Kuukausi: huhtikuu 2018

Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT!

Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT!

Kävin viime kesänä psykiatrian poliklikikalla akuuttiajalla, koska paniikkikohtaukseni olivat todella pahat. Olin saanut kolme isoa paniikkikohtausta kaupungilla olllessani ja päivittäin tuntui, että joku istuu rintakehäni päällä. Koko ajan ahdisti ja oli vaikea hengittää. Oli vaikea lähteä kotoa ulos, kun tiesin että esimerkiksi bussiin meneminen ahdistaa.

Poliklinikalla minulle kerrottiin että kesällä ei ole aikoja psykiatrille. Sehän on ihan ok, koska kesällähän mielenterveysongelmatkin menevät kesälomalle! Eikun…

Sain sieltä masennuslääkkeet ja paniikkihäiriön nettiterapian. Sairaanhoitaja joka oli minua vastassa siellä, ei tuntunut kuuntelevan minua oikeasti. Kerroin, että  tiedän kyllä miten paniikkihäiriöni oireilee ja missä, ja kuinka ehkäistä niitä. Tiedän ettei siihen kuole, ja osaan kyllä useimmiten rauhoittaa itseni. Olisin halunnut jutella jonkun kanssa siitä, että miksi paniikkikohtaukset taas tulivat koko ajan ja pohtia syitä niihin yhdessä ammattilaisen kanssa.

Sen sijaan sain nettiterapian, jossa minun piti väsyneenä aina iltaisin lapsen mentyä nukkumaan tehdä tehtäviä. Villellä, Saijalla ja Markulla tulee helposti paniikkikohtaus aina bussissa ja väkijoukoissa. ”Mieti mitkä asiat laukaisevat paniikkikohtauksesi ja mikä niihin auttaisi? Miten voit pysäyttää kohtauksen?” Tämänkö pitäisi auttaa minua!?

Lue myös: Mielenterveysseura: Psykiatriseen hoitoon pääsy liian hidasta

Nettiterapiasta ei ollut mitään hyötyä

Otin ohjelman kautta yhteyttä nettiterapeuttiin ja sanoin ettei ohjelmasta ole minulle mitään hyötyä. Tiedän mitä paniikkihäiriö on, koska minulla on ollut se 16-vuotiaasta asti. En jaksanut tehdä tehtäviä, koska olin niin uupunut. Vasta parin viikon päästä sain vastauksen, että pitäisi sitkeästi jatkaa nettiterapiaa, koska nämä asiat eivät korjaantuisi sormia napsauttamalla, vaan ongelmat vaativat työtä. Niin, äidiltä jolle pelkästään jo sängystä ylös nouseminen aamulla on raskasta, kaikki asiat vaativat todella paljon töitä. Olisin kaivannut ihmistä jolle jutella näistä, eikä sitä että täytän lomakkeita yksin netissä.

Kun en jaksanut jatkaa ohjelmaa, minulle tuli sähköpostiin vähän väliä viesti, että en ole osallistunut nettiterapiaan, ja jos en kohta kirjautuisi sinne oikeuteni terapiaan päättyisi. Todella ahdistavaa. Muutaman kerran terapeutti kyseli tekstiviestillä, miksi en ole jatkanut ohjelmaa ja mitä minulle kuuluu. Kerroin että uupunutta kuuluu. En jaksanut jatkaa nettiterapiaa koska en kokenut siitä olevan mitään hyötyä. Terapeutin mielestä olisi hyvä jatkaa hoitoa edes jossain muodossa. En jaksanut edes vastata. Miten vaikeaa olisi soittaa masentuneelle äidille, ja kysyä että milloin voisin tulla vastaanotolle? En jaksanut ottaa yhteyttä sairaanhoitajaan, joka ei kuitenkaan ymmärtäisi minua.

On vaikea saada apua kun henkilökunta vaihtuu jatkuvasti

Olen psykiatrisella polilla käynyt noin vuoden ajan arviointijaksolla ja erilaisissa terapioissa ja ryhmäterapiassa. Siellä oli ikävää se, kun IPT-terapiaa ja ryhmäterapiaa lukuunottamatta minulla vaihtui jatkuvasti lääkäri ja hoitajat. Ei hoidosta ole mitään hyötyä, jos hoitava taho ei tunne sinua, ja joutuu selittämään samat asiat uudestaan ja uudestaan.

Seuraava askel minulle kuulemma olisi hakeutua Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se on maksullista ja kallista, Kelan tuesta huolimatta. Pitäisi löytää psykiatri (ja maksaa ne käynnit itse), hoitaa byrokratiat sen suhteen ja se kaikki tuntuu todella raskaalta ja lisäksi liian kalliilta kukkarolleni.

Lue myös: Mielenterveyden keskusliitto: Tutkimus – Psykoterapiaan pääsy liian hankalaa

Liian moni ei saa apua ajoissa

Luen jatkuvasti uutisia siitä, kuinka vaikeaa on hakea ja saada apua mielenterveysongelmiin. Jos ei pääse hoitoon ajoissa, voi tilanne pahentua ja olla entistä vaikeampi saada asioita kuntoon. Pahimmillaan hoitoon pääsemättömyys aiheuttaa kuoleman. Iltalehti kertoi Jonnen tarinan avun saamisen vaikeudesta ja uupumuksen ja masennuksen vähättelystä.

”Jonne sanoo, ettei ole montaakaan tautiryhmää, jossa koetaan sellaista vähättelyä kuin mielenterveyshäiriöissä. – Masentuneelle saatetaan tokaista, että älä valita turhaan, sillä joillakin menee vielä huonommin. Potilas, jonka käsi on murtunut; ei taatusti saa vastaavanlaista vähättelevää kohtelua.” – Iltalehti

Vantaan Sanomien uutisessa mies ei saanut apua itsemurhayrityksen jälkeen, vaan sai ajan kuukauden päähän. Kaksi päivää myöhemmin hän oli tappanut itsensä.

”Sisar vaati veljensä määräämistä pakkohoitoon, mutta psykiatri diagnosoi vain alkoholiriippuvuuden. Sisar koki, että ongelmaa vähäteltiin eikä omaisia kuunneltu, koska veljellä näytti ulkoisesti olevan asiat hyvin. – He sanoivat, että ei hätää, kun veljeni oli töissä ja hänellä oli asuntokin, sisko ihmettelee.” – Vantaan Sanomat

Kaleva kertoo tarinan nuoresta miehestä joka muutti pois kotoa varhain. Rahapula ja juoksuttaminen luukulta toiselle avun takia uuvutti Juhon. Hän alkoi lääkitä itseään alkoholilla, ja sen sijaan että oltaisiin perehdytty syihin syvemmin, tartuttiin pelkästään seurauksiin eli juomiseen. Ohjeistus että lopeta vaan se juominen ei auta.

Kun teini-ikäinen Juho yritti hakea apua masennukseen, vastaanotto oli tyly. – Käytännössä minulle vain naurettiin, hän kertoo. – Aina sanotaan, että yhteiskunta auttaa, kunhan vain pyytää apua. Mutta sitten kun sen tekee, ei apua saakaan. -Kaleva

Iltalehden bloggaaja Tiia Öhman kirjoitti hyvän kirjoituksen mielenterveyspalveluista. On tärkeää saada helposti apua, eikä monen soittelun ja välivaiheen kautta. Kun on uupunut työelämästä, masentunut tai ahdistunut on todella vaikea soittaa ja pyytää apua. On hankalaa, kun saa soitettua vihdoin yhteen paikkaan, josta sanotaan että soita toiseen paikkaan. Kun on vihdoin päässyt pyytämään apua, saa ajan kuukauden päähän.

Mielenterveyden hoitoon tarkoitetun tuen pitää irrota pyytämällä, heti ja helposti. Ei tusinan kiusallisen, pelottavan välivaiheen kautta byrokratian viidakossa, jota tervekään ihminen ei välttämättä jaksa eikä ehdi samoilla läpi. – Tiia Öhman, IL

Terveydenhuolto ei ole maailman parhaimpia

Tässä maassa, hyvinvointivaltiossa, Suomessa, pitäisi olla yksi maailman parhaimpia terveydenhuoltoja. En voi kuulemani ja kokemani mukaan enää pitää Suomea hyvinvointivaltiona. Täällä huonosti voiva ihminen jätetään oman onnensa nojaan aivan liian usein.

Minä pärjään, koska minulla on hyvä tukiverkosto ja saan heiltä apua. Tiedän, että joku ottaa minusta kopin jos taas putoan syvään kuoppaan. Mutta entäs kaikki ne, joilla ei ole ketään joka ottaisi heistä kopin? Miten heille käy? Pelkään että soten myötä mielenterveyspalvelut kokevat sellaisen muutoksen, että avun hakeminen vaikeutuu edelleen.

Miten voit auttaa?

Jos tiedät että joku ystäväsi on esimerkiksi masentunut, voit kysyä tarvitseeko hän apua lääkärikäynnille. Siellä helposti masentunut voidaan käännyttää pois, koska masentunut jaksa välttämättä puolustaa itseään, ja mielenterveysongelmia vähätellään jatkuvasti. Minä olen usein ottanut esimerkiksi äitini mukaan vastaanotoille, jos en jaksakaan pitää puoliani.

Voit lahjoittaa Mielenterveysseuran Mielinauha-keräykseen.

Allekirjoita adressi: Kuntoutusprykoterapian saatavuus on turvattava sote-uudistuksessa

Poistetaan jo vihdoin ikävä stigma liittyen masennukseen, uupumukseen ja muihin mielenterveyshäiriöihin. Kannustankin kaikki jotka jaksaa ja uskaltaa, puhumaan näistä ääneen. Mielenterveysongelmia ei kuuluisi hävetä. Haastankin nyt myös kaikki tuntemani bloggaajat puhumaan tästä ääneen! #älähäpeämasennusta

 

Lue myös:

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Olen aiemmin jo hieman kertonut minkälaista palautetta sain Yle Perjantain dokumentin jälkeen. En ole pystynyt vieläkään kirjoittamaan asiasta kunnolla, koska aihe on niin ahdistava. Ohjelman jälkeen minulle tosiaan tulvi vihaviestejä koko viikonlopun ajan. Minua huoriteltiin, minun painoa ja elämäntapoja haukuttiin ja lapseni ulkonäköä, syntyperää ja isäehdokkaita ruodittiin. Ihan vain sen takia että kehtasin kertoa telkkarissa elämästämme ja ajatuksiani köyhyydestä.

Kerroin eräässä facebook ryhmässä saaneeni vihaviestejä ohjelman jälkeen ja minua vinkattiin lukemaan kirja Vihan ja Inhon internet.  Kirja tarjoaa vertaistukea sekä informaatiota verkkohäiriköinnistä.

Kirjan on luonut sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen ja toimittaja Johanna Vehkoo. Kirja pureutuu vihapuheeseen netissä, mikä on nykyään todella laaja ilmiö mutta yllättävän vaiettu aihe. Johtuuko se siitä, että suurin osa vihaviestien kohteista on naisia? Verkkovihaa vähätellään ja viestit johtavat harvoin mihinkään toimenpiteisiin.

Itsekin tein rikosilmoituksen pahimmista viesteistä joita sain, mutta poliisi ei tehnyt niille mitään. He eivät kuulemma voineet selvittää kuka oli kyseesä, kun heillä oli tiedossa vain nimimerkki. Arvasinkin, ettei niihin reagoida kovinkaan helposti, mutta silti on hyvä tehdä rikosilmoitus. Jos ei muuten, niin sen takia että ilmiön laajuudesta saadan rekisteröityä tilastoja.

”Vihan ja inhon internet purkaa ilmiön syitä ja seurauksia: Miten sen kohteet kokevat ilmiön? Mikä siihen johtaa ja mikä vihaajia motivoi? Miten vihapuheeseen tulisi reagoida ja miten siltä voi suojautua? Entä sitten, kun vihapuhe siirtyy internetistä tosielämän tekoihin?”     -kosmoskirjat.fi

Toivoisin, että olisin löytänyt tämän kirjan ennen ohjelmaan osallistumista, mutta olen saanut siitä jälkikäteen myös paljon irti. Jos olisin lukenut sen ennen kuin aloitin bloggaamisen, tai osallistuin Ylen ohjelmaan olisin ehkä osannut valmistautua henkisesti paremmin. Tai sitten en. Koska sellaiseen palauteryöppyyn, missä sinua haukutaan kaikilla sometileillä, meilitse ja jopa tekstiviesteitse ei oikein voi mitenkään valmistautua etukäteen.

Mutta joka tapauksessa – kirja tarjoaa tärkeää tietoa, neuvoja miten saada apua tilanteeseen ja ennen kaikkea se tarjoaa vertaistukea verkkoväiriköinnin kohteeksi joutuneelle. 

Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle, joka esimerkiksi on esillä mediassa tai kirjoittaa blogia. Vihahäiriköinnin kohteeksi voi joutua kuka vain, mutta erityisesti nainen tai naisoletettu, joka on jotain mieltä jostain asiasta – tai esimerkiksi puolustaa vähemmistöjä.

Onneksi tästäki aiheesta puhutaan enemmän ääneen nykyään, mutta mielestäni tästä ei puhuta todellakaan tarpeeksi. Netti on pullollaan artikkeleita ja blogikirjoituksia, joissa naiset kertovat kokemastaan vihasta, huorittelusta, tappouhkauksista ja vainoamisesta.

Esimerkiksi toimittaja Rebekka Härkönen joutui lopulta muuttamaan kotikaupungistaan pois, kun vainoaminen kirjoittamansa jutun takia riistäytyi käsistä. Iida Åfelt joka kirjoittaa Iidan matkassa -blogia, joutui muun muassa huorittelun kohteeksi kerrottuaan että hänen syntymättömällä vauvallaan on kaksi isäehdokasta. Ja tätä listaa verkkohäiriköinnin kohteeksi joutuneista voisi jatkaa loputtomiin.

Itsekin jouduin laittamaan osoite- ja puhelintietoni salaisiksi, koska Ylen dokumentin aiheuttaman kohun jälkeen sain myös tekstiviestejä ja pelkäsin ihan oikeasti että joku on kohta oveni takana. Sen jälkeen kun on saanut tappouhkauksia ja uhkaukset liittyvät myös omaan lapseen, on leikki kaukana. Tällaiset vihaviestit saivat minut pelkäämään pahinta. Mitä jos joku näistä uhkaajista onkin joku päivä oven takana odottamassa, ja satuttaa minua tai jopa lastani, sen takia että puhun suoraan blogissani asioista?

Ajatelkaa nyt – Suomessa, jossa pitäisi olla sananvapaus. Sitähän verkossa uhkauksia lähettävät haluavatkin – hiljentää naiset jotka ovat liian äänekkäitä. Liian rohkeita. Liian vapaita.

Tosin esimerkiksi Laura Huhtasaari on (yllättäen) sitä mieltä, että vihapuheesta ja sen rajoittamisesta kun puhutaan, olisi väärin jos meillä rajoitettaisiin sananvapautta. Mutta eikö sitä juuri nämä ylilautailijat ja trolllit teekin – rajoittaa sananvapautta? Kuka (nainen) uskaltaa enää sanoa täysin suoraan mitä mieltä on, jos sen jälkeen uhkaillaan jopa kuukausia jotta hänet saataisiin hiljaiseksi?

Miten tällaisen käytöksen annetaan mennä sormien läpi? Miksi nettivihaan ei puututa? Miksi tätä aihetta vähätellään? Miksi lainsäädäntö laahaa perässä? Miksi rikosilmoituksille ei tehdä mitään? Miksi tästä ei puhuta enemmän?

”Suomalaisessa nettikeskustelussa oman tutkimukseni perusteella usein rasismi ja seksismi ovat kietoutuneet yhteen, ja aggressiivisia ja uhkaavia viestejä saavat eniten juuri naiset, jotka ovat ottaneet selkeästi ei-rasistisen linjan esimerkiksi maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoista puhuttaessa” – Tuija Saresma, hs.fi

Vihan ja inhon internet tarjoaa paljon vertaistukea tilanteeseen, ja se on tosiaan tarpeen. Itse murruin ihan täysin paskavyöryn alle, lähdin poikani kanssa itkien vanhempieni luo viikonlopuksi. En saanut mitään aikaiseksi, kun olin niin lamaantunut ja shokissa vihaviesteistä. Se oli aivan järkyttävää. Tunsin olevani niin yksin. Tuntui että positiivisesta palautteesta ja kannustuksista huolimatta kukaan ei ymmärtänyt minua. Kaikki hokivat että älä välitä! Niillä ihmisillä on vain paha olla! Se ei paljon lohduta siinä tilanteessa.

Nettihäiriköillä on paljon erilaisia taktiikoita, ja kirja auttaa tunnistamaan eri ilmiöt

Tässä esimerkkejä:

  • MUSTA PR – Musta PR on disinformaatiota jonka on tarkoitus vahingoittaa kohteen mainetta, liittyen esimerkiksi seksualisointia, ulkonäön kommentointia, mielenterveyden kyseenalaistamista ja niin edelleen.
  • DOXAUS – Kohteen henkilötietojen etsiminen ja niiden luvaton julkaisu. Henkilötietoja voidaan levitellä eri foorumeilla joiden jäsenet alkavat yhdessä häiriköimään kohdetta esim. soittelemalla tai tilaamalla tämän nimissä verkko-ostoksia
  • UHKAILU JA PAINOSTAMINEN – Uhkauksia voidaan tehdä yksityisesti tai julkisesti, myös suurellekin yleisölle
  • HÄIRINNÄN JOUKKOISTAMINEN – Erilaisilla forumeilla niin sanotusti joukkoistetaan häiriköintiä – koordinaattorit valitsevat häiriköinnin kohteen jonka jälkeen tämä kohde maalitetaan isolla joukolla. Ilmiö muistuttaa pyraminihuijausta, jossa ylhäällä on muutama iso kiho, jotka manipuloivat muut joukot mielensä mukaan. Esimerkiksi Meksikossa voi tienata jo rahaa sillä että myy esimerkiksi poliitikoille hate mob-verkostoja. Kirjan mukaan ei mene pitkään, kun tämä ilmiö rantautuu myös Suomeen.

Itse jouduin ainakin ylilaudan maalittamisen ja mustan pr:n kohteeksi, ja siellä ruodittiin elämääni ja kaikkia sometilejäni. Joukolla he sitten tulivat kommentoimaan kaikkiin sometileihin kaikenlaista, uhkauksia, läski huora-kommentteja ja haukuttiin esimerkiksi insta-kuviani. Kun suljin instatilini julkisesta yksityiseksi, siellä naureskeltiin. En itse ole lukenut näitä foorumeita enkä luekaan, kuulin muutamia kommentteja kavereilta.

Mitä sitten tehdä, jos joutuu nettivihan kohteeksi?

Kirja tarjoaa tähän hyviä neuvoja, tässä muutama:

  • Jos yksityisiä tietojasi levitellään, keskity tietoturvaan. Hyökkääjät voivat koittaa etsiä sinusta kaikenlaista yksityistä informaatiota salasanoista vanhoihin käyttäjätileihin ja niin edelleen. Vaihda salasanat ja tee tietojenluovutuskielto tai turvakielto Maistraattiin. Blokkaa häiriköijät sometileiltäsi.
  • Säästä kaikki vihaviestit, tekstiviestit ja muut todisteet verkkohäiriköinnistä, jotta voit tarvittaessa tehdä rikosilmoituksen. Voit myös ilmoittaa viestien olinpaikasta riippuen ylläpitäjille vihaviesteistä. Rikosilmoituksesta ei aina ole iloa, mutta poliisin on syytä tietää ongelman laajuus.
  • Jos viestien lukeminen ahdistaa, voit pyytää jotakuta moderoimaan niitä puolestasi.
  • Harkitse tarkkaan lähdetkö vastaamaan viesteihin takaisin mitään.
  • Pyydä apua luotettavilta ihmisiltä. Älä jää yksin.

 

Kun jouduin itse verkkohäiriköinnin kohteeksi, mietin että lopetan bloggaamisen kokonaan. En kykenisi jatkuvasti ottamaan vastaan tällaisia hyökkäyksiä. Aika nopeasti sitten tajusin, että eihän minua voi hiljentää. Minulla on myös sananvapaus, ja tietynlainen sisäinen taistelijasielu joka sanoo minulle, että minun täytyy jatkaa taistelua paremman maailman puolesta. Mitä sitten tapahtuu, jos kaikki hiljenevät? Ei varmasti mitään hyvää.

Joten minä en aio hiljentyä. Minua ei vaienneta. Meitä ei vaienneta.

 

Postauksen kaikki kuvat olen ottanut Vihan ja inhon internet -kirjasta. 

Jujunan mallina Tampereella

Jujunan mallina Tampereella

Pääsin Jujunan malliksi Tampereelle, olin niin innoissani! Haluaisin tehdä enemmänkin kuvauskeikkoja, ne on niin kivoja. Minkäs sille voi, että viihtyy kameran edessä!

Olen blogissakin usein esitellyt ompeluksia joita olen tehnyt Jujunan kaavoilla. Tykkään näistä kaavoista, koska ne ovat melkein poikkeuksetta sopineet päälleni ilman muutoksia. Tosin helmaa joudun aina lyhentämään, koska olen niin pätkä, mutta muuten ne istuvat kuin hanska.

Nyt kävin Tampereella kuvauksissa, koska Jujunan Jenni haluaa kuvata kaavojaan vaatteilla, erilaisten ihmisten päällä. Arvostan kovasti sitä, koska usein kiroan esimerkiksi nettikauppoja, joilla on malleina vain pitkiä ja hoikkia, jolloin en näe miltä vaate mahdollisesti näyttäisi itseni päällä. Onneksi nykyään yritykset tajuavat tämän, kuten esim. Neulomo, joka kuvauttaa vaatteensa eri kokoisten ihmisten päällä. On mukavampi ostaa kaavojakin, kun näkee miltä valmis vaate näyttää päällä.

*Vaatteet saatu yhteistyössä Jujunalta (kaksi mekkoa ja huppari).*

Kuvat: Petra Vii Photography

Kuvausjärjestelyt, osa vaatteista: Jujuna

Legginsit ja kengät omat, mekko Jujunan tasku
Huppari Jujunan norah rintamuotolaskoksella

Mekko Jujunan anu-kaava

Mekko Jujunan timantti-kaava, minun ompelema

 

Mitä piditte kuvista ja vaatteista?

Muita ompeluaiheisia postauksia:

Ompelua – yksisarvismekko!

Äidille supersankari-legginsit

Sivutoiminen yrittäjyys työttömänä – systeemi täynnä sudenkuoppia

Sivutoiminen yrittäjyys työttömänä – systeemi täynnä sudenkuoppia

Olen nyt odottanut 18 päivää sitä, että työkkäri hyväksyisi suunnitelmani kokeilla sivutoimista yrittäjyyttä neljän kuukauden ajan. Jännitystä on ilmassa, koska vuokrani on myöhässä jo kolmisen viikkoa, enkä voi sitä maksaa ennen kuin saan työttömyyskorvauksen. Käytännössä heidän puolelta kai riittäisi kun painaisivat jotain ”hyväksy” nappulaa, mutta kun hakemuksia on jonoksi asti, ei kukaan ehdi tekemään sitä.

Soitin työkkäriin ja kyselin, että mikä kestää ja milloin he käsittelevät hakemukseni. Sieltä vastattiin kysymykseeni, että Helsingin alueella käsittelyajat tällaisille asioille on 22 päivää. Eikä niitä voi nopeuttaa, koska hakemuksia on liikaa. Tyly työkkärintäti ei kyennyt sanomaan muuta, kuin että odota vaan niin kyllä se päätös sieltä tulee, 22 päivän sisällä – tai sitten joskus myöhemmin. Käsittämätöntä, että työkkäri ja Kela voi määrätä asiakkaan tekemään kaikenlaista ja antaa siihen 2-7 päivää aikaa, kun taas he voivat venyttää käsittelyaikoja vaikka kuukausia.

Kauppalehti uutisoi juuri siitä kuinka tämän uuden neljän kuukauden kokeilun piti estää se, ettei tukien maksuihin tule katkoja. Mutta miten kävikää käytännössä? Olen odottanut päätöstä jo 18 päivää, ilman rahaa. Enhän minä pysty keskittymään yritykseni asioihin ja sen käynnistämiseen, kun joudun stressaamaan raha-asioita.

Yrittäjyyden kokeilu törmäsi käytäntöön – ”Tuen ei pitäisi katketa, mutta käytännössä näin on käynyt”

– Kauppalehti

Samaan syssyyn eilen sattui soittamaan Kelan työntekijä joka kertoi että toimeentulotukeni on nyt katkaistu toistaiseksi, koska olen ”yrittäjä” ja työkkärin tulotkaan eivät olet varmoja tällä hetkellä. Vaikka olen sanonutkin, että olen sivutoiminen yrittäjä, ja olen vielä työkkärin listoilla. Mutta silti, minun pitää laittaa sinne uutta hakemusta tulemaan, missä on tarkat tiedot tuloistani. Mutta enhän minä niitä tiedä, kun ei työkkärikään tiedä! Hitto, mikä sotku. Ja kaiken tämän aikaa olen sitten ilman rahaa, ellen satu myymään korujani.

En ole ehtinyt panostaa tarpeeksi korumyyntiin, koska olen selvitellyt Kelan ja työkkärin asioita. Olen ehtinyt tekemään jonkun verran korviksia myyntiin, mutta en ole ehtinyt panostaa esimerkiksi markkinointiin. Haluaisin myös tehdä muitakin tuotteita myyntiin. Lisäksi minun pitäisi tämän päälle pystyä ottamaan vastaan kokopäivätyötä. Ihan järjetöntä.

Eikö tämän neljän kuukauden kokeilu pitäisi saada tehdä rauhassa, jotta voisi oikeasti keskittyä yrittäjyyteen, eikä työnhakuun ja byrokratiaan? Eikö yrittäjyyden kokeileminen pitäisi riittää aktiivisuudeksi?

Minulla ei ole mitään hajua, milloin saan työttömyyskorvausta seuraavan kerran, enkä tiedä minkälaiset tuloni ovat ensi kuussa, tai milloin saan tämän kuun vuokran maksettua. Joudun odottamaan yrittäjyyden selvityspyynnön hyväksymistä, ja nyt vielä lisäksi osa-aikaisen työni palkkakuittia. Kannattipa lähteä tähän mukaan. Olen ajoittain ollut tästä asiasta niin stressaantunut, etten ole saanut unta.

Näköjään kannattaa olla täysin työtön, tai sitten kokeilla sivutoimista yrittäjyyttä kokopäivätyön ohella. En nimittäin voi suositella tällaista kaaosta ja epävarmuutta kenellekään. Toisaalta, vuosia työkkärin ja kelan listoilla ajoittain roikkuneena – tämä sekoilu ei tule millään tapaa yllätyksenä. Näillä laitoksilla kun on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kukaan ei tiedä mitään ja päätöksissä kestää.

 

Kannattaa lukea myös aiheeseen liittyen Kauppalehden haastattelu Jessicasta, joka perusti yrityksen työttömänä ollessaan, ja mitkä sudenkuopat hän löysi systeemistä.

 

Lue muita aiheeseen liittyviä postauksia:

Sain töitä!

Jännitystä ilmassa – minusta tulee sivutoiminen yrittäjä!

 

Sain töitä!

Sain töitä!

Minä sain TÖITÄ! Jes! Olen koko ajan sanonut, että vuosi 2018 on minun vuoteni. Tämä on se vuosi, kun saan töitä ja alan tekemään hyviä asioita itseni vuoksi. Huolehdin itsestäni ja keskityn terveeseen itsekkyyteen. Maaliskuussa laitoin myös käyntiin sivutoimisen yrittäjyyden työkkärin kautta. En ole tosin vieläkään saanut päätöstä siihen liittyen, ja rahaa ei tipu ennen kuin joku käsittelee hakemuksen. Saa nähdä miten käy.

Mutta nyt kävikin tosiaan niin, että nuorisotalo jossa olin työharjoittelussa opiskelun aikana tarvitsi tuntityöntekijää, ja pääsin sinne viikonloppuhommiin loppukevään ajaksi! Ihan huippua, että soitin vain pomolle sinne ja paikka irtosi saman tien, ja he ovat jopa innoissaan siitä että tulen sinne. Ja voin kertoa, että niin olen minäkin! Itsetunto ja työmotivaatio laskee mitä pidempään on työttömänä, ja en ole 1,5 vuoden aikana päässyt edes työhaastatteluun mihinkään. On todella lannistavaa saada koko ajan ”kiitos mutta ei kiitos” -sähköposteja.

Onpa muuten myös haastavaa lapsen kanssa ottaa vastaan tällaisia keikkahommia – jos minulla ei olisi vanhemmat auttamassa lapsenvahteina, joutuisin vaihtamaan pojan vuoropäiväkotiin. Ja sitten kun ei ole tarvetta enää vuoropäiväkodille parin kuukauden työrupeaman jälkeen, joutuisinko vaihtamaan taas tarhaa? Vuoropäiväkodissa kun ei saa olla, ellei ole vuorotöissä. Miten ihmiset järjestävät nämä asiat keikka- ja pätkätöiden suhteen?

Ei ole todellakaan helpoksi tehty nämä hommat etenkään totaaliyksinhuoltajalle. Mitä ne ihmiset tekevät, joilla tukiverkot ovat ihan olemattomat?

Mutta, onpa täydellistä, että pääsen tekemään oman alani hommia osa-aikaisena ja samalla teen töitä myös itselleni: myyn käsitöitä ja kirjoitan blogia. Miten elämä voikaan joskus heittää pelkästään hyviä juttuja eteen? Toivotaan, että tämä on vain alkua loistavalle loppuvuodelle. Toivotaan, että kohta pystyn täysin elättämään itseni, ja pääsen tästä Kelan ja työkkärin paperinpyörittelystä eroon.

Ja toivotaan, että Kela ja työkkäri ei nyt aiheuta ongelmia, kun työtön aktivoi itsensä… Keikkahommat ovat hankalia yhdistää tukiin kun joutuu odottamaan palkkakuitteja. Olen täällä jo odotellut pari viikkoa työttömyystukea, jotta saisin vuokrani maksettua. Mutta eipä stressiä, ei…

Mutta minkäs teet, työ on aina työtä ja siitähän ei tosiaankaan voi kieltäytyä kun vihdoin sellaista saa edes osa-aikaisesti!

 

Lisää aiheeseen liittyviä postauksia:

Jännitystä ilmassa – minusta tulee sivutoiminen yrittäjä!

Kun sairaslomalla potkut sain – tarina työttömyydestä

 

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Sain luettavakseni kirjan Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus. Kirjan on toimittanut Äimän Leena Honkavaara, Maiju Majamaa ja Tuulianna Raimoranta.

Kirja käsittelee synnytyksen jälkeistä masennusta sekä lapsivuodepsykoosia aika kattavasti. Kirjassa on useamman naisen omakohtainen kertomus tilanteesta, jolloin on vauvan mukana tullut masennus tai psykoosi. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan onneksi enemmän nykyään, mutta ei siitä koskaan voi puhua liikaa. Etenkään lapsivuodepsykoosista ei puhuta tarpeeksi.

On todella tärkeää että näistä aiheista puhutaan, jotta rikkoisimme äitiyden monia tabuja, eikä äitimyyteistä pidettäisi niin tiukasti kiinni. Itsellänikin oli todella kovat vaatimukset äitiyden suhteen. Kuvittelin että minun pitäisi muuttua lähes täydelliseksi ihmiseksi ja esimerkiksi lapselleni. Toisin kävi, kun löysinkin itsestäni äitiyden myötä todella pimeitä puolia.

Raskausaika, synnytys ja elämä vastasyntyneen kanssa myllertävät äidin mieltä. Elämä tulokkaan kanssa saattaa olla aivan erilaista kuin on ennalta odotettu. Kaikki äidit eivät saa kokea iloa lapsestaan, vaan mielen voi vallata masennus. Äidin sairastuminen on vaikea tilanne myös muulle perheelle ja läheisille.

– Äiti aallokossa

Kirjasta löytyy aika hyvät tietopaketit myös, kirjassa selitetään lyhyesti mutta ytimekkäästi mitä raskausajan masennus, synnytysmasennus ja lapsivuodepsykoosi ovat. Näin kirja sopii myös masentuneen läheisille, joiden voi olla vaikeaa ymmärtää mitä äiti käy läpi. Tunnistin itseni monesta tarinasta mitä kirjassa oli.

Kirjassa olevien naisten tarinat olivat aikamoista luettavaa, ja itselleni niistä oli vertaistukea. Olen käynyt Äimän vertaistukiryhmissä juttelemassa, ja se on auttanut todella paljon. Kun käy läpi näin iso myllerryksen – vauva, uusi elämäntilanne, lapsuuden traumat puskevat esiin, univaje ja masennus iskee, tarvitsee ympärilleen ihmisiä jotka ymmärtävät mitä käyt läpi. Sen takia on hyvä että tällaisia kirjoja tehdään, että uskoisi ettei ole yksin näiden asioiden kanssa.

”Muistan kuitenkin soittaneen neuvolaan: siitä jäi voimakas syyllisyydensekainen muistijälki. Kun kerroin ongelmistani, langan päästä kuului tutun neuvolatädin kommentti: ”Eikö lapsen syntymä kuitenkin ollut onnellinen tapahtuma?” Niinpä niin: oli vain se yksi ainut ja okea tunne, joka oli tuoreelle äidille luvallinen.”

Itselleni lapsivuodepsykoosi ei ole tuttu henkilökohtaisesti, mutta oli todella mielenkiintoista lukea näiden naisten tarinoita psykoosista. Kirjoitukset avasivat hyvin niitä tapahtumia, jotka syöksevät lopulta psykoosiin ja osastohoitoon. Kuinka voikaan äidiksi tullessaan olla todella energinen ja pursuta rakkautta ja siivota hulluna, ja miettiä että minähän handlaan tämän kaiken todella hienosti!

Kunnes yhtäkkiä sinut viedäänkin osastolle, kun läheiset ovat huolissaan voinnistasi. Yhdessäkin tarinassa nainen oli ihan sitä mieltä että aviomiehensä on menettänyt järkensä, ja hänen itsensä vieminen osastolle on vain salaliitto, jossa yritetään saada mies hoitoon. Hurjaa, mitä kaikkea mieli voikaan tehdä. Kirjassa myös syyllisyys, huono omatunto ja ”paska äiti” – fiilikset tulevat tutuiksi. Usein masentunut äiti kokee huonommuutta masentuessaan tai joutuessaan osastolle. Tuntuu kuin olisi epäonnistunut tehtävässä, jonka jokaisen äidin täytyisi osata kuin itsestään. Näistä pitäisi ehdottomasti puhua enemmän ääneen.

”Olin ihan ihmeisssäni seuraavana päivänä kun katsoin ikkunasta: mieheni ja lapsemme olivat tulossa vierailulle. Ihmettelin, että eivätkö he hylänneetkään minua tänne. Ajattelin, että minut suljetaan psykiatriselle osastolle enkä tule enää ikinä elämään normaalia elämää.”  

Kirjassa on myös mielialalomake synnytyksen jälkeisen masennuksen tunnistamiseksi. Se ei tietenkään ole sama kuin lääkärin tekemä diagnoosi, mutta itseäni se ainakin auttoi tajuamaan että olen masentunut. Samaa testiä olen tehnyt monesti terapia- ja neuvolan vastaanotolla. Kirjassa on lopuksi myös todella kattava infopaketti paikoista joista voi hakea apua.

”Olin itkuinen ja haastoin riitaa miehelleni. Mietin, millainen äiti oikein olen, ja vastasin itselleni, että olen huono äiti. Minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. En olisi itse uskaltanut tehdä mitään itselleni, mutta toivoin, että vaikkapa auto ajaisi päälleni ja saisin olla kaksi kuukautta koomassa. Toivoin, että sattuma toisi minulle onnettomuuden, jolloin joku muu ottaisi vastuun lapsesta ja minä saisin vihdoin levätä.”

Kirja oli mielestäni tosi hyvä, mutta yksi asia kirjasta jäi mielestäni uupumaan – yksinhuoltajan tarina. Kirjassa kaikilla tarinoiden henkilöillä on puolisot, enkä sen takia saanut täysin samaistuttavaa tarinaa. Itse olin raskausajasta asti yksin, ja vaikka masennus ei ole helppoa kenellekään, on kuitenkin eri asia jos vierellä on puoliso. Välillä kirjaa lukiessani, kävi häivähdys katkeruutta mielessäni. Sinulla sentään on mies siinä auttamassa. No, nämä ovat ajatuksia joista totaaliyksinhuoltajan on vaikea päästää irti. Kuitenkin voi olla ihan yhtä vaikeaa sen puolisonkin kanssa. Voi olla että puoliso ei ymmärrä masentunutta äitiä ollenkaan, tai ymmärtää ja auttaa todella paljon ja siitäkin voi tulla huono omatunto, kun ei itse kykene mihinkään.

Kaiken kaikkiaan suosittelen todella tätä kirjaa kaikille jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa, ehkäpä juuri myös näille masentuneiden äitien puolisoille.

Kirja on sen verran kattava paketti kokemustarinoita ja tietoa, että siitä on varmasti apua myös läheisille jotka yrittävät ymmärtää sairautta. Usein olen lukenut tarinoita siitä kuinka masentuneen puolison voi olla todella vaikeaa ymmärtää masentuneen äidin mieltä, ja silloin tämä kirja on varmasti iso apuväline, vertaistuen lisäksi. Kirjassa on myös jokaisella tarinalla toiveikas loppu.

”Olen löytänyt sairastumiselleni paljonkin merkityksiä, joiden vuoksi näen sen tärkeänä ja kasvattavana osana omaa menneisyyttäni. Sairastuminen on lisännyt itsetuntemustani ja tuonut uusia ihmisiä elämääni. Asioiden arvostus ja arvojärjestys on muuttunut myönteisellä tavalla. Ymmärrän nyt paljon kirkkaammin, millä asioilla on oikeasti väliä.”

 

Lue lisää aiheessa synnytyksen jälkeinen masennus:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Katsaus vanhoihin käsityölehtiin – pluskoon kaavat ja läskiviha

Katsaus vanhoihin käsityölehtiin – pluskoon kaavat ja läskiviha

Pluskoon kaavat ja läskiviha, miten ne liittyvät toisiinsa?

Sain yhdestä facebook ryhmästä idean kaivella esiin vanhat käsityölehteni, joita on vino pino vuosilta 2000-2010. Facebook-ryhmässä esiteltiin kuvaa käsityölehdestä vuosien takaa, jossa pluskoon kaavat olivat mallia kaapu, ja kuvateksteissä oli neuvoja kuinka piilottaa ylimääräiset muhkurat. Halusin kurkata omiin lehti-arkisoihin, että minkälaisia sen aikakauden pluskoon kaavat olivat. 

En ole moneen vuoteen tilannut mitään käsityölehtiä, kun niissä tuntuu pyörivän samat aiheet vuodesta toiseen. Olen vuosina 2006-2010 seurannut käsityö- ja neulelehtia tiiviisti, kun opiskelin pukuompelijaksi ja modistiksi.

Silloin olin 15-20 kiloa laihempi kuin nyt, joten en kiinnittänyt silloin mitään huomiota pluskoon kaavoihin koska no, en tarvinnut niitä. Mahduin käsityölehtien kapeaan muottiin, silloin olin muistaakseni kokoa 36, nykyään olen kokoa 48-50.

Näin laiha olin vuonna 2008. Olinkohan silloin myös parempi ihminen, kun en ollut ylipainoinen? No en tietenkään, mutta välillä siltä tuntuu, kun lukee somesta läskiviha-kommentteja.

Ihan mielenkiinnosta, nyt vuosia ja lisäkiloja myöhemmin katsoin uudestaan näitä samoja lehtiä, ja huomasin että silloin on kyllä fat shaming ollut todella avointa. Pluskoon kaavat olivat usein muodottomia tylsiä kaapuja, ja pluskokoa oli yksi kaava koko lehdessä. Saateteksteinä käytettiin usein lauseita kuten ”pyöreälle naiselle, isoille tytöille, pidentää ja hoikentaa, musta sopii isolle naiselle” ja niin edelleen. Tuskin nykypäivänä enää näin suoraan vihjataan, mutta aika pöyristyttävää kuinka vain vajaa 10 vuotta sitten on ihan suoraan sanottu, että ylipaino on aina huono asia, ja se pitäisi piilottaa oikeanlaisilla vaatteilla (muodottomilla, mustilla kaavuilla).

Ei ole ihme, että naisten on vaikea hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kun kaikkialta toitotetaan että pitäisi olla pidempi, hoikempi, olla vähemmän vatsaa ja rintaa, mutta sitten ei kuitenkaan saa olla ihan liian laihakaan. Kurvikas pitää olla, mutta ei missään nimessä ylipainoinen.

Eli kun läski verhoutuu mustaan kaapuun, näyttää muutaman kilon hoikemmalta, eli hyväksytymmältä.

Samassa lehdessä oli aukeama myös korkeintaan 46-kokoisille, jotka sitten voivat pukeutua valkoiseen. Kaikissa pluskoon kaavoissa saatesanoina on hoikentava, pidentävä, muodot piiloon, kun taas alle 46-kokoisten kaavojen saatteissa on sanoja kuten ”säihkyvä, juhlien kaunotar, tyylikäs ja rauhallinen”. Miksi laihat naiset ovat säihkyviä juhlien kaunottaria, kun taas isompia naisia kehoitetaan verhoamaan kehojensa ”huonot puolet”?

Onneksi ehkä olemme jo hieman päässeet tässä 10 vuodessa eteenpäin, mutta edelleen tässä riittää työnsarkaa. Sen mitä selasin Suuren Käsityölehden digilehtiä, huomasin että nykyään heillä ainakin on kaikki kaavat kokoihin 54 asti, mikä on ihan mahtavaa. Toisaalta en nähnyt mallikuvissa yhtäkään isompaa naista mallina, ja varmasti yli koon 54 naisetkin ompelevat… Saa toki korjata jos asia on toisin, en tosiaan ole niin täysin perehtynyt viime vuosien käsityölehtiin.

Jotain parannusta sentään on tullut, mutta ”mekko joka vartalolle”, ja mallina on pitkä ja hoikka malli? Hmm.

Toivottavasti aikanaan pääsemme eroon kaikenlaisesta body shamingista.

Tässä alla on kuva neulelehdestä, aiheena vartalotyypit. Siinä asiantuntija kertoo minkälaisia vaatteita kuuluisi käyttää eri tyyppisillä vartaloilla. Kaikki lehdet ovat täynnä ohjeita kuinka piilottaa makkaroita ja kurveja, kun taas toisaalta liika hoikkuuskaan ei ole hyvä. Tässä neuvotaan pitkälle, hoikalle I-vartalotyypille kuinka lyhentää pituusvaikutelmaansa, tasapainottaa alavartalon mittasuhteita sekä lisätä muotoja hoikkaan vartaloon. Olet niin tai näin, olet aina väärinpäin.

Onneksi sentään harvoin nykyään enää näkee näin räikeitä juttuja :

Yllä on siis toiveohje – XL-kaava. Mallina kuvassa on kaikkea muuta kuin XL-kokoinen nainen, ja kuvatekstissä kehotetaan taas kerran piilottamaan huonoja puoliaan.

Toinen jännä juttu minkä huomasin oli se, että neuleohjeissa oli kokoja usein 56-58 asti, ilman mitään muodokas nainen -saatesanoja. Malleina kuvissa tosin usein oli vain laihempia naisia. Hassua, että saman aikakauden lehdissä on ompelukaavoissa vain tietyt koot, mutta neuloessa saa isokin nainen tehdä vapaasti omaa kokoaan? Eihän luulisi olevan niin vaikeaa sarjoa kaavoja myös kaikkia kokoja? Varsinkaan kun nykyään käsityölehdissä on sarjottu kaavat myös ainakin kokoihin 54 asti.

Onneksi nykyään on myös paljon netistä tilattavia kaavoja kaiken kokoisille, kuten esimerkiksi Jujuna ja Puuhakaspaja.

VINKKI! Pukeudu ihan juuri niinkuin haluat, koska olet hyvä juuri sellaisena kuin olet! Se että itse tunnet itsesi mukavaksi jossain vaatteissa, on tärkeintä!

VINKKI! Olisi paljon helpompaa pukeutua juuri niinkuin itse haluaa, jos ympäröivä maailma ei toitottaisi sitä yhtä ja ainutta kehonkuvaa hyväksyttävänä!

 

Ja P.S. tämä postaus ei ole tarkoitettu niin, että haukkuisin Suurta Käsityölehteä tai muita käsityölehtiä ja sen tekijöitä, vaan huomioida sen ajan henki. Ja sen, että onneksi ajat muuttuvat ja voimme pikkuhiljaa antaa kehorauha kaiken tyyppisille kehoille!

Ja P.S. vielä, koska joku kuitenkin tulee mussuttamaan, kuinka ylipaino on epäterveellistä, niin se ei ole pointti tässä. 

 

Lue muita postauksia aiheeseen liittyen:

Kuinka O-vartaloinen 35-vuotias äiti saa pukeutua?

Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?