Kuukausi: marraskuu 2017

Mekkoja, lisää mekkoja kansalle!

Mekkoja, lisää mekkoja kansalle!

Olen taas ommellut. Ihan hulluna. Pitäisi vielä saada ommeltua lapselle paitoja ja housuja joululahjaksi, mutta ensin tärkeimmät – äidille lisää mekkoja. Jotenkin kummasti eksyin taas Kangaskapinaan, ja jouduin vähän tuhlaamaan. Kääk. Ompelin kaksi mekkoa, Jujunan kaavoilla, tietty, sekä yhdet legginsit (oma kaava). Löysin Kangaskapinasta kaksi kangasta, joita lähti palaset heti mukaan:

Kuvat Kangaskapinan sivuilta

Siis katsokaa nyt, miten näitä muka voi vastustaa!? Koska ei ole varaa kaikkeen, otin Ariel-kangasta vain 60cm palan, ja yhdistin sitä halvempaan trikooseen. Katsoin kaupassa että trikoo oli mustaa, mutta kotona kun kaverin kanssa ompelimme, hän huomautti että tummansininen se on. En uskonut ensin ollenkaan, kunnes jouduin syynäyksen jälkeen toteamaan että oikeassa oli.
Tässä nyt sitten näitä minun kuuluisia asukuvia, olkaa hyvät:

Ariel-legginsit ei näissä kuvissa näykään kunnolla, mutta nekin on aivan ihanat! Ariel on niiiin paras! Tekisi mieli ostaa tätä kangasta vielä pari metriä lisää… (mutta hei, kuka tekisi Leijonakuningas-trikoota!?) Ja sitten vielä Närhi-kangas. Ai että tästä mekosta tuli i-ha-na:

Kaavana oli alunperin Jujunan timanttimekko – mutta tämä kangas oli tietty liian jäykkää siihen. Huomasin myös kesken leikkuun, että kangas ei oikein riittänyt täyteen timanttiin. Lähdin sitten muokkailemaan timanttia pois ja tästä tulikin ihan tällainen tavallinen taskullinen mekko…

Voi elämä näitä talvi-ilmoja kun ei ole valoa ollenkaan. Toivottavasti kestätte katsoa näitä! En myöskään ole mikään photoshoppaamisen velho, kuten huomaatte…

Olen niin täysin rakastunut tuohon keltaiseen Närhi-mekkoon, että haluaisin käyttää sitä aina ja koko ajan. Haluaisin nykyään pelkästään vain ommella omat vaatteeni, koska a) en löydä kaupoista mitään kivaa b) jos löydänkin, ei koskaan ole tarpeeksi isoja kokoja c) saa juuri sellaista kuin itse haluaa. Usein kankaat vain ovat sen verran hintavia, että ei tule halvaksi tämä lysti. Jos kuitenkin ostaa metrin pari silloin tällöin (varsinkin suomalaisilta pienyrittäjiltä kuten Kangaskapinalta), on se mielestäni kuitenkin sen arvoista.

On muuten aika haastavaa kuvata asukuvia 3-vuotiaan linssiluden kanssa joka haluaa aina olla mukana ihan kaikessa mitä äiti tekee. Saatte pienen katsauksen kulissien taakse, miltä näyttää kun yrittää ottaa kuvia lapsen kanssa:

 

Voi huoh, ehkä sitä joskus sitten saa tehdä rauhassa asioita, kun lapsi muuttaa kotoa pois… Hah.

 

Käynti Lastenklinikalla ja uusi leikkaus edessä

Poikani kävi alkuvuodesta nielu- ja kitarisa-leikkauksessa, koska hän ei nuku öisin ja kuorsaa. Yöllä esiintyy myös hengityskatkoksia ja lapsi on koko ajan räkäinen ja tukkoinen sekä valittaa kurkkukipua. Leikkaus helpotti hieman oloa, mutta oireet ovat edelleen samat melkein vuotta myöhemmin. Kesällä kävimme lapsen kanssa neurologilla joka tutki epilepsian mahdollisuutta, mitään hälyttävää ei löytynyt joten saimme uuden ajan Lastenklinikalle. Epäilimme epilepsiaa niin kutsuttujen poissaolokohtausten takia. Onneksi kuitenkaan mitään ei löytynyt, mutta silti tuntui taas kerran niin toivottomalta, kun kukaan ei tunnu tietävän mikä lasta vaivaa. Alan olla niin sanotusti aika helvetin poikki siihen, että olemme valvoneet 3,5 vuotta, ja lapsella on kaikenlaisia epämääräisiä oireita.

Lastenklinikalla uusi tuomio

Tänään kävimme Lastenklinikalla taas, kuukausien jonottamisen jälkeen. Lääkäri oli heti oireiden perusteella sitä mieltä että kuulostaa siltä että loputkin nielurisat pitäisi poistaa. Kurkattua kurkkuun hän sanoi että edelleen näkyy kyllä isot risat ja kurkku on aika tukossa. Se vaikeuttaa yöllä hengitystä ja lapsi joutuu hengittämään suun kautta, mikä sitten voi aiheuttaa kurkun kuivumista ja kipua kurkussa, sekä myös hengityskatkoksia.

Nämä ovat myös mm. ne oireet mitkä ovat viitanneet jonkinlaiseen refluksiin, jota myös on epäilty. Viime kesän aikana olemme saaneet myös refluksilääkkeet käyttöön, ja lapsi on nukkunut jopa 3-4 yötä heräämättä. Sitähän ei voi tietää, vaikuttaako lääkkeet siihen vai mahdollisesti jokin kuun asento, tai yksisarvisten lento. No heh heh, kyllä oikeasti alkaa huumorintaju tässäkin perheessä kohta loppumaan, jos emme pääse nukkumaan pikkuhiljaa täysiä öitä.

Uusi nielurisaleikkaus tulossa…joskus

Nykyään lapsille tehdään nielurisaleikkaus vain osapoistolla, koska jos risat poistetaan kokonaan on verenvuotoriski yms. niin isot, että on turvallisempaa tehdä osapoisto. Lääkärin mukaan 95%:lla lapsista osapoisto auttaa täysin oireisiin. Olipa sitten mukavaa kuulla että kuulumme juuri tuohon viiteen prosenttiin, joilla osapoisto ei helpotakaan oireita. Kun kävimme leikkauksessa kaikki kertoivat että sitten kyllä vaivat helpottavat varmasti, koska kumminkaima oli käynyt samassa leikkauksessa ja lapsi oli alkanut vihdoin nukkumaan. Mutta ehei, ei meillä!

Jonot ovat pitkät, mutta puolen vuoden sisään pitäisi päästä uuteen leikkaukseen. Sanoin että olemme valmiit ottamaan minkä ajan tahansa sekä peruutusaikoja vaikka jopa päivän varoitusajalla. Silti he eivät tietenkään pysty antamaan mitään arviota leikkauksen ajankohdasta, tai nopeuttamaan prosessia. On todella väärin, että joudumme odottamaan taas kerran näin kauan.

Sanoin lääkärille, että alan olla aika poikki tähän jatkuvaan lääkärillä ravaamiseen, ja lapsikin on kyllästynyt lääkärikäynteihin. Tuntuu niin uuvuttavalta ravata lääkäriltä toiselle eikä kukaan oikein osaa sanoa suuntaan eikä toiseen että mikä lasta vaivaa, ja sitten taas odotellaan puoli vuotta seuraavalle lääkärille. Että päättäjille taas terveisiä, että olisipa mukavaa saada jonoja lyhyemmiksi! Sillä tavalla saisi meidänkin perheeseen lisää jaksamista, kun saisi tämänkin vuosia kestävän selvittely-episodin päätökseen. Onneksi nyt sentään tuli joku vastaus siihen mikä lasta voisi vaivata, ja toivon että pääsemme pian leikkaukseen ja että se helpottaisi meidän kummankin elämää.

Maksoin itseni kipeäksi yksityisellä, kun julkisella kestää

Syksyn aikana turhauduin, kun aikaa Lastenklinikalle ei tuntunut millään saavan, vaikka koitin nopeuttaa prosessia. Meillä ei tietenkään ole mitään hengenhätää, mutta olen koittanut jo kolme vuotta taistella siitä että lasta jokin juttu vaivaa, mutta kukaan ei ole ottanut minua tosissaan. Vasta kun saimme lähetteen Lastenklinikalle 1,5 vuotta sitten alkoi tapahtumaan – mutta hitaasti.

Kuukausi sitten varasin ajan Myyrmannin Pikku Jättiin Liisa Kuikalle, koska olin kuullut hänestä pelkästään hyvää. Jos hän osaisi auttaa meitä johonkin suuntaan, olisi se sen rahan arvoista. Saimme häneltä lisää refluksilääkkeitä sekä ohjeet kokeilla välttää kotimaisia viljoja. Maidotonta ruokavaliota kokeilimme jo, mutta kumpikaan näistä ei tuntunut auttavan mihinkään. Kun olimme käyneet Kuikan vastaanotolla tuntui helpottavalta että hän otti asian tosissaan ja sanoi että kurkussa näyttäisi olevan jotain kyllä, että ei lapsi ihan kunnossa ole.

Moni (julkisen puolen) lääkäri joka sinne kurkkuun on nyt kurkannut on vain sanonut että hyvältä näyttää. Huoh. Yksityisen lääkärikäynnin jälkeen saimmekin sitten ajan vajaan kuukauden päähän Lastenklinikalle, eli periaatteessa maksoin “turhaan” 120 euroa yksityiselle, kun nyt saimmekin uuden “tuomion”, että toinen leikkaus on välttämätön, joka sitten luultavasti auttaa kaikkiin oireisiin ja yöuniin. Mutta minkäs sille enää tekee. Rahaahan se vain on… Tietenkään siitä ei mitään haittaa ole, että kokeilee ruokavalioiden sopivuutta, koska ainahan ongelma voi piillä sielläkin. Se mitä suuhun pistämme vaikuttaa kaikkeen ja vain kokeilemalla voi selvittää vaikuttaako esim. viljojen tai maidon pois ottaminen.

Nyt vain peukut pystyyn, että saamme ajan leikkaukseen nopeasti ja että se auttaisi lasta hengittämään yöllä. Nyt ainakin helpottaa se tieto, että jotain on tehtävissä lapsen oloa helpottaakseen.

 

Sneak peak kehopositiivisen kalenterin kuvauksiin

Sneak peak kehopositiivisen kalenterin kuvauksiin

ävimme poikani kanssa viime keskiviikkona kehopositiivisen kalenterin kuvauksissa. Minua pyydettiin pari kuukautta sitten mukaan taskukalenterin tekoon, ja suostuin heti. Olen viime vuosina raskauden aikana ja sen jälkeen kokenut aikamoisen muodonmuutoksen ulkoisesti ja sisäisesti, ja raskausvatsaakin on jäänyt vielä eturepuksi asti. Olen etenkin viimeisen vuoden aikana tehnyt kovasti (henkistä) työtä sen eteen, että osaisin hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Niin kuin monet teistä tietävätkin, helpommin sanottu kuin tehty.

Kehopositiivisuutta, vaakakapinaa ja positiivista minäkuvaa tarvitaan kipeästi tässä maailmassa. Sitä, että jokainen keho on erilainen ja ihan yhtä lailla kaunis.

Kalenteriin valittiin kaksi kuvaa, yksi esimerkiksi kokovartalokuva, ja toinen kuva jostain kehon osasta, josta on epävarma. Itselläni se oli vatsa. Minulle laitettiin kuvauksiin glitteriä raskausarpiin, koska olin nähnyt instagramissa sellaisia ja innostuin heti niistä. Se oli jännittävää mutta niiin siistiä!

Alusvaatteet kuvauksiin sain yhteistyönä Lumingerielta, mikä oli myös maailman siisteintä. Kun olin saanut sopivat alusvaatteet heiltä, mietin että mihin hittoon olenkaan taas lupautunut, koko maailman eteen alusvaatteisillani!? Mutta sitten mietin että hittoako tässä, tällainenhan minä olen!?

 

Valmiina meikkaukseen!
“Mitä glitteriä haluut?” “Totaa… KAIKKIA!”
Sari (@saridoesbeauty) meikkaa minua. Ai miten ihanaa! Kuva: Elena Liski

Raskauden jälkeen jäi pömppövatsa

Olen aina ollut suhteellisen tyytyväinen itseeni ja ulkonäkööni, vaikka tietysti aina löytyisi (omasta mielestä) jotain parantamisen varaa. Vatsaani olen aina inhonnut, mutta raskausaikana tykkäsin kasvavasta vatsastani. Ensimmäistä kertaa eläessäni vatsaa ei tarvinnut verhota vaatteiden alle piiloon, vaan pystyin kävelemään ylpeänä vatsa pystyssä.

Synnytyksen jälkeen sitten jäi valtava, turvonnut, sektiosta runneltu vatsanahka. Vatsa ei todellakaan mennyt takaisin lähtömittoihinsa, vaan jäi paisuneeksi, raskausarpiseksi löysäksi taikinaksi roikkumaan. Sitä on ollut vaikea hyväksyä.

Ihanan kampauksen teki @hair.by.essi !

Lapsikin tykkäsi niin kuvauksista. Mutta hänellähän onkin mallikokemusta jo!
Lapsellani itseasiassa onkin enemmän mallikokemusta kuin minulla – hän on ollut Coston ja Aarrekidin mallina vuosi, pari sitten. Joten ei ihme että hän oli näissäkin kuvauksissa jo ihan konkari! (jos haluat nähdä lapseni mallikuvia edellä mainituista vaatekuvauksista, kurkkaa instastani täältä ja täältä!)

Kehopositiivisuus somessa ja mediassa

Aloin vuosi sitten suurinpiirtein seuraamaan Vaakakapinan juttuja. Seuraan heitä sekä myös muita kehopositiivisuuden puolesta puhujia facebookissa ja instassa. Se on itseäni auttanut valtavan paljon kun olen seurannut näitä juttuja somen kautta. On helpompaa hyväksyä itsensä, kun huomaa että muutkin minun (ja kaiken-) kokoiset ihanat naiset viihtyvät kehossaan ja ottavat kauniita kuvia itsestään. Olen itsekin alkanut sen inspiroimana ottamaan kuvia itsestäni enemmän esimerkiksi instan puolelle.

Instassa on jo tovin pyörinyt trendi – VBO eli visible belly outline, joka on mielestäni yksi huikeimpia juttuja mitä internetissä on tullut viime aikoina vastaan. Kyseessä on siis se, että valokuvissa saa vatsa näkyä, oli se sitten pieni tai valtavan iso. Hashtagilla #vbo löytyykin instasta jo 24 908 julkaisua!

Jos on vatsaa, miksei se saisi näkyä? Usein mediassa on näkyvillä jopa pluskokoisilla malleilla pelkästään ns. treenattuja vatsoja, tai ainakin litteähköjä vatsoja. Harvemmin tv-sarjoissa, elokuvissa tai missään lehtien kansissa näkyy naisia joilla on iso vatsa, ellei sitten ole raskaana. Yksi positiivinen poikkeus joka tulee nyt mieleen on Girls-sarjan Lena Dunham, joka sarjassa esitetään ihanan aitona myös alasti! Siitä se minunkin epävarmuus isosta vatsastani tulee – kun ei ole positiivisia esikuvia missään näkyvillä. Sen takia olen alkanut seuraamaan esimerkiksi instassa bodyposipandaa, koska hän on aivan ihana. Hänellä on paljon kuvia ja videoita aiheesta, joissa hän käsittelee sitä että kaikki ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat.

Netissä on helppo vaihtaa sopivia kuvakulmia, häivyttää vaatteilla kurveja ja alleja, laittaa sopivat filtterit päälle ja painaa julkaise. Ei siinäkään tietysti mitään vikaa ole, ja itsekin sitä teen. Mutta kaipaan myös enemmän aitoutta esille. Näytetään myös niitä raskausarpia, isoja reisiä, selkätissejä ja finnejä. On jotenkin huolestuttavaa, että kaiken pitäisi olla niin siloiteltua ja täydellistä. Jos ympärillä ei koskaan näy naamoja joissa on finnejä ja arpia, miten voisin oppia sietämään omiani?

Sari ja Iina (@mrs.piiparinen) tekivät minulle glitterarpia. Poikani ihmettelee, että mitä täällä tapahtuu! “Äiti, tykkäätkö olla nakuna?!”Alusvaatteet kuvauksiin saatu Lumingerielta! Kuva: Elena Liski
Kuva: Elena Liski. Käy seuraamassa instassa @365kehopositiivinen, niin saat uusimmat tiedot kalenterista! Alusvaatteet kuvauksiin saatu Lumingerielta!

Kehopositiivisuus ei ole oodi huonoille elintavoille

Ja koska joku kuitenkin ajattelee sitä niin ei, kehopositiivisuudessa EI ole kyse siitä, että ihannoitaisiin lihavuutta ja epäterveellisiä elämäntapoja. Kyse on siitä, että lihavuudesta huolimatta, voi olla terveellinen, hyvässä kunnossa ja vaikka ei olisikaan – voi olla silti itseensä tyytyväinen. Kehopositiivisuus ymmärretään niin usein ihan täysin väärin. Olen monesti lukenut kommentteja, joissa haukutaan lihavia eikä meinata ymmärtää, että laihtuminen ja elämänmuutokset eivät tosiaankaan ala siitä että ihminen inhoaa itseään. Kehopositiivisuus tarkoittaa myös kehorauhaa.

Lopetetaanko jo itsensä haukkuminen, ja etenkin muiden ihmisten (ulkonäön) haukkuminen? Kenestäkään ei ole kivaa, että ulkonäön perusteella pyydetään hakeutumaan lääkäriin, koska epäterveelliset elämäntavat tappavat. Ja niin edelleen.

Minä voin paljon paremmin tällä hetkellä, kun olen oppinut rakastamaan itseäni ja roikkuvaa vatsaani enemmän. Kun en inhoa itseäni ja peilikuvaani, on myös helpompi esimerkiksi lähteä terveellisesti (elämäntapoja pikkuhiljaa muuttamalla) pudottamaan painoa. Ja ennen kaikkea voida hyvin henkisellä tasolla. On todella rankkaa inhota peilikuvaansa 24/7, etenkin jos ulkopuolisetkin vielä kommentoivat.

Enpä olisi koskaan uskonut tällaisiakin kuvia laittavani nettiin. Mutta siinä se nyt on, minä kaikessa komeudessani. Alusvaatteet kuvauksiin saatu Lumingerielta!
Alusvaatteet Lumingerielta. Legginsit itse ommellut! Kuva: Elena Liski

Kalenterikuvaukset olivat aivan huiput itsetunnon kannalta

Oli niin upeaa olla kuvauksissa, kiitos Elena Liskille järjestämisestä sekä kaikille muillekin jotka ovat mukana olleet. Itselleni kuvaukset toivat uutta itsevarmuutta ja siellä oli niin hauskaa, että haluan ryhtyä plusmalliksi! Hah! Oli mahtavaa nähdä itsestään upeita kuvia. Minut meikattiin ja hiukset laitettiin, kaiken lisäksi minulle laitettiin raskausarpiin glitteriä. Senkin idean sain kehopositiivisistä kuvista instasta. Kiitos myös Lumingerielle, ihan huippu alusvaatteet ja hyvä palvelu! 

Kuvauksissa oli mukana 3-vuotias poikani joka oli ihan omassa elementissään. Hän pyysi maskeeraajilta mustaa huulipunaa mutta harmi, että heillä oli vain tummanliilaa tai sinistä, joten piti pärjätä ilman (vitsi, se on tarkkaa…). Oli ihanaa kun äitini oli mukana ja hän katseli lapsen perään kun itse olin hemmoteltavana eli maskeerauksessa. Suosittelen kaikille sellaista kokemuksena että antaa itsensä toisen ihmisen meikattavaksi. Se tekee ihmeitä, kun näkee itsensä ihan eri tavalla!

Kuvista tuli todella upeita enkä malta nähdä niitä sekä taskukalenteria valmiina. Se mitä muiden mallien kuvauksista vilaukselta näin, tulee mahtavan upeita kuvia!

Kalenteriahan saa edelleen tilata TÄÄLTÄ hintaan 19€. Viimeinen tilauspäivä on 6.12. joten hopi hopi tilaamaan!


Mikä susta tulee isona?

Mikä susta tulee isona?

Kun kysyn lapseltani mikä hänestä tulee isona, hän vastaa yleensä ‘kokki’. Viime aikoina se lista on pidentynyt muutamalla ammatilla lisää: poliisi, palomies, lääkäri ja rosvo. Viimeksi kun kysyin häneltä tämän kysymyksen pari päivää sitten, hän vastasi: ‘KAIKKI!’. Sanoin pojalleni, että totta, sinusta voi tulla mitä vaan isona.

Miten on sitten tämän äidin laita? Mitä jos ei tiedä vielä päälle kolmekymppisenäkään mitä tehdä isona? Olen kouluttautunut pukuompelijaksi, modistiksi ja viimeisimpänä nuoriso-ohjaajaksi. Olen nyt vajaan vuoden etsinyt ja hakenut töitä, pääsemättä edes haastatteluun. Melkein kaikki ohjaajuus-hommat ovat iltaisin ja viikonloppuisin, ja tähän elämäntilanteeseen sellainen työ vie voimavaroja. Sen takia olenkin hakenut leikkipuistoihin ja työpajoihin, jotka yleensä ovat päivisin.

Olen miettinyt viimeisen puolen vuoden ajan että ryhtyisin yrittäjäksi. Olen hakenut syksyn ja alkavan talven aikana kahdelle työkkärin yrittäjyys kurssille. Ensimmäiselle kurssille en päässyt, toiselle olen varasijalla 4. Kurssi alkoi tänään, eli aika hiljaista että olisin varasijallekaan päässyt.

Jos ryhtyisin yrittäjäksi, voisin helpommin laskuttaa blogiyhteistöitäkin, tällä hetkellä en ole ottanut yhtäkään maksullista työtä vastaan, koska tiedän että se aiheuttaisi ongelmia Kelan ja työkkärin kanssa, pätkä- ja keikkahommia on todella vaikea tehdä kun on työtön. Kela tykkää siitä, että ollaan joko työttömänä tai täydet tunnit töissä. Muuten joutuu viemään Kelaan palkkakuitit, ja näiden tsekkaamista varten saattaa joutua odottelemaan kaikkia tukia kaksi kuukautta. Ei se ole sen stressin arvoista puuhaa, varsinkin jos rahaa tulee viisikymppiä sieltä ja satanen täältä, ja niiden takia joutuu odottelemaan tukia. Tällainen kuvio on todella stressaavaa, etenkin kun kamppailee muutenkin ahdistuksen ja masennuksen kanssa.

Haluaisin päästä tekemään jotain ihan omaa, omilla ehdoillani. En jaksaisi enää olla kotona ns. tyhjän panttina. Tunnen itseni niin luuseriksi kun olen työttömänä, ja en pääse edes työkkärin kurssille. Ihan vain vihjeenä työkkäri – niitä yrittäjyyskursseja voisi järjestää lisääkin, kun näköjään kiinnostusta löytyy, toiselle kurssille hakijoita oli 164 ja 40 pääsivät kurssille.

Haluan pois tästä työttömyydestä ja köyhyydestä, koska se jo itsessään lisää masennusta ja ahdistusta, kun joutuu koko ajan olemaan huolissaan toimeentulostaan. Tuntuu kuin eläisi veitsenterällä koko ajan, ja pienikin asia voi sysätä kuilun pohjalle. Eilen tajusin että olin kadottanut lompakostani viimeisen 20 euron setelin.

Toivon, että ensi vuosi tuo minulle paljon kaikkea hyvää, kerrankin. Olisin sen todella ansainnut. Minusta tosin nyt tuntuukin siltä, että kuljen koko ajan kohti jotain uutta, jotain inspiroivaa, jollekin oikealle tielle olen menossa. En vain vielä tiedä minne se tie vie. Sen tiedän, etten vuonna 2018 halua enää olla työtön, tai tuntea itseäni näin hyödyttömäksi enää.

Kun imetys ei menekään kuin Strömsössä

Kun imetys ei menekään kuin Strömsössä

Imetyksen vaikeudesta ei puhuttu oikeastaan mitään raskausaikana. Saatettiin joskus mainita, että joillakin se ei onnistu heti, mutta onnistuu sitten kun vain harjoittelee. Muistan kuinka perhevalmennuksessa katsoimme videon imetyksestä. Videolla nainen imettää lasta metsässä sillalla, puro solisee alla. Kaikki on ihanaa ja kaunista. Toisessa kohtauksessa nainen istuu sohvalla imettämässä, ja selostaja sanoo että puoliso voi sitten äidille tuoda lehtiä, ruokaa ja juomaa sohvalle. Siinä sitten yksinhuoltaja-äitinä istuin siellä itku kurkussa ja mietin että miten yksin olenkaan.

Muutenkin tuntui että perhevalmennuksessa, neuvolassa tai ylipäätään missään ei sanottu sitä että imetys saattaa olla todella hankalaa. Varsinkin sektion jälkeen maito saattaa nousta vasta monen päivän päästä kunnolla. Imetysasentoa voi olla vaikea löytää, hartiat kivistävät jännityksestä, imuote pitää olla oikea. Tissisi saattavat olla suihkutissit, jotka suihkuttelevat maitoa joka paikkaan ja vauva saa liikaa maitoa kerralla.

En osannut raskausaikana yhtään varautua siihen, että imetys saattaisi olla todella vaikeaa. Tai että se loppuisi kuukauden jälkeen, kun en enää jaksaisi taistella sen kanssa. Imetin poikaani vähän päälle kuukauden, ja koin ihan hirveää epäonnistumista, kun lopetin imetyksen.

Poikani painoi 2860g syntyessään, joten hän sai sairaalasta asti lisämaitoa, kotona tuttipullosta korviketta. Maito nousi minulla vasta useamman päivän jälkeen synnytyksestä sektion takia. Sairaalassa vauva huusi kaikki yöt, koska ei saanut minulta tarpeeksi maitoa eikä minua ohjeistettu juottamaan tarpeeksi lisämaitoa. Uskon että jonkinlainen refluksi vaivaa lasta edelleen, sekin saattaa olla osasyynä yöhuutoihin. Pojalla on tällä hetkellä refluksilääke kokeilussa.

Sairaalassa imetysohjaus olisi voinut olla parempaa

Sektion jälkeen sain lapsen syliini vasta useamman tunnin jälkeen illemmalla (vauva syntyi kello 15.05) ja olin aivan sekaisin lääkkeistä, puudutuksesta, leikkauksesta ja ihan kaikesta. Kätilö tuli illalla huoneeseen ja  kauhistellen kysyi että enkö ole alkanut jo imettämään. Enhän minä hölmö ollut tajunnut että olisi pitänyt imettää. Kätilö laittoi minut kyljelleen imettämään ensimmäistä kertaa ikinä, ja sanoin että leikkaushaavaan sattuu. Kätilö oli sitä mieltä että se on ihan hyvä asento opetella imetystä. Vauva ei saanut imuotetta, ja seuraava kätilö pisti minut nojatuoliin istumaan ja iski rintakumin minulle, sen sijaan että olisi näyttänyt imuotteita. Olin ihan pöllämystynyt uudesta äidin roolistani, enkä osannut tietenkään vaatia että he näyttäisivät minulle kädestä pitäen. En koko 1,5 kuukauden imetyksen aikana päässyt imettämään ilman rintakumia, kun vauva ei saanut rinnasta otetta.

Tunsin itseni todella epäonnistuneeksi äidiksi, kun en osannut imettää. Kaikki toistelivat minulle että kyllä ne vauvat korvikkeellakin kasvavat, mutta se ei lohduttanut minua ollenkaan. Tuntui kuin olisin heti alkuun jo epäonnistunut äitiydessä. Tämä on varmasti vaikuttanut siihen että sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Syyllisyys painaa uutta äitiä

Jos nyt saisin toisen lapsen, osaisin luultavasti suhtautua imetykseen vähän eri tavalla. Nyt tiedän että on olemassa esimerkiksi Imetyksen tuki ry, jotka voivat auttaa imetykseen liittyvissä kysymyksissä. En usko että enää tuntisin niin suurta epäonnistumista jos imetys ei onnistuisikaan. Osaisin kenties suhtautua itseeni ja äitiyteen vähän eri tavalla, enkä vaatisi itseltäni täydellisyyttä. On ollut pakko opetella armollisuutta itselleen.

Syyllisyys ja paska äiti-fiilis mikä imetyksen lopettamisesta tuli, oli aivan kamalaa. Itkin ja podin huonoa omaatuntoa kauan lopettamisen jälkeen. Kunnes tajusin lopulta että se on turhaa. Mielestäni on ihanaa jos äiti pystyy imettämään, mutta eihän se ole hyvän äitiyden mittari. Silti edelleen, 3,5 vuotta myöhemmin imetyksen epäonnistuminen harmittaa. Olin haaveillut siitä että imettäisin pitkään. Ehkä eniten siinä harmittaa se, että luovutin kun se oli niin hankalaa, koska joka tapauksessa pelleilin tuttipullojen ja korvikkeiden kanssa. Ajattelin helpottaa omaa urakkaani sillä, että imetyksen kanssa tappelu loppuu ja säädän vain tuttipullojen kanssa. Olisin ehkä voinut pyytää apua jostain, ja onnistuakin imettämään.

Olin kuvitellut että imetys olisi ihanaa, mutta suoraan sanottuna inhosin sitä. Inhosin sitä, että rintani olivat painavat ja maitoa täynnä, vuosivat yli ja jouduin pitämään niitä inhottavia suojia rintsikoiden sisällä. Inhosin sitä pirun rintakumia mikä piti asetella tissille, kun vauva huutaa nälkää samalla. Inhosin sitä että jouduin steriloimaan rintakumia aina imetysten välissä. Stressasin jo seuraavaa imetystä, kun mietin että miten se taas onnistuu. Ja stressi ei yhtään tietenkään auta asiaa. Yritin pumpata maitoa mutta en onnistunut siinäkään. Lopulta olin niin poikki kaikkeen tähän säätämiseen että luovutin. Olin haaveillut imetyksestä sellaisena kuin se oli siinä perhevalmennuksen videossa, että imetän seesteisenä puron solistessa vieressä. Mutta ei se mennytkään kuin Strömsössä.

Apua ja vertaistukea on saatavilla

Neuvolasta en kokenut saavani mitään apua imetykseen. Heidän mielestään vauva sai hienosti kiinni rintakumista, ja tuntui että he eivät kuunnelleet huoliani. Itse kuitenkin halusin rintakumista eroon, eikä neuvolasta ollut apua imuotteisiin. Neuvolassakin voisi olla tietoa paremmin saatavilla esimerkiksi Imetyksen Tuesta ja ohjata vaikka tarvittaessa sinne. Ja neuvolastahan juuri nimenomaan olisi pitänyt saada imetysohjausta! Kun kyselin imettämisestä neuvolassa, oli vastassa juuri valmistunut nuori nainen, jolla ei ollut hajua mistään.

Olisinpa tiennyt että apua on kuitenkin saatavilla. Esimerkiksi facebookissa Imetyksen tuen ryhmässä voi kysyä imetystukihenkilöltä neuvoja, ja voi soittaa imetystukipuhelimeen. Jos on varaa, voi tilata kotiin asti imetystukihenkilön. Kannattaa myös selvittää onko fysiikassa jokin vialla, esimerkiksi vauvan kireä kielijänne voi aiheuttaa sen, että vauva ei pysty imemään kunnolla. Näistäkään asioista ei kukaan huomannut mainita kun valitin ettei imetys onnistu.

Voimia kaikille teille, jotka olette kamppailleet imetyksen kanssa. Se ei ole helppoa, etenkään psyykkisesti. Olette kuitenkin hyviä äitejä siitä huolimatta, että ette pystyneet tai halunneet imettää, syystä tai toisesta.

 

Apua imetykseen:

Ammattilaisapua imetykseen – Imetyksen tuen linkkejä

Imetystukipuhelin – Imetyksen Tuki Ry

Imetystukiryhmät – Imetyksen Tuki Ry

Tietoa imetyksen avuksi – Imetyksen Tuki Ry

Imetysrauha.fi

Doulapalvelut

Oletko saanut apua imetykseen jostain? Kerro ihmeessä!