Kuukausi: heinäkuu 2018

Kehopositiiviset kuvaukset purkissa!

Kehopositiiviset kuvaukset purkissa!

Olen kellunut koko päivän mahtavassa fiiliksessä! Eilen oli meidän kehopositiivisen kalenterin kuvaukset, jossa kuvattiin vuoden 2019 kalenteria. Kalenterin viime vuonna liikkeelle laittanut Elena on tehny huikean työn nollabudjetilla, ja saanut järjestettyä nyt jo toisen kalenterin. Tulossa on syksyn aikaan muitakin huikeita uutisia liittyen 365 kehopositiivisen juttuihin.

Kalenteriin osallistui monta ihmistä ympäri Suomen, ja tunnelma kuvausstudiossa oli rento, lämmin ja positiivinen. Kuvauksia odotellessa oli myös monta hyvää keskustelua kehopositiivisuuteen liittyen.

Kuvaukset olivat taitavan Paula Kesäläisen studiossa taas, kuten viime vuonnakin. Paula on todella lahjakas ja osaa tehdä epävarmimmallekin kuvattavalle rennon fiiliksen.

Photoshoot today! #bodypositive #photoshoot #today #kehopositiivisuus #kehopositiiviset #kuvaukset

Henkilön Masentunut Mutsi (@masentunutmutsi) jakama julkaisu

Päivä oli pitkä, mutta palkitseva. Oli ihanaa päästä taas meikattavaksi ja tukkakin laitettiin. Oli kivaa päästä tapaamaan kalenterin muitakin malleja, ja toimin myös järjestelyissä joka paikan höylänä ja kuvasin making of- pätkiä jne. Tässä vielä instan kautta fiiliksiä kuvauksista:

Käy ihmeessä seuraamassa myös blogini instaa, päivitän sinne paljon kaikkea meidän elämästämme! Koitan nyt ryhdistäytyä ja opetella tekemään myös insta story -videoita. En tajua miten vaikeaa voi olla kuvata itseään videolle. Hah. Käykää myös seuraamassa meidän kalenterin facea ja instaa, kalenterin ennakkotilaukset tulevat syksymmällä!

 

Kuvausjärjestelyt: Elena Liski

Kuvaaja: Paula Kesäläinen

Kampaaja: Sari Sandholm

Meikkaajat: Mariam Benemla & Emmie Viola (Kauneushoitola Beauty 13)

Alusvaatteet: Lumingerie

Meikkisponsori: Twistbe

 

Lue lisää:

Lihavaa naista saa arvostella?

Kun sananvapaus meni yli

Kun sananvapaus meni yli

”En kyllä sinuna pitäis tollasta paitaa”

”Sun tissit näkyy, aika härskiä”

”Jos joku laittaa kuvan päivän asustaan, enkö saa silloin kommentoida että onpa ruma paita? Jos joku postaa kuvan käsityöstään, enkö saa silloin kommentoida että en tykkää, aika huonosti tehty? Itsepähän pyysit mielipiteitä ja laitoit kuvan nettiin!?”

Mikäköhän siinä on, että ihmiset ajattelevat että netissä saa sanoa sellaisia asioita mitä ei välttämättä sanoisi kenellekään päin naamaa? Ihmettelen usein miten vaikeaa ihmisillä on todeta omassa päässään että en tykkää, skrollata eteenpäin ja jättää kommentoimatta.

Usein törmään argumenttiin, että koska on itse mennyt julkisuuteen (tai laittanut kuvan nettiin), on täysin avoin kaikelle ”kritiikille”. Tietyllä tapaa joo, mutta ei mille tahansa kritiikille. On olemassa mielipiteitä ja mielipiteitä. Ja jotkut mielipiteet nyt vain ovat niitä, joita ei tarvitse sanoa ääneen.

kehopositiivinen kohu ja sen palaute

Hyvä esimerkki on taannoinen kohu, kun Mungolifen bloggaaja Anna joutui mielipiteidensä takia palautteiden ristituleen. Itse olin täysin eri mieltä kun bloggaaja, ja mielestäni silloin saa antaa palautetta ja rakentavaa kritiikkiä. Sama pätee omaan blogiini, otan vastaan myös kritiikkiäkin. Eri asia sitten on, miten sitä palautetta antaa, koska sitä voi antaa myös asiallisesti.

Eräässä ryhmässä näin kuinka tätä bloggaajaa haukuttiin hänen (ei-suomalaisen) alkuperänsä takia ja huoriteltiin, ja bloggaajan lasta haukuttiin läskiksi, ja mietin että ihanko oikeasti? Tuntuu että ihmisillä ei ole minkäänlaista filtteriä itselleen. Vaikka onkin eri mieltä, on väärin alkaa haukkumaan. Minullekaan ei ole ihan uusi juttu se, että lastani haukutaan netissä. Se on todella alhaista, enkä tajua miten jollakin tulee edes mieleen sellainen. Sillä ei ole mitään tekemistä sananvapauden, mielipiteiden tai asiallisen kritiikin kanssa, se on vain puhtaasti typerää.

Onko oikein, että bloggaaja joutuu joukkokritiikin alle?

Olen myös sitä mieltä, että jos kirjoittaa mielipiteen blogiinsa asiasta josta tietää jo etukäteen että siitä tulee iso kohu, pitää myös olla valmis siihen että paskamyrskyä tulee. Välillä nousee myrsky myös postauksista, joista ei olisi arvannut että niin käy, ja siihen pitää olla varautunut aina kun julkisesti kirjoittaa. Kun on julkisuudessa tavalla tai toisella, täytyy kasvattaa nahkaa sen verran että kestää myös kritiikkiä. Mutta sitten taas – tämä joukkohyökkäys-meininki mikä nykyään somen myötä on tullut yleiseksi on aika pelottavaakin.

Itsekin sorrun helposti antamaan tuohtunutta kritiikkiä, joten olenko minäkään yhtään sen parempi? Kuvittelen tosin, että itse osaan antaa asiallista palautetta vihaisenakin. Asiallisen kritiikin sekaan tosin eksyy usein myös niitä, jotka lähtevät pommittamaan vihaviesteillä ja oikein nauttii siitä, että saa toisen kärsimään. Se on pelottavaa, ja niin väärin. Mistä sen tietää, eksyykö vihaviestien pommittajat seuraavaksi oven taakse haukkumaan? (eikä sekään ole mitään uutta!)

Sananvapaus ei tarkoita sitä, että voi käyttäytyä miten sattuu, ja sanoa sen nojalla ihan mitä vain.

Sanat vaikuttavat ihmisiin, joten mieti mitä sanot

Oletko koskaan miettinyt, miten paljon sanat saattavat vaikuttaa ihmisiin? Yksikin ikävä lause voi jäädä loppuelämäksi soimaan päähän. Sinä saatat hetken mielijohteesta kommentoida jotain, mikä voi jäädä harmittamaan kommentin saajaa pitkäksi aikaa. Onko se sen arvoista, että saa sanottua mielipiteensä?

Tiedän, että jotkut ajattelevat nyt, että ”saako enää mitään sanoa”. Tietenkään ei voi aina varoa kaikkia sanojaan, sen takia että joku voisi loukkaantua. Silti, uskon että fiksu ihminen tietää edes pääpiirteittäin, mitä voi sanoa ääneen ja mitä ei.

Meillä kaikilla on myös oikeus päättää, minkälaista palautetta otamme vastaan. Jos joku kommentoi blogissani että olen ällö läski, minulla on oikeus poistaa se kommentti. Se ei ole sananvapauden rajoittamista, vaan ihan itsensä suojelemista ja rajojen asettamista. Minulla on oikeus sanoa, että sinä et puhu minulle tuolla tavalla, ja piste.

Vertaapa näitä lauseita, kumman mieluummin sanoisit?

”Sopisko sulle paremmin toi toinen mekko, joka on a-linjainen?”

”Hyi, oikeesti sä näytät aika läskiltä tossa ekassa mekossa.”

Tässä vielä muutama neuvo nettikommentointiin, saa vapaasti käyttää:

  1. Sanoisitko saman asian myös kasvokkain jollekin?
  2. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi olla hiljaa.
  3. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, mutta haluaa silti kritisoida, sen voi tehdä myös asiallisesti.

 

 

Lue lisää:

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Retkikohde Helsingissä – Mustasaaren toimintakeskus

Retkikohde Helsingissä – Mustasaaren toimintakeskus

Kävimme retkellä Mustasaareen toimintakeskuksessa, joka on seurakunnan ylläpitämä saari Seurasaaren lähellä. Mustasaari on ihan huippu paikka, lapsiperheille on paljon kaikkea tekemistä, mutta voisin kuvitella että olisi ihanaa käydä siellä myös yksikseen rauhoittumassa. Siellä on monta rauhallista paikkaa missä on metsää ympärillä ja merinäköala, mikäs sen parempaa?

Mustasaareen pääsee lautalla hietsusta. Paikalle pääsee bussilla 24 ihan viereen, mutta myös mannerheimintieltä (töölöstä) ei ole pitkä matka kävellä laiturille. Lauttamatka maksaa aikuisilta 4 euroa edestakaisin ja on lapsilta (muistaakseni alle 10v) ilmainen.

Lähdimme yhdessä retkelle naapurissa asuvien äitien kanssa, ja meidän viiden lapsen kanssa. Oli hulinaa, mutta niin kivaa! Lapsista oli todella kivaa mennä lautalla, kunnon meriseikkailu. Miten pienestä saakaan aikaiseksi kunnon seikkailun, kun lasten kanssa mennään!

Hän taisi kuitenkin vähän jännittää lauttaa <3

Mustasaaressa on lapsille kesäteatteriakin, viiden euron hintaan. Siellä olisi ollut ruma ankanpoikanen -näytelmä. Tällä kertaa ei kuitenkaan menty, koska siellä oli paljon muutakin puuhaa, ja meillä oli kaksi alle parivuotiasta mukana jotka ei varmaankaan olisi jaksaneet keskittyä. Menimme heti lounaalle, joka on aina ollut tosi hyvää. Tarjolla on aina liha- sekä kasvisvaihtoehdot. Hintaa lounaalle tuli 9 euroa aikuiselta ja lapsilta euro per ikävuosi.

Lounaan jälkeen pääsimme leikkipuistoon leikkimään. Leikkipuisto on siitä ihana, että siellä on aikuisille paljon istumapaikkoja ja merinäköala. Usein olen huomannut leikkipuistoissa, että siellä ei ole penkkejä ollenkaan. Itse ainakin haluan puistossa päästä istumaan kun kerrankin lapsi leikkii rauhassa.

Harmi että ranta oli jostain syystä suljettuna tällä kertaa, eikä päästy uimaan.

Leikkipuisto oli ihan parasta isompien lasten mielestä, eikä heitä melkein saatu revittyä sieltä pois. Juuri ennen kuin lähdettiin oli isommat lapset leikkimässä leikkipaikalla kun iski rankkasade. Mutta mikäs sen hauskempaa kun leikkiä kesäsateessa?

Mustasaaressa on myös kaneja, kukkoja, kanoja ja lampaita. Lampaat kulkevat vapaana tietyillä alueilla ja niitä pääsee rapsuttelemaan. Tällä kertaa lampaat vaelsivat ruohon perässä eivätkä ne välittäneet tippaakaan meistä. Viimeksi kun kävimme saarella lampaat löhösivät yhdessä kasassa ja niiden vierellä sai makoilla ja rapsutella. Yääh miten parasta!

Leikkimisen ja eläinten paijailun jälkeen joimme kahvit ja söimme maailman ihanimmat ja suurimmat kanelipullat. Mustasaaren kanelipullat ovat parhaimpia mitä olen koskaan maistanut! Pehmeää, kuohkeaa ja paljon täytteitä, aah. Hintaa jättipullalla on vain 2 euroa!

Mustasaaresta kani -ja kanahäkkien takaa löytyy myös ihana merimaisema kallioineen.

Vinkki – laita lapsi nukkumaan päiväunet ja mene tänne juomaan kahvi ja syömään pulla rauhassa. Aaah.

Etenkin jos on hieno ilma kannattaa mennä ajoissa jonottamaan lautalle, muuten saattaa jäädä kyydistä. Edellisellä kerralla kun menimme saareen emme mahtuneet lauttaan, mutta lautta tuli takasin heti hakemaan loputkin, ettei tarvinnut odottaa kauaa. Lauttamatka kestää noin vartin.

Suosittelen Mustasaarta lämpimästi retkikohteena, siellä viihtyy hyvin vaikka koko päivän. Miettikää nyt miten mahtavaa asua paikassa, mistä pääsee helposti tällaiselle saarelle. On ihanaa asua meren lähellä!

< Mustasaaren sivut löydät täältä >

 

Lue lisää:

Halvat (ja ilmaiset) huvit Helsingissä lapsiperheille

Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Luin eilen illalla blogikirjoituksen, jossa puhuttiin siitä kuinka kehopositiivisuus meni liian pitkälle, ja lihavia ihmisiä ihannoidaan sen sijaan että oltaisiin huolissaan painoindeksistä ja sairauksista.

Hohhoijaa, sanon minä. Kuten Oi mutsi mutsin Elsa kirjoitti hyvin aiheesta, ”Olen nimittäin hieman kyllästynyt näihin tasa-arvo/pride/bodypositive/feminismi/yms on mennyt liian pitkälle juttuihin.”

En ymmärrä miten voidaan ajatella että tasa-arvon ja ihmisoikeuksien tavoittelussa voidaan mennä liian pitkälle. Voisiko vain olla, että olet ymmärtänyt sanoman aivan täysin väärin?

Olen lukenut monia kommentteja siitä kuinka lihavia vain ihannoidaan nykyään, ja että terveiden elämäntapojen sijaan vaan hehkutetaan vatsamakkaraa ja läskiä. Ihanko tosi? Voisin antaa muutaman esimerkin siitä, miten lihavia ei tosiaankaan hehkuteta liikaa. Miten porukka hyökkäsi mm. meidän kehopositiivisen kalenterin ihanan mallin kimppuun, koska hänellä sattuu olemaan ylipainoa. Ylipainoinen saa niskaansa koko ajan terveysfasismia, läskittelyä, lihavan perään huudellaan kaupungilla ”laihduta läski” ja ylilaudan kiimaiset pikkupojat heittävät lokaa vähän väliä kaikille some-tileilleni. Vain sen takia että olen ylipainoinen.

Se, että teimme kehopositiivisen kalenterin johon pyrimme ottamaan esille marginalisoituja kehoja, ei tarkoita sitä että viemme laihojen ihmisten tilan kokonaan ja menemme liian pitkälle. Avaa mikä tahansa naistenlehti, tv-sarja tai mainos. Minkälaisia kehoja siellä on? Aivan, hoikkia, pitkiä valkoisia naisia.

Se että nostan esille epäkohtia, joita marginaalisen kehon omaava joutuu kohtaamaan ei tarkoita sitä että paheksuisin hoikkia ihmisiä. En pidä hoikkia ihmisiä huonompina, enkä lihavia ihmisiä parempina. Kaikilla on oikeus olla tyytyväisiä omassa kehossaan, ulkonäöstä ja terveydentilasta riippumatta. Ylipaino ei tarkoita sitä että ihminen on automaattisesti laiska ja sairas. Ja vaikka olisikin sairas – miten se tekee ihmisestä huonompaa kuin terveistä ihmisistä? Miksi ylipainoista saa haukkua läskiksi ja ”sinne meni meidän verorahat”? Myös alipainoiset joutuvat selittelemään kehoaan. Minkä takia minun pitäisi olla terve, jotta kelpaisin tähän yhteiskuntaan?

Kaikilla on OIKEUS KEHORAUHAAN, ilman että kukaan tulee spekuloimaan että oletkohan anorektikko, tai syötköhän liikaa. Tai että ulkonäön perusteella aletaan saarnaamaan ylipainon terveysriskeistä. MINUN TERVEYS EI KUULU KENELLEKÄÄN MUULLE KUIN MINULLE ja mahdollisesti lääkärillen. Kehopositiivisuus ei muutenkaan ole pelkästään lihavat vs. laihat taistelua, vaan tähtää siihen että _kaikki_ kehot olisivat yhtä arvokkaita. Mitenköhän kauan tätä pitää jankata, että se menisi läpi?

Tiedättekö miltä tuntuu, kun kirjoittaa julkisesti, ja ihmiset luulevat että sen takia on ok kommentoida ilkeästi painoani? Tiedättekö miltä tuntuu, kun kävelee kadulla, ja tuntemattomat huutavat että olen läski? Tiedättekö miltä tuntuu, kun pari kuukautta synnytyksen jälkeen mies kaupassa kommentoi että ”oot ainakin ollu ruoka-aikaan paikalla”? Tiedättekö miltä tuntuu, kun blogiin tulee kommentteja missä sanotaan että sinun kehosi on oksettava ihrakasa? Kun tullaan kommentoimaan, että söisit vähemmän suklaata niin voisit laihtua? Olet ruma sotavalas (?) eikä kukaan tollasta kuvottavaa läskiä halua panna? Niin, ei se kauhean kivalta tunnu.

Kuva: Petra Vii Photography, Huppari saatu Jujunalta

Olen joskus pelännyt astua ovesta ulos, kun on sattunut sellasia päiviä jolloin painoani kommentoidaan tuntemattomien toimesta ihan liikaa. Pelkään astua ulos ovesta, koska ylipainoisena minulla ei ole joidenkin mielestä oikeus kehorauhaan. Voinko pukeutua tähän mekkoon jossa vatsamakkarat näkyvät? Minulla ei ole oikeus istua mäkkärissä syömässä hampurilaista, koska joudun pelkäämään inhottavia katseita ja läski-kommentteja. Ei ole oikeus olla olemassa, onnellinen, ja tyytyväinen itseensä, koska joidenkin ihmisten mielestä minun pitäisi ensin laihtua. Tiedättekö miltä tuntuu kun pahimmillaan joka päivä sinulle kerrotaan (suorasti tai epäsuorasti), että et ole hyväksyttävä yksilö tähän yhteiskuntaan?

Useimmiten sivuutan kommentit enkä jaksa ottaa niistä itseeni. Onneksi minulla sentään on hyvä itsetunto, miten käy niiden joilla ei ole? Nyt kun jouduimme toisen ylläpitäjän kansa neljättä päivää poistamaan kehopositiivisen kalenterin ”ruma läski” kommentteja, ja ylilauta taas kerran hyökkää blogiini paskakommenteillaan, ja sitten näen kirjoituksen siitä miten lihavia ihannoidaan liikaa. Nyt verenpaineet nousi liikaa (ylipaino varmaankin hei!), napsahti päässä ja oli pakko kirjoittaa aiheesta.

Että ei, lihavia ei tosiaankaan ihannoida liikaa.

 

Lue lisää:

Kuinka O-vartaloinen 35-vuotias äiti saa pukeutua?

Mustikkamaito-kankaasta äidille ja pojalle hupparit

Mustikkamaito-kankaasta äidille ja pojalle hupparit

Sain Haave Designilta käyttööni Lilja Graphicsin suunnittelemaa Mustikkamaito-kangasta. Kangas on joustocollegea, ja näin sen heti hupparina. Sain pari metriä riittämään kummankin huppariin, kun tein resorit ja huppujen sisäpuolet eri kankaalla. Tummanliila resori ja vaaleaniila trikoo on Eurokankaasta. Haave Designin sivuilta löytyy tarkemmat tiedot Mustikkamaito-kankaasta. Minun huppari on tehty luottokaavalla Jujunalta, ja lapsen hupparin kaava on vähän sovellettu sieltä sun täältä.

Tämä kangas on vaan niiiin rakkaus! Yleensä en osaa ikinä käyttää kankaita missä on valkoinen pohja, mutta tässä kankaassa se ei haittaa.

Lapsi rakastui myös omaan huppariinsa, hihkaisi että mustikoita, mä tykkään mustikoista! Kuvauksissa lapsi ei todellakaan ollut yhteistyöhaluinen, mutta onnistuimme nappaamaan muutaman valokuvan.

Näissä kuvissa olevat vaatteet ovat muuten kaikki minun ompelemiani! Musta timanttimekko Jujunan kaavalla, krookus-legginsit omalla kaavalla, hupparit, lapsen Star Wars-asu omalla kaavalla. Lapsen legginsit on muuten minun vanhoista legginseistä tehty. Tykkään käyttää kaiken ihan viimeiseen suikaleeseen asti.

Harmittaa, kun ommellessa vetskaria kangas venyi. Purin vetoketjun ja ompelin nauhan veroketjun alle, jotta kangas ei venyisi. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut ja kangas venynyt, höyryttelyistä huolimatta. Yleensä onnistun huppareihin ompelemaan vetoketjun ilman tukikankaita tai kikkailuja, mutta nyt vetskari temppuili.

Olipa muuten haastavaa kuvata, kun 4-vuotias oli känkkäränkkänä. Koko ajan kuului valitus ”äiti on tylsää äiti miks meidän pitää kuvata, ihan tyhmäää”.

Oli muuten vähän kuuma, kun kuvatessa oli parikymmentä astettä lämmin ja aurinko.

Usein isot hupparit saavat minut näyttämään entistä isommalta, mutta pidän isoista huppareista. Mikäs sen mukavampaa? Ja ketä oikeasti kiinnostaa, näytänkö isommalta kuin olen? Ei minua ainakaan.

Nappasin kuvan myös tilkkupeitosta jonka tein jämäpaloista. Tuloksena Star Wars-torkkupeitto.

Mitä piditte tämän kerran ompeluksista ja Mustikkamaito-kankaasta?

 

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

Olen aina ollut äkkipikainen ja temperamenttinen, enkä helposti jää sanattomaksi. Jos minua ottaa päähän, sen tietävät kaikki ympärilläni. Olen kuitenkin viime vuosien aikana ymmärtänyt että kärsin myös kiltin tytön-syndroomasta – välitän liikaakin siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, enkä halua aiheuttaa mielipahaa läheisilleni. Haluan että muilla ihmisillä ympärilläni on hyvä olla, ja sen takia välillä unohdan omat tarpeeni. Löysin naisenvakivalta.fi sivustolta tekstin, josta tunnistin itseni:

”Väkivaltaisen naisen profiilissa havaitaankin monesti, että hänelle on elämänsä varrella ollut vaikea ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan. Nainen on oppinut olemaan toisen tunteita varten ja siirtänyt kenties omia tarpeitaan sivuun. Nämä sisään patoutuneet tunnevarastot eli nk. tunnekapseli voikin purkautua täysin ennalta-arvaamattomasti esimerkiksi lastentulon jälkeen tai muutoin kuormittavassa elämäntilanteessa.”

Huh, miten tutulta kuulostaakaan! Lapsen syntymän jälkeen olen löytänyt itsestäni ihan uusia puolia, ja yksi niistä on tämä räjähtelevä raivotar joka syöksee tulta jokaisen päälle, joka ei saa vaatteita tarpeeksi nopeasti niskaansa tai väittää vastaan kaikesta. Kun joudun sanomaan samoista asioista kymmeniä kertoja joka päivä, tunnen kuinka jäätävä raivo kuplii sisälläni. Miksei kukaan kuuntele minua! Eikö nämä asiat pitäisi mennä perille jo!

Olen aina ollut äkkipikainen, mutta lapsen syntymän jälkeen tuntuu kuin raivo pirskahtelisi entistä helpommin ja kovempaa. Ärsyynnyn sekunnissa ja rauhoittuminen on vaikeaa, raivarista (ja sen tuomasta syyllisyydestä) toipuminen kestää pitkään, välillä monta päivää.

Naisten ja äitien raivarit sekä väkivaltaisuus ovat edelleen tabu, eikä näistä aiheista ole helppo puhua ääneen. Siksi myös avun hakeminen voi olla vaikeaa.

Kuva: Noora Brandt

 

Ei ihme ettei äiti jaksa, kun on ylikuormittunut koko ajan

Äitinä olemisen ärsyttävimpiä puolia mielestäni on se, kun ei saa yhtä ajatusta ajatella loppuun asti, kun iskee seuraava kriisi. Koko ajan on muistettava jokin asia, ja koittaa miettiä seuraavaa päivää. Olenkohan unohtanut jotain ja mitä sieltä kaupasta nyt pitikään ostaa? Koko ajan joku vaatii jotain, huutaa äitiäitiäiti ja samalla pitäisi muistaa ottaa mukaan sadevaatteet tarhaan ja pyyhkiä toisen pylly ja laittaa ruokaa. Voin vaan kuvitella sitä rumbaa mitä monilapsisessa perheessä on, huh. Jos ystävä lapsineen tulee kylään on mahdotonta keskittyä mihinkään, kun on sata asiaa samaan aikaan meneillään ja ajatus pätkii. Jatkuva meteli ja muut aistiärsykkeet tekevät päivittäin hulluksi.

Paljon puhutaan siitä että äitien pitäisi hakea apua raivareihin. Mutta missään ei kerrota, että mistä sitä apua pitäisi hakea, eikä tajuta kuinka vaikeaa se avun hakeminen (tai saaminen!) oikeasti on.

Kuva: Noora Brandt

Mistä olen saanut apua raivareihin ja kuormittumiseen?

 

Perhetyöntekijä ja lastensuojelu

Olin vuosi sitten psykiatrian poliklinikalla, ja psykiatrinen sairaanhoitaja otti minun luvallani yhteyttä lastensuojeluun. Sitä kautta pidimme useamman palaverin jossa he kartoittivat tilannetta. En tarvinnut lastensuojelun asiakkuutta, mutta saimme kaupungilta perhetyöntekijän jolta sain paljon käytännön apua. Hänen kanssa mietimme raivareiden syitä ja kuinka niitä voisi ennakoida. Näiden asioiden pohtiminen auttoi minua keksimään tapoja joilla helpottaa sitä, etten ala raivoamaan.

Sain neuvoja kuinka selvitä tilanteista jotka minua raivostuttavat, esimerkiksi pukeminen, aamut ja muutenkin kaikki siirtymät. Teimme seinälle lasta varten kuvalliset ohjeet, järjestyksen mitä teemme kun aamulla lähdemme tarhalle. Se helpotti meitä kumpaakin, ainakin jonkun aikaa. Tässä muutama asia jotka helpottivat meidän tilannetta:

  • Arkirutiinit, samat aamu- ja iltarutiinit samassa järjestyksessä (tämä tosin oli hallussa jo valmiiksi)
  • Kuvataulukko seinälle jotta lapsi tietää mitä aina tapahtuu (aamu- ja iltatoimet)
  • Mieti, missä tilanteissa usein menetät hermosi?
  • Kun tiedät milloin menetät hermosi, osaat ehkä paremmin ottaa aikalisän itsellesi, ennen pahinta raivaria
  • Itse huomasin aamuisin että touhotan liikaa, kunnes tajusin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan
  • Kun pukeminen oli liian verkkaista lapsella, autoin häntä pukemaan, muuten lapsi jumittuu haaveilemaan ja itselläni mene hermo
  • Kun siirtymävaiheissa kiukuttaa, ja ei ole tulipalokiire, lukekaa lyhyt kirja/puuhatkaa hetki muuta, niin tilanne rauhoittuu kun mielenkiinto keskittyy johonkin muuhun
  • Keksi joku asia, joka katkaisee raivarin – esimerkiksi leikkien pukemaan (palomiehet pukee tosi nopeesti! Kuka saa ensin sukat jalkaan!)

Kaikki nämä keinot tietysti vaativat sen, ettei ole täysin loppuun palanut. Kun on todella uuvuksissa on vaikeaa ellei mahdotonta alkaa yhtäkkiä noudattamaan säännöllisyyttä ja täyttä mielenrauhaa. Itse sain pikkuhiljaa tartuttua yhteen asiaan kerrallaan ja miettimään omia käyttäytymismallejani. En myöskään syyllistänyt itseäni joka kerta jos jokin asia meni pieleen ja raivostuin, vaan koitin olla itselleni myötätuntoisempi.

KUVA: NOORA BRANDT

Mielialalääkkeet

Sain viime kesänä pitkästä aikaa taas mielialalääkkeet käyttööni, ja tunsin kuinka muutuin osittain zombieksi. Katosin vähän väliä omaan sumuuni enkä kuullut enkä nähnyt mitään. Lopetin lääkkeet pikkuhiljaa koska ajattelin että pärjään ilmankin, ja huomasin että raivarit palasivat. Ärsyynnyin ihan kaikista pikkuasioista jatkuvasti, ja tuntui että raivo kupli koko ajan pinnan alla.

On todella väsyttävää olla raivona koko ajan, ja jatkuva itsensä hillitseminen myös vie voimia. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin aloittaa lääkkeet taas. Puoli-zombie vai raivotar, siis. Lapsen kannalta ehdottomasti zombie. Kukaan, eikä varsinkaan lapsi, ei ole ansainnut jatkuvaa huutamista niskaansa.

KUVA: NOORA BRANDT

Terapia

Olen vuosi sitten käynyt IPT-terapian, ja se tuntui myös auttavan. Ymmärsin itseäni ja omaa elämäntilannetta paremmin. Terapia ei tietenkään ole mikään taikakeino parempaan elämään, mutta se auttaa jäsentämään omia ajatuksiaan ja tunnistamaan käyttäytymismallejaan. Pelkät lääkkeet harvemmin ovat ainut keino toipumiseen. Tilanteita on monenlaisia, mutta uskon (tai ainakin toivon) että itselläni lääkitys olisi vain tilapäinen laastari tähän tilanteeseen. Seuraava askel olisi hakeutua pidempiaikaiseen psykoterapiaan.

Aika auttaa

Valitettavasti uskon että lopulta vain aika auttaa raivareihin, ainakin omalta osaltani. Kun elämäntilanne on jatkuvasti ylikuormittavaa, ei ole helppoa koittaa hillitä itseään. Minua on auttanut tämän vuoden puolella se kun lapsi pääsi toiseen nielurisaleikkaukseen ja yöt helpottivat. Kun nukumme kummatkin, on elämä helpottanu ihan älyttömästi. Univaje on ollut suurimpia syitä siihen, etten jaksa mitään ja pinna on kireällä. Nyt kun lapsi täytti vähän aikaa sitten neljä, ja on jo aika omatominen ja nukkuu yöt, huomaan että en ole koko ajan kireä kuin viulunkieli. Olen alkanut nauttimaan asioista ja poikani kanssa hengailusta. Meillä on useimmiten tosi hauskaa yhdessä, ja tuntuu että elämä helpottaa.

Uskon että itselläni raivarit ja jatkuvat ärsyyntyminen helpottavat, kun elämäntilanne helpottaa. Kun lapsi kasvaa, itsenäistyy ja saan enemmän omaa tilaa. Kun lapsi ei enää ole niin riippuvainen minusta, pääsen löytämään itseni ja oman elämäni takaisin. Tällä hetkellä voimat menevät siihen, että koitan pärjätä aina yhden päivän eteenpäin kerrallaan.

nuorena opin tukahduttamaan tunteeni

Löysin Sini Ariellin kirjoituksen naisten väkivaltaisuudesta, ja se kolahti minuun. Olen teininä ollut tunnettu siitä että olin ”väkivaltamuija”, koska mm. löin poikia jos he suututtivat minua. Luulen että minulla oli paljon patoutunutta vihaa ja käsittelemättömiä asioita (mm. äitini rintasyöpä), se kaikki se purkautui ulos väkivaltaisuutena. En myöskään koskaan kuullut että lyöminen olisi väärin, koska oli vaan cool ja hauskaa että tyttö lyö poikaa. Uskon että mediallakin on tässä osansa, koska en muista että olisin nuorempana koskaan  tv-ohjelmissakaan törmännyt sellaiseen, että naisten väkivaltaisuudesta puhuttaisiin huonona asiana.

Väkivaltamuijan kolikon toinen puoli oli sitten liian kiltti miellyttäjä. Kun olin päälle parikymppinen, tajusin että patoan vihaa ja negatiivisia tunteita sisääni enkä käsittele niitä millään tapaa. Ihmettelin, mistä välillä aivan uskomaton v*tutus ja hermojen menetys johtuu, kunnes ymmärsin kaivaa sisältäni. Uskon, että kiltin tytön syndrooma on nuorempana vaivannut minua myös. Olen yrittänyt olla kiltti ihmisille, niin että muut ovat käyttäneet kiltteyttä hyväkseen ja olen unohtanut omat tarpeeni. Se taas aiheuttaa patoutunutta vihaa, kun alitajuisesti tiedän että minua käytetään hyväksi.

Kun ei tajua pitää huolta itsestään ja rajoistaan, ei voi hyvin. Tärkein sanoma, mikä minulla olisi parikymppiselle itselleni – opettele sanomaan ei, kaikkeen ei tarvitse suostua miellyttääkseen muita.

KUVA: NOORA BRANDT

Olen masennuksen ja äitiyden myötä löytänyt taas uusia puolia itestäni ja opetellut sanomaan ei. Jos joku kysyy minulta apua tai palvelusta, mietin miten paljon asia kuormittaa minua, ja saanko itse siitä mitään hyvää irti. Jos asia tuntuu vaan vievän (vähiä) voimiani, kieltäydyn kohteliaasti. Olen äitiyden myötä oppinut vähemmän uppiniskaiseksi ja pyytänyt apua. Olen oppinut myös luottamaan yksinhuoltaja-ystäviini ja luoneet heidän kanssaan apu-ringin, jossa autamme toisiamme. Sen huomaa myös aika pian, jos ystäväpiirissä on niitä jotka vain ottavat, mutta eivät anna mitään takaisin. Olisinpa tajunnut tämän myös nuorempana!

 

paikkoja joista (toivottavasti) olisi jotain apua:

Lastensuojelun sosiaalityö (etsi oman paikkakuntasi lastensuojelu)

”Lastensuojelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan uusien asiakkaitten lastensuojeluilmoitukset ja tehdään lastensuojelutarpeen selvitykset.”

Perheneuvola (etsi oman paikkakuntasi perheneuvola)

”Kasvatus- ja perheneuvonta on tarkoitettu 0-17 -vuotiaille lapsille ja nuorille sekä heidän perheilleen. Perheneuvolasta saa apua lapsen tai nuoren kehitykseen ja kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä, pulmallisissa perhetilanteissa sekä lasta tai perhettä kohdanneissa kriiseissä.”

Kaupungin aikuissosiaalityö

”Aikuissosiaalityötä tehdään yksittäisten asiakkaiden, perheiden ja yhteisöjen parissa. Asiakas voi hakea aikuissosiaalityön tiimistä apua esimerkiksi työhön, asumiseen, perhe-elämän sujuvuuteen, raha-asioiden hoitoon ja erilaisiin elämän kriisitilanteisiin liittyvissä ongelmissa.”

naisenvakivalta.fi

”Naisenvakivalta.fi tarjoaa verkkoapua naisen väkivaltaisuuteen. Tukimuotojamme ovat chat, tietopankki, ohjatut vertaisryhmät ja videokeskustelut. Me uskallamme kohdata – älä jää yksin!”

turvakoti.net

”Omaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen havahtuminen ja siihen puuttuminen on vastuun kantamista sinusta itsestäsi, lapsistasi, puolisostasi ja läheisistäsi.

On tavallista, että omaa väkivaltaisuuttaan pelästyy ja häpeää jälkeenpäin. Usein tekijä uskoo, että väkivallan voi lopettaa päättämällä tai siirtämällä sen pois mielestään.”

Maria Akatemia

”Maria Akatemiassa on vuodesta 2003 toteutettu ehkäisevää väkivaltatyötä kolmiportaisella mallilla: 1) Avoin linja: soitto auttavaan puhelimeen 2) Demeter yksilökeskustelut 3) ammatillisesti ohjattu vertaisryhmä”

Ensi- ja turvakotien liitto

”Oletko kohdellut läheisiäsi väkivaltaisesti? Oletko aiheuttanut uhkaavan ilmapiirin ja pelottanut puolisoasi, lapsiasi tai muita läheisiäsi?

Voit tehdä asialle jotain. Aloita ottamalla yhteyttä johonkin alla olevista apua tarjoavista ammattilaisista. He tarjoavat tukea sekä miehille että naisille.”

mielenterveysseura.fi 

”Ota yhteyttä kriisikeskukseen, jos sinä tai läheisesi tarvitset tukea ja apua. Vastaanotolle voi hakeutua ilman lähetettä varaamalla ajan suoraan kriisikeskuksesta. Tapaamiset ovat luottamuksellisia ja yksityisyyttä kunnioittavia. Kriisikeskuksessa voi asioida nimettömänä ja palvelut ovat maksuttomia.”

 

Lue lisää:

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä