen ja isovanhempiensa välille. Olimme useimmiten vain puhuneet Skypen kautta. Silloin ajattelin, että ovatpa ne onnekkaita, joiden vanhemmat asuvat lähellä ja auttavat. Nyt onneksi nykyään vanhempani asuvat taas Suomessa ja lähempänä meitä.

Tuon kuukauden aikana ajoimme autolla lähikaupunkeihin, kävimme kahviloissa ja ravintoloissa (siellä on todella halpaa!), rantakaupoissa, eläintarhassa, kirpputoreilla, kauppakeskuksissa. Vaikka budjetti ei ollut suuri, oli hintataso sen verran alhainen, että pystyimme tekemään aika paljon kaikenlaista. Alla muutama kuva ihan huippu-ihanasta eläintarhasta Lagosista.

Parasta kuitenkin oli vain rauhallinen oleskelu, se että joku välillä hoiti lastani ja teki ruokaa. Kävelyt rannalla auringolaskun aikaan. Se, ettei illalla tarvinnut yksin odotella illan ensimmäistä itkumaratonia. Vasta siellä lomalla ollessani tajusin kuinka kauan olin ollut jatkuvassa stressi- ja hälytystilassa kun lapsi itki yöt pitkät. Kun katson näin jälkeenpäin näitä kuvia minusta, näen kuinka riutunut olen. Sitä ei ehkä kukaan ulkopuolinen näe, mutta itse näen väsymyksen ja stressin näissä kuvissa.

Jaksoin kotona laittaa ruokaa, käydä leikkipuistossa, kaupassa, hoitaa kodin jotenkuten ja ulkopuolisin silmin olin varmasti näyttänyt ihan ns. normaalilta äidiltä ja ihmiseltä. Totuus oli kuitenkin se, että sisäisesti olin pelkkä musta iso möhkäle, jota ahdisti vuorokauden ympäri. Masennuksen ja univajeen raskas viitta oli koko ajan harteillani, ja sen kanssa eläminen on ihan älyttömän raskasta.

Onneksi nyt 3,5 vuotta myöhemmin voin sanoa, että huh, onpas elämä helpottanut. En koe enää olevani masentunut, vaikka en täysin terve olekaan vielä. Elämä lapsen kanssa on helpottanut aivan älyttömästi, kun lapsi on jo itsenäinen eikä tarvitse 24/7 valvontaa ja passaamista ja mikä tärkeintä – NUKKUU YÖT.

Olenkin haaveillut siitä että pääsisimme uudestaan lomalle Portugaliin, tällä kertaa enemmän elävien kirjoissa kuin viimeksi. <3

Mitä piditte postauksesta? Haluaisitteko lukea lisää tämän kaltaisia juttuja esim. vauvavuodesta tai siitä mikä on muuttunut tässä viimeisten neljän vuoden aikana?

 

 

 

LUE MYÖS:

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

Kehopositiivinen kalenteri nyt ennakkomyynnissä alehintaan!

Kehopositiivinen kalenteri nyt ennakkomyynnissä alehintaan!

Jee! Jeejee! Kehopositiivinen kalenteri on nyt ennakkomyynnissä alennushintaan TÄÄLLÄ! Huom! Alennettu hinta voimassa vain syyskuun ajan, joten ole nopea!

Osallistuimme Evaleena Vuorenmaan kanssa kalenteriin yhdessä tanssijoina. Koska lihavat tanssijat ovat harvoin esillä mediassa, ajattelimme nousta estradille loistamaan. Koska mehän emme todellakaan ole ainoat lihavat tanssijat tällä maapallolla, eikä meidän tarvitse hävetä vaikka meidän kehomme eivät täytäkään sitä kapeaa muottia mikä esillä on. Kaikki kehot ovat tanssijan kehoja!

No siis tadaa – tässä on yksi upea kuva kalenterista:

Siis kyllä me vaan Even kanssa ollaan aika kuumia kissoja eikö!?

Alusvaatteet: Lumingerie

Meikit: TwistBe ja Lauren Brooke Cosmetics
Meikkaajat: Emmie Viola ja Mariam Benemla
Hiukset: Sari Sandholm
Kuvat: Paula Kesäläinen

Käykää ihmeessä tutustumassa 365 kalenterin tuotteisiin joita kaupassa nyt on myynnissä, hopi hopi!

 

 

LUE MYÖS:

Kehopositiiviset kuvaukset purkissa!

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

Kyselin instan puolella, että mistä haluaisitte postauksia ja tässä yksi näistä toiveista – miten jaksan arjessa, mitä vinkkejä voin antaa muille?

Olemme nyt kuukauden jaksaneet herätä puoli kuudelta ja täytyy myöntää että olen ollut aika poikki. Siitäkin huolimatta, että usein olen mennyt jo ennen yhdeksää nukkumaan!

Kirjoitin pienen listan asioista, joista olen huomannut ihan lyhyessä ajassakin olevan hyötyä jaksamisen kannalta.

menE sieltä missä aita on matalin

Ja välillä mennään sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että villakoirat laahustelevat lattioilla, tiskit kasaantuvat ja viikolla syömme valmisruokia iltaisin. Myös esimerkiksi salaatit ovat olleet suosittuja illallisia, ne tulevat helposti ja nopeasti. Olen ajatellut myös kokeilla kauppakassi-palvelua, jolloin ei tarvitsisi edes kaupassa käydä!

Viikonloppuisin lepäämisen ohella on siivottu sen minkä jaksaa. Rima alhaalla, jaksaminen edellä.

ota omaa aikaa – vaikka väkisin

Vaikka omaa aikaa on vähän, sitä on pakko pusertaa johonkin väliin. Nyt lapsi on ollut pari kertaa perjantaina tai lauantaina yötä vanhempieni luona. Tuona aikana en ole tehnyt yhtään mitään, syönyt hyvin, katsonut netflixiä ja NUKKUNUT.

Tuntuu vähän kurjalta välillä laittaa lapsi päiväkodin ohella vielä yöksi muualle, mutta oman jaksamiseni kannalta se on paras ratkaisu. Lapsi kuitenkin viihtyy todella hyvin isovanhempiensa luona. Olen ihan eri ihminen, kun saan hetken aikaa rauhassa ihan vain itselleni, etenkin kun töissä on samaa rumbaa kuin kotonakin – 17 lasta vaatimassa koko päivän huomiota. Huh!

naura ja hassuttele lapsen kanssa

Nauru tekee arjesta hauskempaa. Annan paljon läheisyyttä ja aitoa läsnäoloa lapselle kun olemme yhdessä. Aina ei tietenkään jaksa, mutta olen huomannut että vain varttikin täyttä huomioita lapselle tekee ihmeitä.

Kun tekee arjestakin rentoa ja kivaa, eikä vain odota viikonloppuja, elämänlaatu paranee kummasti. Me pidämme arki-iltoinakin leffailtoja herkkuineen, taloyhtiön saunavuoro meillä on kerran viikossa saunalimppareineen. Kun aamullakin yrittää ottaa rennosti lapsen kanssa, eikä hosu ja kiirehdi, se helpottaa.

Itselläni aamut ovat vaatineet suurimman itsehillinnän mestaruuden, iso osa meidän aamuista ovat nyt sujuneet suht leppoisasti (kun vertaa esim. viime vuoteen, kun itselläni oli jatkuvasti pinna kireällä ja raivosin). Ja tästä pääsemme seuraavaan kohtaan, joka helpottaa aamujamme:

laita kaiKki valmiiksi aamua varten

Laitan illalla kaikki valmiiksi aamua varten. Tämä on aamu-unisen pelastus! Valmiiksi termosmuki ja pikakahvi, vettä keittimessä, kummankin vaatteet, tarhareppu ja oma laukku pakattuna, ei tarvita kun 45 minuuttia  aamulla aikaa ulos lähtemiseen.Kun kaikki tavarat ovat valmiina, on pienempi todennäköisyys siihen, että juoksen aamulla vihaisena päättömänä kanana etsimässä avaimia ja bussilippua. Lapsi syö tarhassa aamupalan, ja minä töissä, tämäkin helpottaa.

Aamulla kannan väsyneen tyypin telkkarin eteen, hän saa katsoa piirrettyjä ja heräillä rauhassa, kun minä laitan kahvin ja puen. Kohta tämän jälkeen lapselle vaatteet päälle ja ulos.

nauti (pitkästä) työmatkasta

Minun työmatkani kestää kahdella bussilla vähän vajaa tunnin. Juon kahvia, kuuntelen podcasteja, äänikirjoja tai vaan nautin hiljaisuudesta. Työmatka on vain minua varten, sitä kuuluisaa omaa aikaa. Onnekseni kuljen sellaisina aikoina jolloin ruuhka-aika ei ole vielä alkanut, ja bussit ovat ihanan hiljaisia.

Älä täytä kalenteriasi kissanristiäisillä

Sovin harvoin mitään menoja viikonlopuille, koska en tiedä jaksammeko mennä, olemme pojan kanssa erityisherkkiä kummatkin ja pitkät päivät tekevät sen että emme välttämättä jaksa olla sosiaalisia myös viikonloppuisin. Tosin välillä on pakko tehdä jotain kivaakin, mutta me mieluummin teemme sitä extempore. Tietysti on niitä niin sanottuja pakollisia synttäreitä sun muita, joihin täytyy mennä, mutta menemme vain jos jaksamme.

Olen masennuksen myötä oppinut sen, että kaikkeen ei aina tarvitse osallistua, jos ei kerta kaikkiaan jaksa. Oman jaksamisen kannalta kiitos mutta ei kiitos -lause on pelastava tekijä. Jos käy koko ajan sellaisissa tapahtumissa, jotka vain vievät voimia mutta eivät anna mitään, miksi niissä pitäisi käydä?

 

Miten te jaksatte arjen pyöritystä? Onko teillä jotain hyviä vinkkejä miten jaksaa paremmin?

 

LUE MYÖS:

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?