Kuukausi: maaliskuu 2018

Jännitystä ilmassa – minusta tulee sivutoiminen yrittäjä!

Jännitystä ilmassa – minusta tulee sivutoiminen yrittäjä!

Tämän vuoden alussa tuli voimaan uusi laki, jonka mukaan työtön voi kokeilla joko sivu- tai päätoimista yrittäjyyttä ja silti saada neljän kuukauden ajalta soviteltua työttömyysetuutta. Neljän kuukauden jakson jälkeen työkkäristä tehdään uusi selvitys yrityksestä, ja sen jälkeen päätetään onko yrittäjyys sivu- vai päätoimista.

Ajattelin kokeilla tätä sivutoimista yrittäjyyttä blogiyhteistöillä ja käsitöitä myymällä. Olen jo yli vuoden etsinyt ja hakenut töitä tuloksetta, joten yrityksen perustaminen on useasti käynyt mielessä. Tällä tavalla voin tienata itse lisää rahaa ja niin sanotusti pehmeästi laskeutua yrittäjyyteen, menettämättä kaikkia tukia. Toivon, että pikkuhiljaa voisin tulevaisuudessa siirtyä päätoimiseen yrittäjyyteen, mutta tällä hetkellä haen myös kokopäivätyötä.

Ei ole ollut mikään helppo homma selvittää työkkäristä miten tämä uusi laki toimii. Laitoin oman asioinnin kautta soittopyynnön käsittelijälleni, jonka piti ottaa yhteyttä 16.3. mennessä. Mitään ei kuulunut, joten soitin työvoimatoimiston yleiseen numeroon, jossa käskettiin odottamaan soittoa. Kun soittoa ei kuulunut, laitoin uuden soittopyynnön, ja käsittelijän piti ottaa yhteyttä 26.3. mennessä. Nyt maanantaina sitten soitin taas yleiseen numeroon, josta vastasi työntekijä joka ei tiennyt mistään mitään.

Tämän työntekijän mielestä en voisi toimia freelancerina vaan minun kuuluisi laskuttaa osuuskunnan tai toiminimen kautta. Hän kyseli onko minulla y-tunnusta ja millainen on liikentoimintasuunnitelmani. Sanoin ettei minulla ole mitään näistä, koska en ole perustamassa yritystä vaan sivutoimista yrittäjyyttä verokortin kautta.

Työntekijän mielestä on sekavaa, jos minulla ei ole y-tunnusta mutta toisaalta jos minulla on y-tunnus niin ”on se mahdollisuus aina että työvoimatoimisto katsoo että sinä olet päätoiminen yrittäjä”.

Hän oli myös sitä mieltä etten voi tehdä ilmoitusta yrittäjyydestä jälkikäteen, kun kerroin että olen aloittanut korujen myymisen jo 11.3., koska oletin että minuun otetaan yhteyttä heti kun jätän soittopyynnön. En voinut arvata, että joutuisin kaksi viikkoa odottamaan että joku osaisi vastata mitä tehdä. Soitin useasti, jätin soittopyyntöjä, laitoin sähköpostia, mutta kukaan ei vastannut! Huoh.

Miten kukaan työtön uskaltaa näillä tiedoilla ryhtyä sivutoimiseksi yrittäjäksi? Että periaatteessa voi olla että tuet lähtevät kaikki alta – mutta sitten periaatteessa ei! Työkkärissä työntekijöiden täytyy tietää näistä asioista, ei riitä että neuvotaan vähän sinne päin. Kysyin onko jotain asiantuntijaa, jolle voisin varata ihan ajan jotta saisin selvyyden näihin asioihin, niin ei kuulemma ole. Hän ohjasi minut googlaamaan asiaa yrittäjyys-sivustoilta. Puhelu loppui siihen että sovimme, että voisin heti käydä täyttämässä selvityspyynnön jonka hän laittaisi omaan asiointikansiooni.

Neljän kuukauden kuluttua yritystoiminnan aloittamisesta yritystoimintasi pää- ja sivutoimisuus arvioidaan kuten nykyisin. Jos yritystoiminnan arvioidaan olevan päätoimista, oikeutesi työttömyysetuuteen päättyy. Jos yritystoiminta on sivutoimista, voit edelleen saada työttömyysetuutta. – mol.fi

Kävin katsomassa omaa asiointikansiotani, mutta siellä ei ollut selvityspyyntöä, joten soitin uudestaan seuraavana päivänä, toivoen että siellä olisi joku joka tietäisi asioista jotain. Onneksi oli. Sain selvityspyynnön laittamiseen ohjeet ihan kädestä pitäen, jotka olivat ihan erilaiset kuin mitä edellinen työntekijä oli antanut. Selvityspyyntö pitikin itse käydä tekemässä.  Sain sen tehtyä, ja nyt odotan että joku käsittelee pyynnön, jotta voin aloittaa neljän kuukauden kokeilujakson.

Sillä aikaa työttömyysetuuteni maksatus on keskeytetty, joten toivon että he käsittelevät sen pian. En usko että näin tulee käymään, jos heillä kestää yli kaksi viikkoa vastata soittopyyntöön ja aktiivimallikin työllistää. Joten, tervetuloa seuraamaan jännitysnäytelmää, että kuinka kauan tämän käsittelyssä menee, ja mitä tapahtuukaan neljän kuukauden jälkeen? Toinen taistelu alkaa sitten myös Kelan kanssa, täytyy selvittää muun muassa miten ilmoitan hakemukseen sivutoimisen yrittäjyyden työpäivät, koska minulla ei ole työaikoja. Mutta se onkin sitten varmaan ihan toisen postauksen arvoinen asia, Kelan kanssa asiointi. Yksi taistelu kerrallaan!

No, joka tapauksessa olen innoissani. Tästä se lähtee, uusi blogisivusto, uudet tuulet puhaltaa. Teen muuten korviksia nyt jo myyntiin, käykää tsekkaamassa insta Mutsin Tekemä, siellä on jo muutamia koruja myynnissä!

 

Laukkuja ei voi koskaan olla liikaa – kolme laukkua ommeltu!

Laukkuja ei voi koskaan olla liikaa – kolme laukkua ommeltu!

Sain ommeltua jo ajat sitten nämä laukut ja olen käyttänytkin niitä, mutta en ole saanut aikaiseksi kuvata niitä. Lapsi on ollut oksennustaudissa ja itse olen ollut terveenä ihme ja kumma. Olen kiipeämässä seiniä pitkin, kun emme voi tartuntavaaran takia lähteä minnekään. Olen sitten kuvaillut blogiin kaikenlaista, ja tässä nämä laukut:

Laukussa kaikki paitsi vuori on uusiokäytössä olevia matskuja. Nahka on nahkatakista, hihna on vyö ja päällikangas on verho. Sisällä vuori on ainut uusi kangas, jonka sain Vimmalta aikoinaan. Edessä alhaalla on nahkasta kaksi etutaskua.

Rakastan kirpputoreilla kiertelyä ja meillä onkin ihan lähikaupan vieressä Fida. Aiemmin täällä oli myös Hesyn kirppis ja se oli ihan suosikkimesta, mutta se valitettavasti siirtyi muualle.

Ompelin myös kaksi pikkulaukkua, Jujunan ilmaiskaavalla. Kaavan voi tulostaa itse tai tilata kotiin valmiiksi printattuna hintaan 2,50€.

Tässä laukussa käytin tekonahkaa, ostin joskus kirpparilta tekonahkahameen uusiokäyttöä varten. Täytyy kyllä sanoa että tykkään  niin paljon enemmän oikeasta nahasta materiaalina kuin tekonahasta. Sitä en tosin koskaan osta uutena, vaan etsin kirppareilta nahkavaatteita joita voi uusiokäyttää ompeluissa ja korviksissa. Korviksista lisää myöhemmin! Toinen kangas on Brysselistä aikoinaan ostettu afrikkalaisprintti.

Kummassakin laukussa hihna on ripsinauhaa. Kolmannessa laukussa on Vimman printtikangas ja nahkatakista leikattua nahkaa.

Tykästyin näihin pikkulaukkuihin! Seuraavaksi ajattelin kokeilla Swoonin ilmaiskaavaa, joka on vähän samanlainen kuin tämä Jujunan. Swoonilla on muitakin ihania laukkukaavoja – osa ihan ilmaisia.

Swoonin sivuilla on foldover clutch kaava ilmaisena, kuvat mitä sivuilla on laukusta on aivan ihania ja oikein huutaa, että ompele, ompele… Tykkään Swoonin sivuista, kun siellä on kaavan tilanneiden tekemiä laukkuja myös inspiraationa.

Kuva: Swoon Patterns
Kuva: Michelle Wilkinson Tripp, swoonpatterns.com
KUVA: Jennifer Greene, SWOONPATTERNS.COM

 

Tämän voisi ommella niin, että lisää siihen olkahihnan, en tykkää käyttää clutch-laukkuja. Laukkujahan ei voi koskaan olla liikaa, eihän?

 

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Keskiviikkona vietettiin rasismin vastaista päivää. Rasismin vastaisia kampanjoita todella tarvitaan Suomessakin, koska rasismi kukoistaa ja voi hyvin tässä maassa. Kun jossain jaetaan kuva missä tummaihoinen mies poseeraa suomalaisessa maisemassa saunan edessä, matelevat rasistit jostain esille kommentoimaan, että tämä mies ei voi olla suomalainen. Kun missikilpailun voittaa tummahipiäinen nainen, tulee joukko öyhöttäjiä esille haukkumaan häntä apinaksi. Kun poliitikko sattuu olemaan tummaihoinen tai tummatukkainen, saa hän vihapostia, somessa ilkeitä kommentteja ja twitterissä tappouhkauksia. Mekin olemme poikani kanssa kokeneet jo rasismia, koska hänellä on
tummempi iho kuin minulla, vaikka hän on vasta 4-vuotias.

Mikä saa ihmisen lähettämään toiselle rasistisia viestejä? Miksi jotkut katsoo oikeudekseen häiriköidä toista ihmistä? Mikä saa aikuisen ihmisen huutamaan n**keriä pienen lapsen perään? Mistä ihmeestä kaikki tämä viha tulee?

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan blogiini, vai annanko asian vain olla. Mitä vähemmän nämä öyhöttäjät saavat aikaani ja energiaani, sen parempi. Mutta nyt en pysty enää olemaan hiljaa.

Mitä tapahtui Ylen dokumentin jälkeen?

Itse olen blogin aloitettuani saanut yllättävän vähän vihaisia, ilkeitä kommentteja, mutta sen jälkeen kun osallistuin Yle Perjantain dokumenttiin poikani kanssa sain niitä saavillisen niskaani. Usein näen kun ihmiset kommentoivat, että mitäs on julkisuudessa, silloin saa haukkua. Miten niin on oikeutettua sanoa mitä vain, siksi että ihminen on tullut esille jonkun asian puolesta netissä tai telkkarissa? Tai olemalla politiikassa mukana? Tai voittamalla missikisan? Ja mikään, ei mikään oikeuta aikuista ihmistä haukkumaan lasta. Poliisikaan ei pysty (halua?) näille kommentoijille mitään, vaikka pahimmista viesteistä olen tehnyt rikosilmoituksen.

Ylen ohjelman jälkeen keskustelupalstoilla revittiin auki kaikki sometilini ja sain sähköposteja, kommentteja eri sometileille ja jopa tekstaria suoraan puhelimeen. Useimmat viestit olivat onneksi ylistäviä ja kehuvia – olin kuulemma rohkeasti tuonut esille monen ihmisen äänen menemällä ohjelmaan.

Osa viesteistä oli kritiikkiä ohjelmassa esiintyneisiin asioihin, kuten rahankäyttöön ja köyhyyteen liittyen. Muutamat osasivat esittää kritiikkinsä asiallisesti, ja minulla olikin todella mielenkiintoisia keskusteluja lukijoiden kanssa. Osa oli sitten enemmän tai vähemmän ei-niin rakentavaa kritiikkiä.

rasismin vastainen päivä

”Tapa ittes ja mulattiäpäräsi”

Pahimmat kommentit olivat niitä, jotka haukkuivat ulkonäköäni, painoani ja etenkin poikaani. Kuka aikuinen ihminen KEHTAA hyökätä viattoman lapsen kimppuun? Ja etenkin tämän ihonväriin? Varsinkaan, kun nämä asiat ovat ihan täysin asian vierestä! Muutenkin säälittävää eikä ole mitenkään kauhean mielikuvituksellista kommentoida painoani ja haukkua läskiksi.

Pahimmat viestit lityivät kuitenkin lapseeni. Sain viestejä joissa kehotettiin tappamaan itseni ja mulattipoikani, ja että hänen isänsä on jättänyt meidät kuten kaikki afrikkalaiset tekevät, että lapseni on Gambian lomareissun tuliainen ja äpärä. Siis aivan järkyttävää. Vaikka nämä olisivatkin trolleja tai jonkun teinin vitsi, se ei tosiaankaan ole tervettä. Näistä asioista voidaan spekuloida mitä vain, mutta en aio avata niitä blogissani, koska ne eivät kuulu kenellekään.

Ahdistaa kirjoittaa näitä tänne, mutta haluan nämä tuoda päivänvaloon. Tiedän, että moni teistä todellakin tietää miltä rasismi tuntuu, mutta on monia jotka eivät osaa aavistaakaan kuinka paljon sitä tapahtuu ja kuinka paljon se sattuu. Niin, tällaisessa maassa me asumme, missä ihmiset luulevat että heillä on oikeus käskeä tappamaan oma poikani ja itseni, siksi että hän on jonkun mielestä väärän värinen.

Ymmärrän, ettei rasismista uskalleta puhua

Pelkäsin ottaa esille tätä asiaa, myös sen takia että haluan suojella lastani. Vanhempana minun täytyy miettiä mikä on parasta lapselleni. En jaksa myöskään ottaa vastaan kaikkea sitä paskakommentointia, mikä näistä aiheista aina nousee. Ymmärrän, että jotkut hiljenee, koska pelkäävät, tai eivät jaksa lähteä taistelemaan vastaan. Sehän on vähän samaa kuin löisi päätä seinään. Mutta en silti aio hiljentyä. En aio sallia ilmapiiriä, jossa minun täytyy pelätä kirjoittamista nettiin, siinä pelossa että minun ja LAPSENI päälle hyökätään. Haluan että poikani ja kaikki muutkin ihmiset saisivat elää vapaasti suvaitsevaisemmassa ilmapiirissä, missä heidän ei tarvitse pelätä. Kun aloitin blogin ja osallistuin dokumenttiin, mietin tarkkaan haluanko tuoda lastani niissä esille. Päädyin kuitenkin siihen, että poikani kuuluu elämääni ja hän saa toistaiseksi olla esillä täälläkin. En halua rajata elämääni sen takia, että pelkään muiden ihmisten reaktioita.

Surullisinta tässä on se, että minun ei tarvitse pelätä kaduilla rasismia liikkuessani ilman lastani. Lapseni taas tulee väistämättä törmäämään rasismiin ja syrjintään ihonvärinsä takia, vaikka me olemme ihan yhtä lailla suomalaisia hänen kanssaan.

En myöskään kykene muuttamaan asioita yksin, ja kehotankin teitä kaikkia mukaan vastustamaan rasismia. Puhukaa ääneen kokemuksistanne, tukekaa sitä tyyppiä joka joutuu rasismin kohteeksi ratikassa. Pieniä tekoja, välittämistä, empatiaa, ymmärrystä. Vähemmän vihaa.

Täällä on myös hyvä artikkeli Yleltä liittyen keskustelukulttuurista somessa.

 

Lopuksi vielä Nasima Razmyarin video rasismin vastaisesta päivästä.

Rasisminvastainen päivä 21.3.2018

Tänään vietetään rasisminvastaista päivää. Kerron videolla saamistani viesteistä, vaikka aiheesta puhuminen ei olekaan helppoa. Koen kuitenkin, että minulla on tässä asemassa siihen velvollisuus. Teen sen jokaisen rasismia kokeneen ja syrjityn ihmisen vuoksi. Toivon, että lapset ja nuoret saavat kasvaa maailmassa, jossa ei tarvitse pelätä rasismia ja vihaa.Puututaan vihapuheeseen ja rasismiin. Tehdään yhdessä turvallinen Helsinki – ja koko Suomi.

Geplaatst door Nasima Razmyar op Woensdag 21 maart 2018

 

 

Isot rinnat, uhka vai mahdollisuus?

Isot rinnat, uhka vai mahdollisuus?

Olen aiemminkin kirjoittanut seksuaalisesta häirinnästä ja ulkonäön kommentoinnista, voisin jatkaa nyt vähän samalla linjalla. Asiasta joka koskee minun jokapäiväistä elämääni –  tissit.

​Olin neljännellä luokalla kun rintani alkoivat kasvamaan. Oli ajoittain todella vaivaannuttavaa, kun kehityin niin varhain, koska pojat alkoivat kiinnittää huomiota kehooni. Minua pilkattiin rintojeni takia ja muistan jo silloin, kuinka inhottavalta se tuntui. Huomio jota sain muodoistani hämmensi.

Sama kommentointi on jatkunut koko aikuiselämän. Minulla on ollut isot rinnat niin kauan kun muistan, ja tietysti mitä enemmän paino on noussut rinnat ovat kasvaneet entisestään. Naisilta kuulen usein, että hekin haluavat yhtä isot rinnat ja minun pitäisi olla iloinen niistä. Kaikilla kun ei ole isoja rintoja. Pienirintaiset naiset kertovat usein minulle että he kadehtivat isoja rintojani.

Miehiltä taas saa välillä niin uskomatonta palautetta, etten kehtaa niitä tänne edes kirjoittaa. En hypi ilosta kun olen aina ”se isorintainen”. Kaikki naiset eivät suinkaan haaveile isoista rinnoista, tai ole onnellisia niistä.

 

Kuva: Iina Laine, Hehkuva minä-kurssi

 

Isojen rintojen kanssa liikunta, varsinkin hyppiminen ja juokseminen on todella haastavaa. Rintoihin sattuu, vaikka olisi päällä kolmet rintaliivit ja neljät urheiluliivit päällekkäin. Pelkkä ajatus rintaliivien ostamisesta saa minut hermostumaan. Joudun ostamaan rintsikat erikoisliikkeestä, ja ne maksavat maltaita. Eivätkä ne kokemukseni mukaan aina ole edes hintansa väärti, kun olkaimet napsahtelevat rikki ja kaarituet painavat. Sen takia kuljen tälläkin hetkellä kulahtaneissa imetysrintsikoissa. Ja by the way – lopetin imetyksen 2,5 vuotta sitten. Mitkään rintaliivit eivät tunnu muutenkaan istuvan kunnolla ja ne helposti painavat jostain kohtaa ikävästi koska rinnat painavat niin paljon. Todella monet liivit ovat myös topattuja, vaikka olisivat isoa kokoa. Ihan kuin haluaisin muka näistä vielä isommat. Jos ostan push-upit, löydän tissit leuastani.

Minulla on viimeiset kymmenen vuotta ollut pahoja ongelmia niska-hartiakipujen kanssa. Päätä särkee, niskat ovat jumissa ja migreeni vaivaa. Uskon että isot, painavat rinnat myös aiheuttavat näitä kipuja. Isot, roikkuvat rinnat vaikuttavat myös ryhtiin, ja minun on vaikea pitää hyvää ryhtiä kun väkisinkin painopiste siirtyy eteen ja alas. Kuukautisten aikaan on myös ihan tuskaa, kun rinnat ovat arat ja särkevät.

Isojen rintojen kanssa on vaikea nukkua, ja kuumina kesäpäivinä (tai talvella kun on paljon vaatetta) kärsin siitä että hikoilen tissien alta. Se aiheuttaa välillä jopa ihan verestävää hankaumaa. Kerran pienirintaiset kaverini naurahtivat ajatukselle, kun kerroin että joudun suihkussa nostamaan rintani suurin piirtein olalle ja pesemään niiden alta!

Jopa syöminen on vaikeaa, kun tissit tunkevat ruokalautasen eteen, sen takia minulla onkin usein koko päivän ruokalista aina rinnuksilla. 

 

Kuva: Iina Laine, Hehkuva minä-kurssi

Kävin viime syksynä lääkärin puheilla rintojenpienennysleikkauksesta. Leikkaus on ollut mielessä jo vuosia, ja nyt uskaltauduin lääkäriin asiasta. En ollut varma haluanko leikkaukseen joten lääkäri antoi puoli vuotta vielä miettimisaikaa. En osaa vieläkään päättää menenkö vai en. Lääkäri sanoi laittavansa kirurgille lähetteen jos haluan, ja kirurgi sitten päättää pääsenkö lopulta leikkaukseen julkisella puolella. Pelkään kuitenkin että painoindeksini on ongelma, ja he varmasti laittavat minut laihduttamaan ennen kuin edes harkitsevat leikkausta.

Leikkaus on aina iso asia, enkä mene sellaiseen kevyin mielin miettimättä asiaa. Pelkäsin sektiotakin kuollakseni. Lisäksi jännittää, miten pärjäisin yksinhuoltajana leikkauksen jälkeen lapsen kanssa, tarvitsisin todella paljon apua.

Mietin myös leikkauksen jälkeen lopputulosta. Miltä rinnat tuntuvat sen jälkeen? Vaikka tuntuisikin kevyemmältä, tuntuisivatko rinnat omilta? Ulkonäön puolesta minulle on aika sama miltä rintani näyttävät, mutta varmasti leikkauksen jälkeen ne ovat eri näköiset. Tottuuko niihin ja mitä jos ei totukaan? Mitä jos leikkauksessa menee jotain pieleen ja kaduttaakin koko homma? Mitä jos leikkaus ei autakaan niskakipuihin? Lääkärin kanssa keskustellessani hän oli sitä mieltä että elämäntapamuutos (painon pudotus), masennus ja rintaleikkaus vielä päälle voisi olla liikaa. Silloin olin samaa mieltä, mutta nyt en tiedä enää mitä mieltä olen. Ehkä alan olemaan valmis leikkaukseen, jos sellaiseen pääsen.

Eniten haluaisin leikkaukseen sen takia että niskakivut (ja sitä myötä päänsäryt) vähenisivät ja liikkuminen ja oleminen olisi helpompaa. Muistan kun viime syksynä treenasin TFW:n salilla, ja teimme kyykkyjä seinää vasten. Niitä piti tehdä niin lähellä seinää kuin mahdollista, ilman että koskee seinään. Pääsin todella lähelle seinää, kunnes tissini ottivat seinään kiinni. Huoh. Usein ajattelen, että elämä pienemmillä tisseillä voisi olla paljon helpompaa ja kivuttomampaa. Mutta haluan kuitenkin ensin koittaa pudottaa painoa, ennen kuin harkitsen mitään leikkauksia. Kysymys vaan kuuluu – miten tässä elämäntilanteessa jaksaa elämäntaparemontteja? Ehkä palaan vielä tähän asiaan, jos ja kun se tulee ajankohtaiseksi…

 

Oletko käynyt pienennysleikkauksessa? Menikö kaikki hyvin ja oletko tyytyväinen lopputulokseen? Vähenivätkö niska- ja päänsäryt? Tai harkitsitko asiaa mutta päädyit siihen ettet menekään? Kertokaa kokemuksia, voi lähettää myös meilitse jos ei halua julkisesti kommentoida. Kiitos <3

 

 

Lue muut kirjoitukseni ulkonäköaiheisiin liittyen:
Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?
​Lihavaa naista saa arvostella?
Training For Warriors kuntohaaste alkoi – missä kunnossa on masentunut mutsi?
​Itsensä rakastamisen opettelua

 

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Olen kertonut aiemmin jo synnytyspettymyksestäni, kun jouduin vauvan perätilan vuoksi suunniteltuun sektioon. Ajattelin että voisin kertoa tarkemmin synnytyksestäni. Minkälaista on synnyttää suunnitellulla sektiolla?

Päivää ennen sektiota serkkuni tuli yöksi luokseni, hän tulisi mukaan synnytykseen. Serkku oli pari viikkoa jo jännittänyt joka päivä puhelimen ääressä, josko synnytys käynnistyisi ja joutuisimme lähtemään pikaiseen sektioon. Isäni oli myös tullut Belgiasta asti auttamaan minua, koska hän halusi tulla minun avukseni kun vauva syntyy.

Vauva ei onneksi lähtenyt pyrkimään ulos, vaan odotti kiltisti sektiopäivää. Kävimme vielä päivää ennen sektiota hakemassa minulle facebook-kirppiksen kautta sohvan kotiini. Pari ystävää ja isäni lähti kantamaan täyspuista sohvaa meille, enkä saanut auttaa. Oli kuulemma hieman painava. Vitsailin myyjälle, että tulipa kätevästi saatua tämä sohva juuri nyt, kun huomenna pitää lähteä synnyttämään. Myyjä varmaan luuli sitä vitsiksi…

Sektiopäivän aamuna

Perjantaina 7.3.2014 oli sektio-aika varattuna Naistenklinikalle. Aamulla ensimmäisenä taistelin yksin tukisukat jalkaani ison vatsani kanssa. Siinä vaiheessa en vielä ollut päässyt irti yhtään “minä pärjään itse kaikesta” -mentaliteetista, vaan tappelin väkisin sukat jalkaani. Vaikka olohuoneessa olisi ollut kaksikin henkilöä auttamaan, mutta mitäpä turhia, kun minä osaan itse. Huoh.

Sain juoda vain lasin vettä ja sitten lähdimme matkaan, isäni vei meidät Naistenklinikalle autolla. Eipä sillä, että ruoka olisi alas mennytkään, kun jännitti niin kovasti. Minun piti saapua paikalle jo yhdeksältä, samalle päivälle oli varattu neljä sektiota ja vasta paikan päällä sain tietää että olin viimeisenä leikkauslistalla. Väliin ehti vielä tulla yksi hätäsektiokin. Sain tsemppiviestejä kavereilta ja sukulaisilta, jotka kaikki jännittivät mukana. Muistan ihanan viestin ystävältäni – “Hei, susta tulee tänään äiti!”.

Viimeisiä kuvia yhtenä kappaleena, faijan kanssa piti poseerata. Mietin jälkikäteen et mitä kaikkea mulla oli mukana sairaalassa, kun noita kasseja oli miljoona!? Sen muistan että kuukausia ennen h-hetkeä pakkailin jo innokkaasti sairaalakassia, googlailin ja selvitin mitä kaikkea “pitää” olla mukana. Olin vahingossa laittanut sinne juustohöylänkin.

 

Minulta otettiin aluksi verikokeita ja sen jälkeen vaihdoin sairaalakaavun ylleni ja vauvalta mitattiin sydänkäyrää. Vauva oli niin villinä vatsassa, että jouduin hetken odottelemaan käyrillä, että kätilö sai selvää siitä. Tämän jälkeen kätilö otti vielä varmuudeksi ultran, että onhan vauva vielä perätilassa, muuten saisin mennä kotiin odottamaan että synnytys käynnistyy. Itku kurkussa sanoin serkulleni, että minähän en täältä lähde tänään ilman vauvaa. Mutta siellähän se vauva oli edelleen perätilassa, päättäväinen jo silloin. Minähän en käänny.

Jouduimme odottamaan sairaalan aulassa puoli kolmeen asti kunnes pääsimme leikkaussaliin viimeisenä sinä perjantaina. Oli ihan uskomattoman hermostuttavaa odottaa niin kauan. Katsoimme huonoja ohjelmia telkkarista (jotain ihme top 10 ötökät, muita en muistakaan enää) ja juttelimme äitien kanssa jotka olivat juuri saaneet vauvan. Itkeä tihrustin jännityksestä, pelosta ja liikutuksesta. Lopulta jouduin tippaan, kun olin syönyt viimeksi edellisenä iltana, ja tuntui että kohta pyörryn nälästä ja jännityksestä.

Jossain vaiheessa meidän viereemme aulaan tuli nainen jolla oli kaksiviikkoinen vauva, ja pidättelin kovasti itkua. Hänelläkin oli ollut raskausdiabetes, ja hän ymmärsi todella hyvin kun pyysin että saisin tipan, kun en ollut syönyt vuorokauteen. Juttelimme naisen kanssa ja en voinut uskoa että minullakin olisi joskus kaksiviikkoinen vauva. Niin epätodelliselta se kaikki tuntui. Seuraavaksi kätilö kävikin sanomassa että edellinen leikkaus oli ohi ja he siivosivat salia minua varten. Siinä vaiheessa oli pakko itkeä, kun ei pystynyt jännitykseltä pidättelemään. Katsoimme sitä typerää ötökkä-ohjelmaa telkkarista, ja koitin rauhoitella itseäni.

Leikkaussaliin lähtö tuli vihdoin

Lopulta kätilö tuli aulaan leikkaussalivaatteet yllään ja sanoi “Noniin, mennäänkö?”, ja sydämeni valahti varpaisiin asti. Nyt se oli menoa.

Ihmettelen vieläkin miten olen päässyt itse kävelemään leikkaussaliin, koska jännitin niin kamalasti että jalat tärisivät.

Kun saavuimme leikkaussaliin olin jo ihan hysteerinen, en edes nähnyt mitään kun kyyneleet tulvi silmistä ja ihana vanhempi kätilö nauroi sanoi että “täällä saa itkeä!”. Kätilö oli muutenkin aivan ihana ja huumorintajuinen. Seuraavaksi minulle laitettiin tippa ja kaikenmaailman muitakin piuhoja kaikkialle. Sen jälkeen minulle alettiin laittaa epiduraalia, ja anestesialääkäri oli kaiken lisäksi komein lääkäri jonka olen koskaan nähnyt, hah! Puudutus sattui aivan kamalasti ja meinasin pyörtyä. Tuntui että saan paniikkikohtauksen. Muistan vain että serkku pidätteli henkeä vieressä ja kolme kätilöä piti kiinni minusta ja käski hengittää.

Sen jälkeen minut laitettiin selälleen makaamaan ja puudutus oli jo alkanut. Serkkuni jäi pääni taakse istumaan. Eteen laitettiin kangas. Sen jälkeen oli kaikki sekavaa, tärisin yläkropasta epiduraalin takia ja tuntui että koko huone oli täynnä ihmisiä jotka hyöri ympäriinsä (vuorotkin vaihtuivat välissä, joku aina esitteli itsensä että vaihtoivat vuoroa), mutta silti oli sellainen olo, että kaikki tietävät mitä tekevät.

Jossain vaiheessa eräs kätilö kävi sanomassa kankaan takaa että “sun vatsa on jo siellä auki, ei mene enää kauaa“, ja siinä vaiheessa aloin nyyhkyttää ihan kunnolla. Jossain vaiheessa serkkuni silitti päätäni ja tuli turvallisempi olo kun tiesin varmasti, että serkku on mukana. Tunsin kun vatsaa revittiin kovasti eri suuntiin, ei tietenkään sattunut mutta ikävältä se tuntui. Oli yllättävää että tunsin vatsaani revittävän, kun olin jotenkin kuvitellut että en tunne yhtään mitään puudutuksen takia. Samaan aikaan oksetti ajatus siitä että vatsaani leikellään auki, ja kuitenkin olin liikuttunut siitä että kohta näemme vihdoin poikani kanssa.

Kun kuulin maailman ihanimman äänen

Yhtäkkiä kuulin rääkäisyn! Siellä se minun vauvani oli, ulkona vatsasta! Oli todella ihmeellistä kuulla oman lapsen itku. Siellä se oikeasti on, kankaan takana! Sen jälkeen muistikuvat on hieman sekavat, en ole varma miten kauan missäkin kesti tai missä järjestyksessä kaikki tapahtui. Minulle tultiin näyttämään vauvaa ja näin tippatelineen takaa vaan punaset, pitkät, ryppyiset jalat. Sen jälkeen vauva vietiin pois ja serkkuni pääsi ottamaan lisää valokuvia ja seuraamaan kun vauvaa pestään ja punnitaan ja niin edelleen. Harmitti, kun en saanu nähdä sitä, mutta onneksi serkku otti kuvia. Kullanarvoiset kuvat.

 

Seuraavaksi vauva nostettiin rinnalleni. Vauvalla oli silmät auki ja tyyppi tuijotti minua suoraan silmiin. Se oli todella outoa, ihanaa, pelottavaa, kaikkea samaan aikaan. Kysyin että tämäkö se oli, joka siellä minun vatsani sisällä oli? Kätilö nauroi, että ei täällä muitakaan vauvoja ollut. Poika oli 47cm ja 2680g. Myöhemmin sain kuulla että istukassa oli joku vika ja ravinto ei ollut imeytynyt läpi, ja sen takia poika jäi niin pieneksi. Hidasta kasvua oltiin seurattu ultrassa viikottain raskauden viime metreillä.

Serkkuni sanoi myöhemmin, että kätilöt olivat sanoneet että ihanaa kun juuri ennen viikonloppua on näin tunteellinen synnytys. Kätilö otti vauvalta myssyn pois päästä enkä osannut sanoa mitään, silitin vain hellästi tyypin tukkaa ja naamaa, ja ihmettelin että tässäkö se nyt on, nyt vihdoin nähdään. Se oli maailman ihanimpia ja hämmentävimpiä hetkiä elämässäni. Oli vaikea käsittää että siinä se lapsi nyt on, se jota olen kasvattanut vatsassani.

Olin pelänny hetkeä kun vauva viedään minulta pois ja kun joudun odottamaan heräämössä ilman vauvaa, mutta silloin ajattelinkin että melkeinpä parempi niin. Sain aikaa ajatella asioita ja käydä läpi synnytystä ja jotenkin toipua järkytyksestä. Tiesin, että vauva on hyvässä hoidossa serkkuni luona. Olin uupunut kaikesta jännittämisestä ja puudutus tuntui inhottavalta. Olin muistaakseni 2-3 tuntia heräämössä. Vasta jälkikäteen olen harmitellut ehkä eniten sitä, että jouduin heti eroon vauvasta, ja ehkä sen takia minulla oli alussa niin vaikeaa uskoa että olin äiti, kun en heti päässyt nuuhkimaan ja tutustumaan lapseeni. Oli orpo, epätodellinen ja hämmentynyt olo.

Kun pääsin osastolle, sain vauvan syliini taas

Kun minua kärrättiin takaisin osastolle ja huoneeseen, jossa viettäisin ensimmäisen yöni, pelotti ja jännitti ihan kauheasti. Nyt näkisin taas vauvan. En muistanut enää edes minkä näköinen se pieni nyytti oli. Serkku istui siellä iso käärö sylissä, vauva pienenä siellä sisällä. Olin ihan sekasin väsymyksestä ja lääkkeistä ja sain vauvan paidan sisään, rinnan päälle. Siinä ihmeteltiin toisiamme. Tuntui että heti tuli tietynlainen pakahduttava rakkauden tunne, mutta päällimmäisenä oli hämmennys ja jännitys ja uupumus kaikesta tapahtuneesta.

En oikein käsittänyt, että siinä se nyt on. Serkku vaihtoi vauvalle vaipan ja vaatteet ja tuntui kummalliselta, etten kyennyt sitä itse tekemään. Päätin että seuraavana päivänä tekisin sen itse. Serkku lähti kotiin ja hetken ihmettelimme toisiamme kahdestaan. Vauva yritti hamuta rintaa, mutta ei päässyt sinne asti, ja itse en osannut antaa rintaa. Kaikkea vaikeutti leikkaus, haava joka sattui ja lääkepölly. Myöhemmin isäni ja veljeni tulivat katsomaan vauvaa vierailuajalla. En muista tapaamisesta oikeastaan mitään muuta kuin sen että he toivat minulle salmiakkia.

Kun olin yrittänyt imetystä ja onnistuinkin siinä hetkellisesti, vauva vietiin pois yöksi jotta saisin levätä, sain kunnon särkylääkkeet (myöhemmin myös useasti allergialääkettä kun epiduraali pisti kutittamaan koko naamaa) sekä korvatulpat, koska vieressä olevan äidin vauva itki koko ajan. Kun olin saanut korvatulpat ja unilääkkeen, en tajunnut enää mitään, ja vaivuin syvään uneen. Puoli kuudelta aamulla heräsin ja pyysin lisää lääkkeitä ja vauvan luokseni. Kesti varmaan ainakin puoli tuntia ennen kuin vauva tuotiin minulle, ja se aika tuntui pidemmältä kuin mikään muu odotus. Mutta siinä sitten olimme vihdoinkin, äiti ja poika, ja tutustuminen toisiimme alkoi vihdoin kunnolla.

Seuraavana päivänä pääsin jo ylös sängystä

Seuraavana päivänä minulta poistettiin katetri ja sen jälkeen aloin heti jo liikkumaan. Minulla oli kova vimma ja päättäväisyys siitä että pääsen heti liikkeelle ja hoitamaan poikaa. Tätini tuli katsomaan meitä ja aloin vaihtamaan vaippaa ensimmäistä kertaa. Tietysti se meni väärinpäin, ja tätini avusti hieman. Tunsin itseni ihan toopeksi. Poika rääkyi täysiä ja tunsin itseni todella tumpeloksi käsitellessäni pientä vauvaa.

Ensimmäisen yön jälkeen sain kuulla että perhehuone on vapautunut juuri, ja saamme mennä sinne jos haluamme. Äitini tuli suoraan Belgiasta lentokentältä matkalaukkuineen sairaalaan ja oli siellä kaksi yötä kanssamme. Onneksi, koska olin niin pihalla kaikesta. Sain muuten tarpeeksi ohjausta kaikkeen, paitsi imetykseen. Vauva itki ensimmäiset kaksi yötä, ja luulen että itki nälkäänsä koska minulta ei vielä tullut maitoa. Sain neuvon antaa lisämaitoa, mutta sitä ei saanut koko ajan lisää. Sanoivat että kyllä se maito alkaa herumaan jossain vaiheessa. Kysyin saako tuttia, ja kätilö sanoi että ei noin pienelle. Kuuntelimme sitten raastavaa itkua kaksi yötä. Torkuin istualteni aina kun vauva nukkui rintani päällä.

Kolmannen yön jälkeen kotiuduimme, ja siitä alkoikin sitten yhteinen matkamme poikani kanssa. Vauva oli vain 2,5 kiloa sairaalasta lähtiessämme, ja naureskelimme kun olin tietämättömyyttäni ottanut äitiyspakkauksen haalarin mukaan kotiutumishaalariksi. Vauva hukkui siihen. Mistä sen voi tietää, että vauva olikin kokoa 44 sairaalasta lähtiessä, eikä kokoa 68/74! Jälkikäteen se naurattaa vielä enemmän.

 

Oletteko synnyttäneet suunnitellulla sektiolla? Miten meni? Kuulostiko meidän tarina tutulta?

Varustelekan modauskisa vuodelta 2014

Varustelekan modauskisa vuodelta 2014

Katselin vanhoja kuvia ja törmäsin armeijatakkeihin jotka modasin Varusteleka for Womenin kisaa varten. Olin ennen lapsen syntymää työskennellyt Varustelekan ompeluohjaajana, kun Varusteleka for Women oli vielä elossa. Harmi että ompelutyöpajat loppuivat, se on ollut yksi parhaista duuneistani ikinä.

Osallistuin kisaan jossa piti modata joku vaate Varustelekalta, ja eniten tykkäyksiä kerännyt kuva voitti 100 euron Varustelekan lahjakortin. Ja kukapa sen voitti? No minä!Minun kuvani sai 129 tykkäystä mikä oli ihan täysi yllätys! Takin olin modannut jo aiemmin, mutta se inspiroi kaavoittamaan ja ompelemaan sillon 2,5-kuukautiselle vauvalle samanlaiset ja lippiksenkin vielä. Setistä tuli ihan älyttömän söpö, vaikka tietysti armeijakuosi vauvoilla ja lapsilla on ehkä vähän kyseenalainen? Sotakuosit ja lapset… No, joka tapauksessa tehtävänannon mukainen asu tuli tehtyä!

Katsokaa nyt tätä tyyppiä miten pieni se on ollut! En kestä. Tää sama pikkunen jätkä täytti juuri tällä viikolla neljä vuotta. Niin se aika menee nopeasti. En sinänsä kyllä todellakaan ikävöi vauva-aikoja, koska nykyään saan mm. ommella rauhassa, eikä pienissä pätkissä kun vauva nukkuu (ja sehän ei koskaan nukkunut…).

Siihen aikaan minulla oli vielä locksitkin päässä, ja asuimme eri paikassakin. Tuntuu kuin tästä ajasta olisi 100 vuotta aikaa.

Muistan kyllä miten haastavaa oli ommella näin pienen vauvan kanssa, onneksi silloin vielä isäni oli auttamassa minua ja vei lapsen vaunukävelylle tai viihdytti häntä hetken niin sain ommella silloin tällöin. Ompelu ja muut käsityöt ovat pitäneet minut järjissäni tämän valtavan elämänmuutoksen pyörteissä, kun vauva syntyi.

Vauvan housut ovat myös itse tehdyt, ompelin ne pikkuveljeni vanhasta t-paidasta. Hän antoi niitä minulle läjäpäin uusiokäyttöön, ja niistä usein ompelinkin housuja vauvalle.

Nahka takeissa ja lippiksessä on kirppikseltä ostetusta nahkatakista. Tykkään nahasta materiaalina, siitä voi tehdä mitä vain ja se tuo vaatteeseen särmää. Ostan kaikki käyttämäni nahkat aina kierrätettyinä. Musta collegekangas on tässä ainut mikä on kaupasta uutena ostettu. Kirppiksiltä valitettavasti harvemmin löytyy joustavia kankaita.

Rakastan kierrätysompelua, se on mielestäni paljon inspiroivampaa kuin uusista kankaista ompeleminen. Se vaatii enemmän ajatustyötä kun pohtii miten vanhasta saisi uutta. Rakastan kirppareilla pyörimistä ja sitä fiilistä, kun löytää jonkun vaatteen tai vaikka verhon, ja näkee heti päässään mitä siitä voisi luoda.

 

Naistenpäivän ylistys lapsuuden feministisille esikuville

Naistenpäivän ylistys lapsuuden feministisille esikuville

Tänään vietetään taas naistenpäivää maailmanlaajuisesti. Naistenpäivää on vietetty jo 1900-luvun alkupuolelta asti.

Yhdysvaltain sosialistipuolue järjesti jo helmikuussa 1909 ensimmäisen kansallisen naistenpäivän, joka omistettiin edellisenä vuonna lakkoilleille tekstiilityöläisille.
1910-luvulla naistenpäivän mielenosoituksissa vaadittiin äänioikeutta, viranhoito-oikeutta, oikeutta työhön ja ammattikoulutukseen ja työsyrjinnän lopettamista.     – Yle.fi

Välillä tuntuu, että Suomessa naistenpäivän viettäminen on keskittynyt ruusujen ostamiseen ja naiseuden ja naisellisuuden ylistämiseen. Eikä siinäkään sinänsä mitään vikaa ole, mutta itse ainakin haluan naistenpäivänä muistella niitä rohkeita naisia jotka ovat taistelleet äänioikeuden ja muiden naisten oikeuksien puolesta. Vielä on paljon tekemistä maailmanlaajuisesti naisten oikeuksien puolesta.

Tässä yksi tapa auttaa ja edistää naisten elämiä, voi lahjoittaa UN Womenille tekstarilla esimerkiksi kympin. Kympillä voidaan esimerkiksi tarjota Afrikassa ja Aasiassa kuudelle väkivaltaa kokeneelle naiselle terapiaa ja neuvontaa. Myös Suomessa voi auttaa esimerkiksi lahjoittamalla turva- ja ensikodeille rahaa, liittyä jäseneksi tai ryhtymällä vapaaehtoisiksi.

Lahjoita myös tekstiviestillä Ensi- ja turvakotien liiton työlle:

  • 10 €: lähetä teksti ILOALAPSELLE10E numeroon 16155.
  • 20 €: lähetä teksti ILOALAPSELLE20E numeroon 16155.

Kun mietin naisia, jotka ovat inspiroineet minua lapsena ja nuorena, tulee mieleen muutamakin esimerkki. Nykypäivänä onneksi on esimerkiksi sarjoissa, elokuvissa ja muutenkin kaikkialla esillä enemmän naisia. Pääroleissa sankareina ei ole enää pelkästään miehiä. Tässä muutama nainen, jotka ovat inspiroineet minua kasvaessani itsekin lapsesta naiseksi.

Lapsena luin kirjoja todella paljon, ja suosikeiksi nousivat tietysti kaikkien rakastamat Peppi Pitkätossu, Ronja Ryövärintytär sekä myös Viisikon tytöt. Mielestäni oli todella siistiä, että Viisikon Paula halusi että häntä kutsutaan Pauliksi, ja hän oli ihan oman tiensä kulkija. Muistan miettineeni, että onpa kiva että voi olla ihan oma itsensä, onpa se sitten Pauli tai Paula. Lapsena ja nuorena olemme myös veljeni kanssa katsoneet paljon (amerikkalaisia) elokuvia, joissa aina esikuvat eivät olleet vahvoja, itsenäisiä naisia. Usein he olivat avuttomia naisia jotka odottivat miehien pelastavan heidät pulasta, mutta onneksi joukkoon mahtui muutama vahva naisesikuva myös. Tässä muutama:

Carrie Fisher aka Prinsessa Leia / Star Wars

Kuva TÄÄLTÄ
Kuva täältä

Rakastin lapsena Star Wars elokuvia, ja Leia oli todellinen esikuva. Elokuvat täynnä miehiä, ja yksi rohkea nainen joukossa. Kun katsoin Leiaa uudestaan ja uudestaan näissä elokuvissa, tuntui että pystyn mihin vain itsekin. Vasta aikuisena olen tajunnut kuinka upea feministinen esikuva Carrie Fisher oli valkokankaan ulkopuolella. Hän myös puhui paljon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään ja mielenterveyden asioista. Upea nainen!

Linda Hamilton aka Sarah Connor / Terminator 2

Kuva täältä

Tämä on edelleen yksi lempparileffoistani ikinä, en koskaan kyllästy tähän elokuvaan. Muistan myös olleeni todella rakastunut Edward Furlongiin! Kun katselin Sarah Connoria, miten hän suojeli poikaansa ja samanaikaisesti otti aseen käteen ja alkoi ampumaan, miten että wau. Mikä nainen. Halusin itsekin olla yhtä itsevarma ja kova muija. Ei ehkä ihan paras esikuva sinänsä, kun elokuva on aika väkivaltainen, mutta muistan silti ajatelleeni että haluan olla yhtä kovis kuin Sarah, enkä aio ottaa mitään paskapuheita keneltäkään vastaan!

Geena Davis ja Susan Sarandon / Thelma & Louise

Kuva täältä

Tämäkin elokuva kuuluu ehdottomasti suosikkeihin edelleen. Muistan kun katsoin elokuvan nuorena tyttönä, ja kuinka adrenaliini syöksyi kehoni läpi kun he ampuivat miehen joka yritti raiskata. Oli todella tärkeää nähdä tällainen esikuva, vaikka tietenkään kenenkään tappaminen ei ole okei. Mutta se oli selvä viesti minulle – miehet ei saa koskea sinuun jos et halua. Olisin toivonut enemmänkin tällaista #metoo henkisyyttä jo silloin. Muistan elävästi kohtauksen, jossa Geena Davis haistattaa paskat inhottavalle aviomiehelleen soittamalla tälle puhelinkopista matkan varrelta. Silloin hurrasin täysiä. Ei pidä sietää huonoa kohtelua yhdeltäkään mieheltä!

Tästä elokuvasta on muuten todella hyvä dokumentti Yle Areenassa, kannattaa katsoa se. Sisältövaroituksena dokumentille sen verran, että se sisältää asiaa raiskauksista ja seksuaalisesta häirinnästä.

Michelle Pfeiffer aka LouAnne Johnson / Dangerous Minds

Kuva täältä

Michelle Pfeiffer on aina kuulunut suosikkinäyttelijöihini, muun muassa Batmanin kissanainen oli ihan lemppareita. Dangerous Minds eli Levottomat sielut oli ihan ykkösleffoja nuorena. Ihailin muutenkin jenkkien ghetto-meininkejä ja muistan että olisin halunnut asua jossain Bronxissa tai Harlemissa. Aika naurettavaa nykyään kun sitä ajattelee, mutta silloin se tuntui romanttiselta ajatukselta, lähinnä jenkkielokuvien kautta. Pfeifferiä ihailin tässä elokuvassa, koska hän uskalsi mennä luokkaan missä kukaan ei kunnioittanut häntä, ja pikkuhiljaa voitti opiskelijoiden luottamuksen. Tämä elokuva on myös varmasti vaikuttanut myös siihen, että lähdin aikuisena opiskelemaan nuoriso-ohjaajaksi. Koin jo lapsena syvästi empatiaa ja minulla oli vahva auttamishalu. Pfeiffer oli hyvä esikuva siinä, kuinka olla tarpeeksi tiukka mutta silti lempeä opiskelijoita kohtaan.

Tietysti yksi suurimpia esikuvia itselläni on ollut oma äitini, joka on selvinnyt mm. rintasyövästä ja aivokasvaimesta. Äitini on rautainen nainen joka selviää ihan mistä vain. <3 

Tänä naistenpäivänä tulikin hieman tällainen erilainen postaus. Mitkä ovat teidän nais-esikuvianne nyt tai silloin lapsena? Olisi mielenkiintoista kuulla!