Kuukausi: lokakuu 2017

Helpottaako elämä koskaan enää?

Helpottaako elämä koskaan enää?

Kuten jotkut teistä lukijoista tietääkin jo, olen kamppaillut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja uupumuksen kanssa jo kolme vuotta.

Joskus tulee hetkiä kun miettii, että tuntuuko elämä aina ja ikuisesti tältä, näin hemmetin raskaalta? Helpottaako tämä koskaan? Nyt edelleen joka ikinen asia mitä teen, vaatii ison ponnistuksen. Viime aikoina on taas tuntunut siltä että kaikki kaatuu niskaan. Lapsen terveys reistailee, emme nuku edelleenkään öisin, aloin taas syömään masennuslääkkeitä kun sain koko ajan paniikkikohtauksia, lapsi syö refluksilääkkeitä ja minun pitäisi muistaa kaikki lääkitykset ja hoitaa koti ja talous samaan syssyyn. Lisäksi minulla on jo monta viikkoa ollut kurkku kipeä ja yskä ja ne vetävät kaikki energiat irti minusta.

On mahdotonta pitää koko palettia yksin kasassa koko ajan, edes niin että aita on todella matalalla. Kun saan yhden pyykkivuoren selvitettyä monen päivän jahkailun jälkeen, on tiskivuori täynnä. Kun saan vihdoin soitettua yhden tärkeän puhelun, vyöryy pyykkivuori taas yli. Kun vihdoin lapsi illalla nukahtaa, olen niin väsynyt etten jaksa enää edes itkeä. Nämä asiat ovat varmasti arkipäivää myös kahden vanhemman perheessä ja heillä jotka eivät ole masentuneita. Masentuneena yksinhuoltajana tämä kaikki vain tuntuu välillä niin ylivoimaiselta. Tuntuu että koko ajan on niin paljon tekemistä, muistettavaa ja suunniteltavaa, että ahdistun pelkästä ajatuksesta.

Yksi iso ahdistuksen aihe myös on taloudellinen tilanne. Elämme köyhyysrajan alapuolella ja koko ajan on tiukkaa rahasta. Laskuja tulee ovista ja ikkunoista ja minulla ei ole voimia suunnitella taloutta, on niin raskasta laskea joka senttiä, ja sitä kuinka paljon rahaa jää laskujen ja vuokran jälkeen.Yleensä ei paljoa jää.  Ymmärrän sen, ettei työttömyystuella ole tarkoituskaan rikastua tai elää ylellistä elämää, mutta on tämä silti niin lopen uuvuttavaa. Olisin onnellinen, jos laskujen ja vuokran jälkeen jäisi sen verran rahaa että saisimme koko kuukaudeksi edes kunnon ruokaa.

Töitä en ole saanut hakemisesta huolimatta, enkä ole edes varma onko minulla voimia tehdä töitä ja hoitaa kaikki muut arkiasiat yksin. Olen silti hakenut töitä ja harkinnut yrittäjyyttä ensi vuoden puolella jos en saa töitä. En vain pysty olemaan enää kauaa työttömänä, minun on pakko saada jotain järkevää ja mielekästä tekemistä, muuten pääni hajoaa. Harmi vain ettei työkkäri ole samaa mieltä, kun en päässyt työkkärin järjestämälle yrittäjäkurssille. Ihme kuinka koko ajan halutaan että työttömät nousisivat sohvalta ylös ja tekisivät jotain, ja sitten työkkäri ei löydä kaikille yrittäjäkurssin 64 halukkaalle paikkaa kurssille.

On niin uuvuttavaa koittaa laskea kaupassa senttejä, että onko varaa makaroniin JA leipään. Tällä hetkellä saimme lääkäriltä myös kehoituksen kokeilla viljatonta ruokavaliota lapsella jos oireet ja heräilyt loppuisivat, ja sepä vasta ilahduttaakin. En jaksa tällä hetkellä tehdä kunnon ruokaa, ja nyt pitäisi opetella uusi ruokavalio ja ostaa kalliita viljattomia tuotteita. Tietysti teen sen, koska ei ole muuta mahdollisuutta, mutta kyllä se silti niin uuvuttaa.

Tästä tuli nyt valituspostaus, mutta tällä hetkellä en jaksa muutakaan. Mietin täällä vain, että milloin tämä kaikki helpottaa? Lapsen kanssa on toki helpompaa, kun hän täyttää kohta jo neljä vuotta, mutta silti tuntuu kaikki niin uskomattoman raskaalta. Lopetin masennuslääkkeet koska ne tekivät minusta seinään tuijottavan zombien. Näköjään minulla on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoa – syödä lääkkeitä ja olla zombie, tai olla lääkkeettä ja olla todella lyhytpinnainen. Huoh. Kunpa tulevaisuuden minä tulisi käymään tulevaisuudesta ja kertoisi minulle, että kyllä tämä joskus helpottaa, ja olo ei ole joka päivä kuin jyrän alle jäänyt.

Marraskuussa kuitenkin tapahtuu muutamakin jännä juttu – menen kehopositiivisen kalenterin kuvauksiin (käy tsekkaamassa 365kehopositiivinen instagram) ja meille tulee Ylen kuvaustiimi kuvaamaan. Siitä lisää myöhemmin!

Kehopositiivisen taskukalenterin voit tilata ennakkoon 19€ hintaan täältä!

Jujunan mekkokaava testissä

Jujunan mekkokaava testissä

Pääsin testaamaan Jujunan Mystique mekkokaavaa, joka tulee myyntiin 31.10. Sain valita yhden mekkomallin, jonka toteutan oman mieleni mukaan. Kävin Eurokankaassa ja löysin palalaarista vihreän trikoopalan joka sopi täydellisesti yhteen ewok-printtikankaan kanssa, jonka bongasin pakalta. Yleensä käytän todella paljon punaisia, violetteja ja pinkkejä värejä vaatteissa, sen takia oli kiva kokeilla vähän jotain erilaista kerrankin.

Valitsin malleista Mystical Pockets-mallin pitkillä hihoilla, koska ra-kas-tan mekkoja joissa on taskut. Mielestäni kaava oli hauska, kun sivussa on palat, jotka vain huusivat saada jonkun kivan printtikankaan.

Olen viimeisen 1,5 viikkoa kärsinyt flunssasta, ja sain alkuviikosta jo mekon ommeltua, mutta kuvien ottamisessa kesti koska en päässyt ylös sängystä. Otin sitten eilen muutaman otoksen flunssassa, ja meni hermo kun en jaksanut säätää kameraa ja kaikki poseeraukset näyttivät iiiihan dorkilta. Päätin sitten olla totaali-dorka (=oma itseni) ja laittaa nämä kuvat pariin ompeluryhmään ja omaan instaani (ps. joko seuraatte minua instassa?! <-).

Postatessani näitä kuvia ompeluryhmiin, pyysin anteeksi huonohkoja flunssassa otettuja kuvia, ja mietin että pääsisiköhän jollekin kurssille missä opetellaan ottamaan asukuvia kun olen näin dorkan näköinen näissä kuvissa. Sain ihan älyttömän tykkäysryöpyn ja kehoituksen itse pitää kurssi kuinka otetaan näin upeita, rentoja ja hauskoja kuvia. En kestä! Ehkä sitten pidän kurssin siitä, kuinka ottaa loistavia asukuvia olemalla rennon dorka. Hahhaa.

Yritin sellaista tiedättekö, rentoa makeeta hyppykuvaa. Tosi upea tuli, eikö?

Koska ostin (superkallista) kangasta vähän ekstraa, sain tehtyä legginsit samaa kuosia, eikö olekin upeaa kun voi yhdistää samaa kuosia koko asuun? Miten olisi vielä pipo? Kukaan ei tietenkään kuvista huomaa, mutta legginsien yläosassa on eri kangasta tyylikkäästi, koska kangas ei riittänyt legginseihin kokonaan. Mutta sehän on vain meidän välinen salaisuus, kukaan ei huomaa.

Kiitos vielä Jujunalle tästä mekkokaavasta, minulla on aiemmin jo hankittuna Jujunan mekkokaavat ja hupparien kaavat. Huippuja kaikki!

Olen täysin rakastunut tähän mekkoon ja haluaisin tehdä näitä kaikissa eri väreissä, sekä kokeilla muitakin mekkokaavoja samalla. Harmi vain että olen työtön yksinhuoltaja, ja tämän kangasostoksen ansiosta syön varmaankin hernaria loppukuun. Mutta hei, saanhan syödä sen hernarin upea mekko päällä… Kangas-sponsoria, anyone!? Joulupukkiiiii, menisitkö kangaskaupan kautta…?

 

 

Lue lisää ”Jujunan mekkokaava testissä”

Kun yksinhuoltaja sairastaa

Kun yksinhuoltaja sairastaa

len viimeisen viikon ollut flunssassa, ja olo on ihan ihan kaamea. Onneksi lapsi on päivät tarhassa niin saan levätä. Sitä luksusta ei ollut hoitovapaalla ollessa. Kun yksinhuoltaja sairastaa, ei ehdi sairastaa. On pakko käydä kaupassa, ruokkia, viihdyttää ja laittaa lapsi nukkumaan. Sekä herätä yöllä kun lapsi itkee, vaikka olisi miten kuumeessa itse.

Olen siis ollut todella kiukkuinen ja tiuskinut pienimmästäkin. En ole kauhean hyvää seuraa kun olen kipeänä. Masennus, uupumus ja päälle flunssa. Byääh.

En siis ollut kovinkaan innoissani aamulla tarhaan lähtiessä kun oli satanut lumiräntää. Tiedättekö sen fiiliksen, kun kaikki pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vuoren kokoisilta? Tekee mieli valittaa ja nurista kaikesta niin kuin kaksivuotias.

Kun hain lasta tarhasta, ajattelin että he ovat jo ulkona ja voidaan vaan lähteä kotiin. He olivatkin kaikki vielä sisällä ja jouduin pukemaan kiukuttelevan lapsen. Lapsi huusi että äiti olet ihan tyhmä, et saa hakea vielä. Teki mieli itsekin valahtaa lattialle ja itkeä että ite oot tyhmä, menen sitten pois ja peiton alle enkä koskaan poistu sieltä. Mutta koska olen kypsä aikuinen, nielin kiukkuni ja puin lapselle vaatteet päälle.

Koko kotimatkan lapsi itki ja kitisi, ja en kestänyt enää ja aloin kitisemään takaisin. Äiti on kipeä eikä jaksa nyt itkuja, äitiäkin itkettää.  Siinä sitten itkettiin kummatkin ja käveltiin loskassa kotiin.

Lopulta kun olimme omalla pihalla jo, lapsi innostui lumesta ja pyöri ja hyöri innoissaan siellä. Se oli niin hellyyttävää se puhdas riemu, että tällä äidilläkin vähän suli sydän. Kun tulimme kotiin pyysin anteeksi että olin kiukkuinen ja lapsi sanoi että äiti ei se haittaa. Saat anteeksi. Sitten lapsi sanoi että “Äiti mulla jäi mieleen pahasti ne kaksi sanaa mitä sanoit. Ne, että tule jo, TULE JO.” Niitä sitten pyydettiin anteeksi uudestaan, halittiin ja sovittiin. Illalla menimme ystävän ja hänen lastensa kanssa meidän saunaan, ja tuntui että osa flunssasta jäi sinne. Tuolla kaveri nyt hyörii keittiössä ja tekee meille kaikille iltapalaa. Ihanaa.

Laitan vielä loppuun eilisen iltapalan, oikein gourmet-illallinen. Lapsi olisi halunnut hodareita, mutta tietenkin hodarileivät olivat kaupasta loppu, joten tein sitten kompromissin. Ostin hampparileipiä. Katsokaa nyt mikä mestariteos:

 

Välillä näin. Ehkä ensi viikolla mieli on kirkkaampi ja pinna on sentin pidempi. Huh.

 

Training for Warriors Challenge -kurssin lopputunnelmia

Training for Warriors Challenge -kurssin lopputunnelmia

Blogiyhteistyö TFW Konalan kanssa.

Kahden kuukauden pituinen Challenge on nyt ohi. Kaksi kuukautta, kaksi kertaa viikossa treenejä. Olipa aika hurjaa! Teimme eilen uudestaan kehonkoostumusmittauksen, ja sen mukaan olen kahden kuukauden aikana saanut aikaiseksi 900g lisää lihasta. Hahaa, huippua!

Kuntotestissä teimme elokuussa knee grabeja sekä punnerruksia. Silloin kykenin minuutin aikana tekemään 15 knee grabia sekä puolikkaan punnerruksen. Punnersin alas – mutta en enää ylös. Haha! Polvillaan tein kuitenkin kokonaiset neljä punnerrusta. Juu, tiedetään, minulla on surkeat käsilihakset. Nyt viime torstaina, kaksi kuukautta myöhemmin tein 19 knee grabia ja 10 punnerrusta (polvillaan)!

Äiti joka ei nuku koskaan ei myöskään treenaa

Eniten kurssissa harmitti oma voimattomuus – en päässyt kaikkiin treeneihin koska olin kerta kaikkiaan niin puhki ja poikki, että väsymys voitti. Emme edelleenkään nuku öisin 3-vuotiaan poikani (mahdollisesti refluksin) takia, joten ihan tavallinen arki vie mehut välillä täysin, niin että on vaikeaa saada aikaiseksi tehdä edes ruokaa tai käydä kaupassa. Myös orastava flunssa on vaivannut.

Masennus myös vaikuttaa vahvasti edelleen kaikkeen tekemiseeni. Harmittaa, etten jaksa. Tuntuu ikävältä, kun ennen raskautta jaksoin kevyesti 4-6 kertaa viikossa 4-5 tunnin tanssitreenejä. Olin kovassa kunnossa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Nyt pitää kuunnella itseään eikä haalia kaikkea tekemistä ja menoa, vaikka jaksankin nyt paremmin kuin esim. vuosi sitten.

Olen silti todella ylpeä itsestäni että jaksoin edes tämän verran, ja ylitin itseni joka ikisellä treenikerralla. Kun pääsin treeneihin, väsymyksestä huolimatta tsemppasin ihan oikeasti ja tein täysillä. Huikea fiilis!

Mikä oli parasta Challengessa?

Parasta oli ehdottomasti yhteishenki. Kaikki tsemppasivat toisiaan ja oli hauskaa treenata pareittain. Sillä tavalla sai parhaimman treenin puristettua itsestään, kun toinen kannustaa vieressä. Coachit olivat myös ihan huippuja, täynnä positiivista energiaa ja intoa. Coach Verho oli ihan mahtava, on kivaa katsoa kun joku ihminen on niin juuri oikeassa työpaikassa kun pitääkin olla. Tykkäsin myös todella paljon aina treenien alkuun kun coach aina kertoi motivaatiotarinan. En tiedä mistä kaikki TFW:n coachit ammentaa positiivisuutensa ja mukaansatempaavan iloisen asenteen, mutta voisin sellaista hieman ostaa jostain lisää!

Tykkäsin myös siitä, että TFW:n salilla treenaaminen ei ole vakavaa, päinvastoin. Koko ajan oli positiivinen fiilis ja oli hauskaa kun coachit välillä huusi väliin “muistakaa hymyillä!”, väkisinkin alkaa hymyilyttämään. Hauskaa oli myös alkulämmittelyt kalkkunakävelyineen, tuntuu hyvältä aloittaa treeni nauraen. On todellakin minun tyylinen treenimesta jos ei tarvitse ottaa itseään niin tosissaan.

Huumorintaju on tosi jees treenatessa

Kuten kuvista näkyy, oli treeneissä todella hauskaa joka kerta. Aina treenin päätteeksi otetaan koko porukasta valokuva joka postataan TFW Warriorsin suljettuun facebook-ryhmään. Aluksi mietin että no apua, punanaamainen, suoraan treenien jälkeinen kuva nettiin! Mutta seuratessani muidenkin treenien kuvia, huomasin että se luo koko salille hauskan yhteishengen. Porukka kommentoi kuvia ja kannustaa, ja kuvista huomaa kuinka kaikki viihtyvät salilla.

Itse olen eniten inhonnut ryhmäliikuntatunneilla ja saleilla sitä, että sinne mennään, treenataan, lähdetään kotiin. Kenellekään ei voi vahingossakaan jutella. Olen käynyt esimerkiksi SATS:in salilla ja jumpissa vuosien ajan joskus, eikä siellä todellakaan ollut tällaista tsemppaavaa yhteishenkeä kuin TFW:n salilla. Muistan kun joskus vuosia, vuosia sitten minulla ei ollut paljon kavereita ja koitin kaikkialla vähän aloittaa keskusteluita, kun olin niin yksinäinen (aikuisiällä on muuten hemmetin vaikeaa luoda uusia ystävyyssuhteita!). Menin ryhmäliikuntatunnille kokeillakseni että kannattaisiko ostaa kuukausikortin sinne. Kyselin pukuhuoneessa muilta, että ovatko he ennenkin käyneet ja mitä tykkäävät salista, että kannattaako sinne ostaa kortti. Kukaan ei vastannut mitään! Olin ihan suu auki, että miten kaikki vaan tuijottivat kenkiään eikä sanoneet mitään. Tunsin itseni ihan idiootiksi, enkä mennyt sinne salille enää. Kynnys lähteä ryhmäliikuntaan oli muutenkin tarpeeksi iso jo.

Salilla on myös helppo voittaa itsensä joka kerta, koska siellä kannustetaan positiivisella tavalla eteenpäin. Esimerkiksi jos tekee (henkilökohtaisen) ennätyksen vaikka maastavedossa tai missä vain, saa soittaa enkkakelloa. Siitä tulee onnistunut fiilis, kun muut vielä kannustavat vieressä.

Kun luuseri treeneihin lähti

Kertaakaan ei tullut sellainen olo, että olenpa luuseri, läski, ja huonossa kunnossa. Usein olen tuntenut itseni huonommaksi kuin muut kuntosalilla, varsinkin kun paino on noussut. En tiedä onko ajatus vain omassa päässäni, luultavasti. Ylipainoisena on iso kynnys lähteä salille, minulla ainakin. Varsinkin jos on hieman epävarma, että mitä mitkäkin termit tarkoittavat ja mitä kaikilla laitteilla tehdään. Ja etenkin, jos on ollut neljä vuotta taukoa säännöllisessä treenaamisessa.

Siitä tykkäsinkin TFW:n Challengessa, että kaikki liikkeet ja laitteet katsottiin tarkkaan yhdessä ohjaajan kanssa ja koko ajan oli joku katsomassa, että ne tekee oikein. Jos ei pysty tekemään punnerruksia (kröhöm, minä), voi pyytää treenikaveria auttamaan kuminauhan kanssa. Sain sen avulla tehtyä kunnon punnerrukset ja opeteltua miten ne tehdään oikein. Jokaiselle liikkeelle on olemassa omalle tasolle sopiva liike, jota helpotetaan aina sen verran, että jokainen pystyy sen tekemään. Se toi minullekin onnistumisen fiiliksen, eikä yhtään ollut luuseri-olo, vaikka teinkin aluksi vain puolikkaan punnerruksen. Tiedättehän – alas ja… en päässyt takaisin ylös. Hahah.

Aluksi todella pelotti ryhtyä tähän Challengeen, mutta käteen jäi kuitenkin tyytyväisyys itseensä. Ylitin itseni osallistumalla tähän. Harmittaa ettei jaksanut osallistua jokaiselle tunnille, mutta en voi vaatia itseltäni liikoja tällä hetkellä. Tulokset kehonkoostumusmittauksessakin olisi voinut olla toki paremmat, mutta en odota kahdessa kuukaudessa mitään huikeita tuloksia. Mutta hei, melkein kilo lihasta tullut, että en ole kuitenkaan ihan vain laiskotellut! Sanoisin, että tässä oli huippu alku loppuelämän treeneille. Pikkuhiljaa aion yrittää herättää itseni henkiin masennuksesta. Pienin askelin eteenpäin.

Kiitos Coach Johanna Verho ja muut TFW Konalan porukat, kiitos muille haaste-tyypeille tästä kurssista, oli huippua tutustua kaikkiin teihin ja treenata teidän kanssa! 

Tässä vielä muutama video kurssilta:

 

 

 

#metoo

#metoo

Kampanja nimeltä #metoo leviää netissä kaikkialla.  Jenkkinäyttelijä Alyssa Milano pyysi Twitterissä viime sunnuntaina kaikkia seksuaalista häirintää kokeneita naisia vastaamaan viestiinsä Me too. Milano kertoi saaneensa idean ystävältään, että jos kaikki seksuaalista häirintää kokeneet naiset kirjoittaisivat statukseensa “Me too”, saisivat ihmiset käsityksen ongelman laajuudesta. Olen itsekin useampaan kertaan jo kirjoitellut seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta, mutta siitähän ei voi koskaan kirjoitella liikaa.

Itseäni on häirinnyt tämän kampanjan yhteydessä että edelleen vuonna 2017 vähätellään kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. Olen seurannut somessa keskusteluita joissa miehet ja yllättävää kyllä naisetkin vähättelevät seksuaalista häirintää ja nauravat. Sanovat että kyllä kaikesta keksitään loukkaantumisen aihetta.

Ilkeitä kommentteja netissä

Minusta aiheen vähättelystä kertoo jo se, että koko puolivuotisen bloggaajan urani aikana en ole saanut yhden yhtäkään inhottavaa kommenttia, paitsi feminismistä, misogyniasta ja seksuaalisesta häirinnästä kertovaan postaukseen. Siellä minulle kerrottiin, että meidän femakkojen pitäisi olla syöttämättä tätä propagandaa lapsillekin. Ai mitä propagandaa? Sitäkö että kaikilla on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen itsemääräämisoikeuteen ja kehorauhaan?

Se että minun kokemuksiani vähätellään saa minut raivon partaalle. Kuka sinä olet kertomaan minulle, mistä minä saan tai en saa loukkaantua?

Kyllä minä loukkaannun ja suutun, sekä häpeän muiden hiljaisia katseita kun joku kommentoi minulle bussissa että minulla on isot tissit ja leveä perse.

Todellakin loukkaannun siitä, että mies sylkee päälleni kun en lämpene flirttailulle.

Totta hitossa suutun kun junassa vieressä istuva mies ottaa peniksensä esiin.

Ja totta helvetissä raivostun siitä, että mies tarttuu takapuoleeni kun koitan lähteä kotiin baarista.

Minulla ja kaikilla ihmisillä PITÄISI olla oikeus elää ilman minkäänlaista kommentointia ulkonäöstä, seksuaalisia vihjeitä saati sitten lääppimistä tai muuta fyysistä seksuaalista väkivaltaa.

“Ei kaikki miehet ole ahdistelijoita”

Ei olekaan, mutta itse olen joutunut niin monesti seksuaalisen häirinnän (ja väkivallan) kohteeksi, että en pysty olemaan edes kassajonossa jos mies on takanani. En pysty olemaan selin kun tuntematon mies seisoo takanani. Joka kerta kun astun hissiin tuntemattoman miehen kanssa kahdestaan, pelkään ja olen paniikkikohtauksen partaalla.

Tämä johtuu muun muassa siitä että olen joutunut raiskauksen uhriksi ja ala-asteella kahdestaan samaan hissiin itsensäpaljastajan kanssa. Olen jo ala-asteelta asti altistunut miesten kommenteille ja alapään paljastelulle. On erittäin hämmentävää alle 10-vuotiaana jo törmätä miehiin jotka saattavat vetää munansa esille bussissa, hississä, rannalla tai koulun pihalla.

Seksuaalisella ahdistelulla saattaa olla todella kauaskantoiset seuraukset. Häirinnästä voi jäädä trauma koko loppuiäksi, niin kuin minullakin varmaan on jäänyt. Vaikka ahdistelulla ei ole vaikutusta välttämättä joka päivä elämässäni, niin tietyissä tilanteissa trauma saattaa laueta ja saatan saada esimerkiksi paniikkikohtauksen. Joten en tykkää yhtään, että seksuaalista häirintää vähätellään.

“Eikö nykyään saa sanoa mitään/heittää vitsiä?”

Ei saa, jos vitsin kohde ei siitä tykkää. Ei saa, jos vitsi sinun mielestäsi on toisen painon/vaatetuksen/takapuolen kommentointi, tai vaikkapa raiskausvitsi. Kehoittaisin kaikkia hieman miettimään mitä suustaan päästää. Ketään ei myöskään lääpitä, hierota, hipaista, hinkuteta tai läiskitä vasten toisen tahtoa. Jos häirinnän kohde on sitä mieltä että se on häirintää, älä ole pönttö vaan lopeta se. Jos et ole tajunnut loukanneesi toista, tai tarkoituksesi oli hyvä, mutta toinen kokee sen häirintänä, lopeta se. Pyydä anteeksi. Älä naureskele sitä vitsivitsiksi tai syytä toista kukkahatuksi.

Olen monesti esimerkiksi työpaikoillani saanut osani miesten häirinnästä. Yksikin työkaveri aina kutitti minua kyljistä yllättäen takaapäin, ja oli hänen mielestään tosi hauskaa kun suutuin. Kunnes kerran vedin hirveät raivarit siitä, että anna olla viimeinen kerta, minuun ei kosketa ja vihaan kutittamista. Olin 16-vuotias ja ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani, joten oli aika rohkeaa huutaa tuolla tavalla ja puolustaa itseään. Kaikki eivät siihen pysty.

Seksuaalinen ahdistelu aiheuttaa häpeää

Itsekin olen usein kokenut häpeää ja itsesyytöksiä liittyen aiheeseen. Helposti uhri syyttää itseään, ja siihen lisää vettä myllyyn se että yhteiskunta toitottaa tätä myös koko ajan. Tuomiot ovat minimaalisia, uutisotsikot vähätteleviä. Mutta pikkuhiljaa, voimme muuttaa maailmaa. Puhumalla ääneen, sanomalla kovaan ääneen ei, en hyväksy raiskausvitsejä, tukemalla ja puolustamalla häirinnän kohteita. Mutta myös kunnioittamalla heitä, jotka eivät halua aiheesta puhua, syystä tai toisesta.

Kuviin olen kirjoittanut kommentteja joita itse olen saanut kuulla, tai mitä olen viime päivinä lukenut some-keskusteluista. Ne ovat kommentteja miehiltä naisille, miehiltä minulle, mutta en silti vähättele miehiin kohdistuvaa häirintää. Itse en kuitenkaan osaa puhua miesten puolesta, vaan oman kokemukseni pohjalta naisena. Seksuaalinen härintä on silti vakava asia, sukupuoleen katsomatta.

Älä ole pönttö, älä häiriköi. Anna kaikille kehorauha.

 

Lue lisää ”#metoo”

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

uinka kertoa lapselle siitä, että äiti on masentunut? Itse en ole (vielä) kovinkaan seikkaperäisesti kertonut lapselleni, että olen masentunut. Meidän perheessä kyllä sanoitetaan paljon tunteita ja puhumme paljon erilaisista asioista. Lapsi kyselee ja minä vastailen.

Useimmiten jos tiuskin, olen vihainen, itken tai raivoan selitän lapselle minkä takia. Sanoitan paljon lapsen tunteita (“olet varmasti väsynyt, ja sen takia kiukuttaa helposti), mutta myös omiani. Sillä tavalla lapsi ehkä pikkuhiljaa ymmärtää, että äiti voi myös olla väsynyt ja surullinen, mutta se ei ole lapsen syytä.

Sain kaveriltani oppaan, “Miten autan lastani?”. Se on opas vanhemmille, joilla on mielenterveysongelmia. Opas on ilmainen, ja sen voi tilata kotiin tai ladata PDF:nä koneelle (täältä, klik).

Oppaassa käydään läpi sitä, miten lapsi saattaa reagoida vanhemman mielenterveysongelmaan. Joistakin lapsista saattaa tulla hiljaisia, toisista kiukkuisia tai mielisteleviä vanhempia kohtaan. Jotkut lapset eivät reagoi kovinkaan voimakkaasti. Omassa lapsessani (3-vuotias) en ole huomannut sen kummempia oireita (toki olen niin väsynyt ja tilanteeseen turtunut, että en varmaan huomaisikaan…). Kun olen vihainen, hän on kerran sanonut “äiti et kai kohta aio paiskoa ovia”, ja se tuntui sydänjuurissani asti. Voi pienokaista, kun äiti raivoaa niin. Se oli myös hyvä hetki minulle hieman pysähtyä ja miettiä, miten lapsi imee kaikki omat tunnetilani. Itselläni masennus usein purkautuu ulos raivokohtauksina ja sillä että olen todella ärsyyntynyt kaikkeen. Vähän niin kuin PMS-oireet, mutta potenssiin sata.

Olen selittänyt lapselleni usein että äiti huusi sen takia koska äitiä väsyttää. Itse en ole kokenut tarpeelliseksi selittää 3-vuotiaalle vielä että sairastan masennusta. En usko että noin pieni vielä käsittää sitä, vaikka lapset paljon ymmärtävätkin. Uskon että toistaiseksi on parempi selitys se, että äiti on väsynyt, koska sekin on totta. Olen sitä mieltä että lapsille on hyvä ikätasoisesti olla mahdollisimman totuudenmukainen. Ei kuitenkaan ole tarve kuormittaa lasta sellaisella tiedolla, joka saattaisi huolestuttaa liikaa.

Täytyykö olla huolissaan lapsen mielenterveydestä?

Oppaassa on hyviä neuvoja siihen, että missä vaiheessa lapsesta kannattaa olla huolissaan ja hakea apua. Kuten vaikka silloin, jos tuntuu että lapsi muuttuu vanhemman masennuksen vuoksi myös hiljaiseksi, käytösongelmia ilmaantuu tai lapsi tuntuu koko ajan käyttäytyvän kiltisti, jotta vanhempi ei suuttuisi. Näin minulle sanottiin myös perheneuvolasta, kun kyselin että pitääkö minun olla huolissani lapsesta, kun olen masentunut. Itse en ainakaan ole huomannut että lapsi reagoisi ainakaan kovinkaan vahvasti masennukseeni. Ehkä se johtuu myös siitä että masennus minulla oireilee niin että olen kuitenkin toimintakykyinen, enkä makaa sängyssä päivät pitkät. Pystyn laittamaan ruokaa, siivoamaan, hoitamaan arkiaskareet, mutta kaikki vaatii minulta suuren ponnistuksen että saan aikaiseksi. Sitähän lapsi ei tietysti huomaa, että äiti maksaa laskuja aina myöhässä ja välillä kämppä on kaaos. Tosin, lapsi aina välillä huomauttelee että äiti, lavuaari on ihan likainen, minäpä siivoan sen

 

Et ole syypää sairauteesi, kuten ei ole sydäntai kuumepotilaskaan omaansa. Ei kukaan syytä sydänpotilastakaan, vaikka hän joutuu olemaan pitkään sairaalassa tai vuoteenomana eikä pysty hoitamaan kotia tai käymään vanhempainilloissa.
Miksi sitten mielenterveyspotilas tuntee niin vahvaa syyllisyyttä omista ongelmistaan? Siksi, että meillä yhä vieläkin vallitsee käsitys, jonka mukaan psyykkinen häiriö on omaa tekoa ja kertoo huonoudesta ihmisenä. Se ei pidä paikkaansa mutta on syvällä uskomuksissamme. – Miten autan lastani? – opaskirja

 

Yhdessä vaiheessa podin koko ajan huonoa omaatuntoa masennuksestani ja pelkäsin koko ajan että olenko pilannut lapseni. Huomasin että nämä ajatukset vain lisääntyivät ja saivat minut entistä masentuneemmaksi ja stressaantuneemmaksi. Oli pakko koittaa kääntää ajatukset niinpäin, että teen parhaani. Ajatusten kääntäminen positiivisemmaksi (armeliaammaksi itseään kohtaan) on vaikeaa, etenkin kun on masentunut. Olen itse kuitenkin pystynyt siihen, kovan työn tuloksena.

Aina kun huomaan että soimaan itseäni jostain, koitan miettiä jotain asiaa mitä olen tehnyt hyvin tänään tai edellisenä päivänä. Se on auttanut itseäni huomaamaan, että en tosiaankaan ole paska äiti, vaikka masentunut olenkin. Teen monia asioita lapseni kanssa hyvin, ja lapsesta tulee varmasti loistoyksilö masennuksestani huolimatta.

Mielenterveysseuran oppaan voit tilata täältä

 

Lue lisää Masentuneen mutsin postauksia aiheesta:

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Raivariäidin terveiset

Miltä näyttää masentunut ihminen?

 

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Teimme Naiseuden Voiman Elinan kanssa videohaastattelun. Hän halusi haastatella minua aiheella vihan tunteet ja raivonhallinta. Puhuimme äitiydestä, rasismista, feminismistä, kasvatuksesta, raivareista ja miten olen selvinnyt masennuksen ja yksinhuoltajuuden kanssa.

Haluaisitteko mahdollisesti enemmänkin videomatskua minulta? Tällainen on täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella mutta olen aina sitä mieltä että pelkoja kohti. Olen miettinyt että voisin ehkä tehdäkin enemmän videoita, jos inspiraatio tulee.

Pidemmittä puheitta, video, olkaa hyvä!

 

Traumapotilaan kohtaaminen

Traumapotilaan kohtaaminen

Luin Ylen artikkelin jossa kerrotaan että raiskauksen uhrit kokevat edelleen vähättelyä ja huonoa kohtelua lääkäreiltä, poliiseilta ja hoitohenkilökunnalta. Tämä on hyvin tuttua myös minulle.

Kun minut raiskattiin, soitin heti poliisille ja he tulivat hakemaan minua poliisilaitokselle saman tien tutkimuksiin ja kuulusteluun. Matkalla poliisilaitokselle oksensin päälleni (tosin onneksi todella vähän ja “vaan” sappinesteet) kun olin niin shokissa, enkä saanut käydä pesemässä edes käsiäni. Ehkä sen takia että olin myös matkalla lääkärintutkimukseen, mutta oli kuitenkin aika nöyryyttävää istua siellä puoli päivää sappinesteet sylissä. Kuulin oven läpi kun poliisit jotka olivat minut kotoa hakeneet selittivät jollekin toiselle poliisille minun tapaustani. Se tuntui absurdilta. Onneksi kukaan ei kuitenkaan vähätellyt kokemustani, tai epäillyt sanaani.

Pääsin heti poliisin kautta lääkärintutkimukseen. Lääkäri ei oikein tuntunut tietävän mitä tekee, ja yhdessä vaiheessa kutsui toisen lääkärin paikalle. Istuin tuolilla aivan shokissa edelleen, ja toinen sisään tullut lääkäri heitti jonkun vitsin ja katsoi minuun naurahtaen. Tuijotin häntä takaisin ilmeettömänä, ja jos olisin shokiltani pystynyt puhumaan olisin huutanut suoraa kurkkua. Miten lääkäri voi heittää vitsin sellaisessa tilanteessa?

Tökeröt kommentit tai muu osaamattomuus voivat vaikeuttaa uhrin toipumista.
​– Jos poliisi tai muu auttaja on törppö tai syyllistävä ensi kohtaamisessa, se muokkaa uhrin suhtautumista asiaan ja hänen käsitykseensä siitä selviytymisestä, kuvailee raiskaustukikeskus Tukinaisen kehittämispäällikkö Heli Heinjoki.

Kun yritin hakea keskusteluapua tapahtuman jälkeen, huomasin että sitä oli todella vaikea saada. Soitin moneen eri yhdistykseen, mutta kaikki sanoivat että heillä ei ole antaa edes aikoja kun on liian vähän työntekijöitä ja liian paljon avuntarvitsijoita. Oli todella vaikeaa soittaa moneen eri paikkaan ja koittaa pyytää apua.

Kun soitin terveysaseman psykiatriselle sairaanhoitajalle, hän kuulosti todella tylyltä ja kyllästyneeltä. Hoitaja halusi puhelimitse kuulla lyhyesti mitä oli tapahtunut. Kerroin jääneeni juhlien päätteeksi tutun ihmisen luo yöksi, ja siellä minut raiskattiin. Hoitajan ainut kommentti oli: “Miksi sitten jäit sinne yöksi?”

On paljon uhrin omasta jaksamisesta kiinni, miten hän saa apua.
​– Kokemukseen liittyy paljon häpeää ja syyllisyyttä. Tapahtuma voi olla niin lamaava, että uhrin on hankala pitää puoliaan. Silloin on liian rankkaa lähteä eri puolilta apua hakemaan.

Uskomatonta. Ihmisen, jonka kuuluisi auttaa minua, syyllistää minua raiskauksesta. Ihan kuin olisi ollut omaa syytäni, että jäin yöksi tutun ihmisen luo. En osannut sanoa mitään, en edes kuullut mitä hoitaja sen jälkeen puhui, laitoin jossain vaiheessa vain luurin kiinni. Miten olisin voinut mennä sellaiselle henkilölle juttelemaan traumastani? En koskaan tehnyt valitusta, koska en yksinkertaisesti jaksanut ryhtyä siihen. Olisi pitänyt.

Voin kuvitella miten hankalaa on pienellä paikkakunnalla hakea apua, jos pääkaupunkiseudullakin on tilanne tämä. Onneksi Helsinkiin on avattu uusi seksuaalisen väkivallan uhrien tukikeskus Seri. Sieltä voi hakea apua heti tapahtuneen jälkeen, vain kävelemällä sisään. Tällaista olisin itsekin kaivannut silloin aikoinaan. Siellä todennäköisemmin on paikalla asiantuntijoita, jotka osaavat auttaa ilman että syyllistävät tai heittävät typeriä vitsejä. Tai kohtelevat uhria kuin olisi taas yksi rikoksen uhri liukuhihnalla matkalla kuulusteluun. Näitä keskuksia on tulossa ilmeisesti lisää ympäri maata, mikä on todella hyvä.

Järkyttävän kokemuksen läpikäynyt uhri on hyvin herkkä tulkitsemaan sanoja ja äänensävyjä. Joskus hyvääkin tarkoittavat kommentit tulkitaan pahoiksi tai syyllistäviksi. Siksi uhreja tulisi Heinjoen mielestä kohdella kuin silkkihansikkain.

Usein tuntuu että hoitohenkilökunta unohtaa, että potilas on ihminen jolla on tunteet. Välillä tuntuu että hoitohenkilökuntaa ei kiinnosta edes se, että potilas on ihminen jolla on tunteet. Vaikka he hoitavat potilaita liukuhihnalla päivittäin, jokaista potilasta tulisi kohdella kunnioittavasti ja huomioiden tilanteet. Ymmärrän sen, että kiire ja henkilökunnan vaje sekä budjetin kiristykset vaikuttavat, mutta se ei saisi silti näkyä potilaiden kohtelussa. Olen kyllä saanut hyvääkin kohtelua hoitohenkilökunnalta, mutta olen valitettavan usein saanut huonoa tai erittäin törkeääkin kohtelua.

(Sitaatit ovat Ylen artikkelista poimittuja.)

Oletko saanut trauman jälkeen huonoa kohtelua hoitohenkilökunnalta? 

 


Lue myös aiemmat kirjoitukseni:

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Traumana raiskaus