Kuukausi: syyskuu 2017

Mekkoja ja huppareita – ompeluflow päällä!

Mekkoja ja huppareita – ompeluflow päällä!

Olen ommellut aivan hulluna viime aikoina. Se on auttanut pitämään pään kasassa. Kohta alkaa Vimmalta saadut kankaat loppumaan, ja sitten itken kun ei ole varaa ostaa kankaita. Jos kankaat olisivat halvempia, tekisin varmasti kaikki meidän vaatteemme itse. Tässä muutama kuva huppareista ja mekoista joita on tullut ommeltua Vimman kankaista. Legginsitkin ovat samaa tuotantoa. Yksiväriset colleget, punainen ja liila on haettu Kangaskapinan uudesta myymälästä Kampista. Ihan huippu paikka!

Kaavat ovat Jujunalta. Suosittelen, aivan huippukaavat! Osaan itsekin kaavottaa pukuompelijan tutkinnon ansiosta, mutta olen aina inhonnut kaavoittamista, joten mielellään teen myös valmiskaavoista (ja tuen suomalaista yrittäjää!).

Seuraavaksi tulee kuvapläjäys, olisittepa nähneet millaisen “studion” pystytin kotiini. Tarvitsisin niin jonkun hovikuvaajan blogia varten! Yksinhuoltaja joutuu itse ottamaan asukuvatkin, hitto vie. Tietty kaveri oli kylässä kun otin nämä kuvat, mutta hänellä oli mukamas tärkeämpää tekemistä (ompelu). Pyh. Pitäisi skarppaa kuvien suhteen, ja opetella käyttämään tuota kameraa ja kuvanmuokkausta… Liian vähän aikaa ja energiaa kaikkeen mitä haluaisin tehdä!

Tein kankaiden jämistä vielä lapsellekin paidan ja housut (kaavat ovat omaa käsialaani). Tosiasiassa innostuin niin taas siitä että saisimme samanlaiset vaatteet yllemme, että unohdin leikata omaan mekkooni punaisesta hupun vuoren. Onneksi löysin pätkän musta trikoota jota sitten sain huppuuni. En saanut lasta poseeraamaan vaatteet päällä koska hän ei ole vielä suostunut edes kokeilemaan vaatteita. Huoh.

Nyt vähän itkettää, olen ommellut suurimman osan Vimmalta saaduista kankaista. Nyt täytyisi keksiä uusi kangassponssi jostain, tai sitten voittaa lotossa…

Puoli vuotta bloggaajana

Puoli vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.  Jännitti ihan pirusti kirjoittaa se, saati sitten julkaista se kaikkien luettavaksi. Palaute jota sain oli ihanan kannustavaa, niin kannustavaa että itkin viikon. Sain hyvää palautetta ystäviltä, sukulaisilta ja lukijoilta.

42 kirjoitusta myöhemmin aloin miettimään miten elämäni on muuttunut tämän puolen vuoden aikana.

​Yksi luetuimpia postauksia koko puolen vuoden aikana on ollut“Äiti miksi sä huudat” -kirjoitus joka käsittelee äitien raivoamista. Siitä kirjoituksesta olen saanut eniten kiitosta ja kehuja, koska äitien raivarit ja väkivaltaisuus ovat edelleen tabu tässä yhteiskunnassa. Apua on vaikea hakea ja saada ja huutamista hävetään. Usein kaikki artikkelitkin asiasta kertoo, kuinka huono juttu huutaminen lapselle on, ja että pitäisi hakea apua. Mutta mistä? Tuntuu että edelleen matalan kynnyksen apua on huonosti saatavilla. Sekä ihan konkreettista apua siihen, että miten rauhoittaa itseään kun raivostuttaa.

Toinen paljon luettu kirjoitus on “Synnytyspettymys”, jossa kerron synnytyksestäni, pettymyksestä sektioon joutumisesta ja imetyksen epäonnistumisesta. Mietin postauksessa että ovatko nämä pettymykset johtaneet lopulta synnytyksen jälkeiseen masennukseeni.

Vauvavuoden jättämät traumat kirjoitus aiheutti blogissani ja facebookin vanhempien ryhmissä todella paljon keskustelua. Monet sanoivat samaistuneensa kirjoitukseen ja että jatkuvasta vauvan huutamisesta ja herättelystä on tosiaan jäänyt traumat. Edelleen kun 3,5-vuotiaani herättelee yöllä tulee välillä ihan fyysisesti kehoon muistutus siitä, miten kamalaa se vauvavuoden huuto oli. Istuin hartiat korvissa odottamassa että milloin seuraava huuto alkaa.

Olen saanut yllättävän vähän ikäviä kommentteja, mutta feministi-kirjoitukseni houkutteli niitäkin. Näköjään seksuaalinen ahdistelu ja häirintä ja niistä ääneen puhuminen ärsyttää kovasti joitakin ihmisiä edelleen vuonna 2017. En aio ilkeiden kommenttien tai vihapuheiden pelossa lopettaa puhumista näistäkään aiheista.

Ihana teksti, kiitos. Vauva on nyt vuoden ja 5kk ja elämä on edelleen kidutusta. Yöt valvotaan ja itketään. Ja kukaan ei tosiaan ymmärrä, ei jos ei allergialasta ole omalle kohdalle osunut. Ensi yönä kun taas heräillään ajattelen sun kirjoitusta ja sillä sitten jaksaa taas yhden yön…

 

Lukijapalautteita

Tässä vielä lisää lukijapalautteita, kiitos teille joka ikiselle kommentoineelle. Te olette saaneet minut itkemään ja nauramaan ja tuntemaan että olen tehnyt jotain tärkeää kirjoittaessani näistä asioista. Aina välillä mietin että miksi kirjoitan näinkin henkilökohtaisista asioista kaikkien luettavaksi. Usein hävettää, nolottaa ja pelottaa painaa julkaise-nappia. Mitä ihmiset ajattelevat, kun kirjoitan että raivoan lapselleni ja olen epäonnistunut imettämisessä? Sitten saan teiltä taas palautetta, ja uskoni siihen palaa että teen juuri oikein, kun avaudun näistä. En ole ainoa joka on traumatisoitunut vauvan itkusta, joka raivoaa lapselle tai kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Ette ole yksin, en ole yksin! Kiitos kaikille. <3 
Kiitos upeasta, avoimesta blogistasi <3 Tyttäreni on jo 9-vuotias, mutta täsmälleen samoja kokemuksia vauva-taaperovuosilta. Se uupumuksen järjettömyys on vaan jotakin sellaista, mitä ei voi sanoin selittää. Onneksi vertaistukea löytyy. ​Ihan meinasi itku tulla tän luettuani. Oot kyl super! Meillä vajaa 2 v kipuilee ja valvoo edelleen mutta pikku hiljaa alan luottaa että tästä selvitään. Tunnistan hyvin tuon tunteen minkä lapsen itku aiheuttaa. Iskee heti paniikki ja epätoivo, en jaksa taas. <3
​Et ole yksin. En muista kolmannen lapseni vauva-ajasta juuri mitään. Elin niin sumussa sen ajan.
Voi miten tämäkin juttu oli kuin omasta kynästä ❤Sinun blogisi on rohkea ja upea!​Tosi upeata, että puhut asiasta ääneen, olet rohkea ja itseäsi arvostava nainen ja sillä tavoin annat parhaan mahdollisen ihmisenmallin pojallesi.
Miten voi ollakaan niiiin samanlaisia ajatuksia sun kanssa. Kiitos tästäkin tekstistä. Samaistuin, lohdutti ❤
Olet rohkea äiti kun otit asiat esiin, joita moni ei uskalla, vaan kärsivät sisällään. Autat varmaan monta samojen asioiden kanssa kamppailevia suuresti.
Purskahdin itkuun kun olin lukenut kirjoituksesi. Niin vapauttavalta tuntui kuulla, että oikeasti tällainen “oire” on olemassa eikä vain minun päässäni. Asiaa varmasti hävetään niin paljon, että siitä ei puhuta. Olen pahoillani siitä että kärsit tästä samasta, voimia (jo entisestään) syövästä raivoamisesta. Mutta olen iloinen kirjoituksestasi, sillä sain siitä apua tähän enemmän kuin mistään aiemmin.

 

Mitä kaikkea olen kokenut blogin aloitettuani?

Vauva.fi kirjoitti artikkelin minusta ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Oli kiva lukea artikkeli ja silloin mietin, että ei olisi hullumpaa jos minusta tehtäisiin muitakin haastatteluita. Silloin tajusin, että minua ei enää hävetä sanoa että olen masentunut.

Olen tehnyt upeita yhteistöitä muun muassa kampaamo Tukkatalon kanssa, sain upeat uudet hiukset ja tutustuin turvallisempaan hiustenhoitoon.

Kävin Turussa Iina Laineen hehkuva Minä kurssin ja se oli to-del-la upea kokemus! Oli ihanaa väsyneenä äitinä saada keskittyä kolme tuntia vaan itseensä ja tunnustella että mitä minullekuuluu. Samalla taitava Iina meikkasi ja muokkasi minusta esiin naisen sisältäni, se kun oli unohtunut johonkin äitiyden alle.

Kävimme Noora Bhaktin kanssa ottamassa voimaannuttavia valokuvia ja se oli myös niin upea kokemus ja kuvat olivat aivan upeita.  Käyn vielä kuukauden ajan Training For Warriors Konalan salilla kuntohaasteessa, ja se kurssi on tuonut elämääni takaisin innostuksen liikuntaan. Olen myös saanut tuotteitaLess Is Morelta käyttööni, ja niitäkin oli ihana kokeilla, ja on ollut antoisaa kirjoittaa näistä kaikista. Blogiin kirjoittaminen näiden yhteistöiden kannalta on vähän kuin toimittajan työtä – työ josta haaveilin teininä. Aivan mahtavia yhteistöitä siis, ja tämä on vasta alkua (…kaikelle)!

Mikä on muuttunut?

Olen tullut itsevarmemmaksi ja alkanut jopa miettimään yrittäjyyttä ensimmäistä kertaa eläessäni. Olen tajunnut, että unelmani kirjan kirjoittamisesta voisi olla ihan toteutettavissa, samoin kuin muutkin unelmani. Olen kauan masennuksen takia ajatellut ettei minusta ole mihinkään enää koskaan, mutta kirjoittamisen myötä olen alkanut taas ymmärtämään että kyllähän minä osaan vaikka mitä…

Kirjoittaessani omia heikkoja kohtiani äitiydessä ja itsessäni olen tullut näkyväksi maailmalle ja myös itselleni. Oivallan itsestäni asioita kirjoittamisen avulla. Olen pystynyt auttamaan muita samassa tilanteissa olevia äitejä, ja se jo itsessään on aivan korvaamatonta. Kiitos teille kaikille jotka olette liikuttuneet kirjoituksistani ja laittaneet minulle palautetta ja kommentteja.

Jopa Päivi Räsänen ja Jani Toivola luki blogikirjoitukseni liittyen vuorotyötä tekevien yksinhuoltajien ongelmiin. Lähetin kirjoituksen usealle kymmenelle kansanedustajalle eri puolueista, ja Räsänen sekä Toivola olivat ainoat jotka toistaiseksi ovat vastanneet minulle. He vastasivat, että he pyrkivät ottamaan asian esille kun tällä hetkellä käsitellään juurikin ensi vuoden budjettia. Toivola myös sanoi että “Aihe on tärkeä ja hyvin akuutti kuten itsekin hyvin tiedät.”, ja uskon että etenkin Toivola ymmärtää tilanteen, kun on itsekin yksinhuoltaja. On mahtavaa pystyä vaikuttamaan asioihin kirjoittamalla.

Olen tutustunut upeisiin ihmisiin puolen vuoden aikana, muihin bloggaajiin sekä yhteistyökumppaneihin. Blogin kautta olen saanut uusia ystäviä, mikä on aina todella upeaa! Lisää kaikkea kivaa on tulossa, esimerkiksi marraskuussa menen kalenterin kuvauksiin, jonka aiheena on kehopositiivisuus. Ensi viikolla pääsen myös kokeilemaan kalevalaista jäsenkorjausta, mistä olen aivan intona.

Saa nähdä mitä seuraavat puoli vuotta tuo tullessaan, en malta odottaa!

Ilmainen menovinkki: Koiramäen Pajutalli Tuusulassa

Ilmainen menovinkki: Koiramäen Pajutalli Tuusulassa

Nyt tulee kunnon kuvapläjäys – kävimme Koiramäen Pajutallilla Tuusulassa, ja siitä tuli heti  minun suosikkini!

Paikalle pääsee tietysti parhaiten autolla, mutta bussillakin pääsee aika lähelle (esim. Kampin bussiterminaalista Mäntsälän suuntaan kulkevalla bussilla, matka kestää n. 40min). Koiramäestä löytyy kahvila, kauppa, lasten leikkimökkikahvila, possuja ja kaneja sekä paljon kaikkea jännittävää pihalta. Paikka on uskomattoman kaunis, varsinkin näin syksyllä kun pihaa koristivat kurpitsat, muratit ja pajukorit ja koristeet. Siellä myytiin pihalla aivan upeita pajukoreja ja saviruukkuja, eikä edes olleet pahan hintaisia! Oli pakko ostaa saippuaa (koska se oli pinkki ja tuoksui ihanalta) ja muratti, koska rakastan niitä! Omistajan kanssa juteltiin siitä, kuinka ihania muratit ovat, että joidenkin mielestä ne ovat murheen kukka. Ei tosiaankaan, minun mielestäni!

Kahvila sijaitsee kaksikerroksisessa sokkeloisessa talossa jossa on myytävää aivan älyttömästi, tikkareista leluihin ja sisustustavaroista saippuoihin. Olin tulla hulluksi kaikesta ihanasta tavarasta.

Ulkona oli possut Arvi ja Otto, aivan hurmaavat tyypit! Sisällä oli kolme ihanaa pupua myös. Näitä olisi voinut tuijotella koko päivän! Etsimme pihalta voikukan lehtiä ja niitä possut söi hyvällä ruokahalulla.

Lasten kahvila-aitta oli aivan ihana, siellä oli kassakone ja myynti-tiski ja leikkiruokia, ja kahvilan asiakkaille pöytiä ja tuoleja. Lasten mielestä oli hauskaa keskenään leikkiä siellä, ja sulkea kahvila-aitan ovi aikuisilta. Sillä aikaa me äidit saimme rauhassa tutkia ympäristöä. Täydellistä.

Kahvilan tiloissa oli myynnissä aivan ihania saippuoita, puhdistusaineita, pyyhkeitä, tauluja, koriste-esineitä, servettejä, kukkaruukkuja, hunajaa, kahvia, tikkareita, karkkeja, leluja, astioita, päiväpeittoja, huiveja, teekannuja, kaikkea mitä vain voi kuvitella.

Siis katsokaa nyt näitä! Siellä on myynnissä aivan ihania kukkoja, koiria ja muita asetelmia joihin voi laittaa kukkia. En kestä!
Aivan ihana paikka, suosittelen todella! Omistaja jonka kanssa juttelimme kahvilassa oli myös niin ystävällinen ja ihanan oloinen tyyppi, että mielellään rahansa pisti paikkaan. Oli pakko ostaa pullaa, kahvia, tikkaria, muratti ja ihanan tuoksuinen saippua. Ostin edellispäivän kinkkunyyttejä neljä, kahvin, mehun ja korvapuustin ja ne maksoivat vain 8,50€! Ei edes pahan hintaista, kun vertaa mihin tahansa kahvilaan pääkaupunkiseudulla (varsinkin ketjuihin).

​Jos etsit ilmaista tekemistä, niin täältä sitä löytyy. Tietysti bussin/bensojen hinnalla, mutta siihen nähden tuolla kyllä riittää ihmeteltävää. Toki täytyy myös varautua siihen, että kukkaro tyhjenee kun paikka on niin täynnä ihania tavaroita…

 

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Satuin törmäämään vanhaan Hjallis Harkimon kolumniin, jossa hän kertoi kuukauden pituisesta ”yksinhuoltajuudestaan”. Ärsyynnyin kirjoituksesta, vaikka hänellä ehkä olikin hyvä tarkoitus, kun nosti hattua meille yksinhuoltajille. Hän toki toteaa, ettei kuukauden pätkää voi verrata kokoaikaiseen yksinhuoltajuuteen. Mutta tuntuu kuitenkin hiukan ylimieliseltä verrata kuukauden mittaista pätkää, isoilla palkoilla, autoilla, maksetuilla taloilla ja lastenhoitajilla yksinhuoltajaan joka oikeasti puurtaa arjessa yksin pienillä tuloilla.

Sen sijaan että kansanedustajat ja vaikutusvaltaiset ihmiset pitävät meitä yksinhuoltajia arjen sankareina, voisivat he pistää peliin vaikutusvaltansa ja oikeasti tehdä jotain meidän yksinhuoltajien eteen. Heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa asioihin myös konkreettisesti. Hatunnostot eivät tuo meidän pöytäämme lisää leipää, hatunnosto ei maksa vuokraamme eikä hae vuorotyöläisen koululaista koulusta kotiin.

Sen sijaan että aina nostaisitte meidät yksinhuoltajat aina jalustalle, kun niin kovasti teemme töitä joka päivä lastemme eteen, voisitte varmistaa, että kaikille olisi saatavilla esimerkiksi kotipalvelua. Olen liian monen surullisen tarinan kuullut siitä, kuinka kotipalvelua ei ole myönnetty sitä tarvitsevalle. Ennaltaehkäisevät toimet yleensä säästävät rahaa ja mielenterveyttä pitkällä tähtäimellä. Puututaan mieluummin liian aikaisin asioihin, kuin liian myöhään. Se olisi koko yhteiskunnan etu.
Sen sijaan että ylistätte meitä yksinhuoltajia sankareiksi, voisitteko varmistaa, että vuorotyötä tekevällä yksinhuoltajalla on tukea, kun lapsi lähtee kouluun? Vuorotyöläinen saa lapselleen tarhapaikan vuoropäiväkodista (joita on tosin aivan liian vähän), mutta kun lapsi menee kouluun ei iltapäiväkerhon jälkeen ole mitään tukea tai apua saatavilla. Jos yksinhuoltajalla ei ole tukiverkostoa, saa pieni ekaluokkalainen pärjätä yksikseen ip-kerhon jälkeen kotona ja laittaa itsensä nukkumaan. Pienituloisella vanhemmalla ei ole varaa palkata hoitajaa, eikä kaikilla ei ole tukiverkostoa apunaan.

 

 

Voisin nostaa esille aika montakin epäkohtaa tässä yhteiskunnassa, mutta juteltuani erään yksinhuoltajan kanssa hänen esikoisensa aloitettuaan koulutiensä, huomasimme tämän ison epäkohdan: Työssäkäyvä koululaisen (yksinhuoltaja)vanhempi on väliinputoaja joka ei välttämättä saa kunnan kautta apua kouluikäiselle lapselle joka on yksin kotona illat ja viikonloput. Yhä useampi käy nykyään vuorotöissä kun esimerkiksi kauppojen aukioloja on vapautettu. Vuoropäiväkoteja on ihan liian vähän, puhumattakaan koululaisten ilta-toiminnasta.

SDP:n kansanedustaja Saara Karhu on esittänyt kirjallisen kysymyksen hallituksellevuorotyöläisten oikeudesta lastensa vuorohoitoon jo vuonna 2008:

”Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä ohjeistaakseen kuntia aidosti järjestämään laadukasta ja kohtuuhintaista vuorohoitoa myös pienille koululaisille, niin että vuorotyössä käynti lasten suhteen turvallisin mielin on mahdollista niin yksinhuoltajaperheille kuin myös kahden vuorotyötä tekevän vanhemman perheille?”

Peruspalveluministeri Paula Risikko on vastannut näin:

”Vaikka subjektiivinen päivähoito-oikeus koskee alle kouluikäisten lasten päivähoidon järjestämistä, on säännöksillä haluttu turvata myös sitä vanhempien lasten turvallinen hoito, silloin kuin erityiset olosuhteet sitä vaativat. Vuorotyössä olevan yksinhuoltajavanhemman tai kahden vuorotyötä tekevän vanhemman lapsen hoidon järjestämistä voitaneen pitää lain tarkoittamana ”erityisenä olosuhteena”.

​Palvelujen laajentamisen sijasta tulisi vakavasti nostaa keskusteluun työelämän vaatimusten jatkuva lisääntyminen ja niiden vaatimusten asettama ristiriita perheen ja työn yhteensovittamiselle. Pienten lasten vanhempien työajat tulisi voida järjestää lasten hyvinvointia ajatellen. Tarkoituksenmukaista olisi, että pienten lasten vanhemmilla olisi mahdollisuus valintansa mukaan tehdä päivätyötä. Tämä vaatii yhteistyötä työelämän kanssa.”

Eli toisin sanoen Risikko heittää pallon työnantajille ja vanhemmille – mitenköhän Risikko ajattelee että työnantaja suhtautuu siihen että yksinhuoltaja alkaa vaatimaan pelkkiä aamuvuoroja vuorotyössä? Mitäköhän lapsettomat työkaverit sanovat, kun saavat yhtäkkiä pelkkiä ilta- ja yövuoroja? Lain mukaan vuorotyöläisen yli 7-vuotiaalle olisi järjestettävä apua “erityisissä olosuhteissa”, mutta käytännössä tämä ei pidä paikkaansa. Lastensuojelu nostaa kätensä ylös, ettei työssäkäyvää vuorotyöläisen koululaista voi auttaa kotipalvelu eikä kukaan muukaan. Yksin on pärjättävä. Tällöin yksinhuoltaja on pattitilanteessa, jättäytyäkö työttömäksi tai hakeako kapeilta työmarkkinoilta päivätyötä? Vai jättääkö lapsi huolehtimaan itse itsestään 7-vuotiaana? Omasta kokemuksestani voin sanoa, että (päivä)työn löytäminen ei ole helppoa.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula on esittänyt vuonna 2013 kysymyksen edelleen samasta aiheesta hallitukselle. Opetusministeri Kiuru Krista on antanut samankaltaisen vastauksen kuin Risikkokin.

Kunnissa on siis lain mukaan mahdollista luoda käytäntöjä, jotka auttavat yksinhuoltajia tai kahta vuorotyössä olevaa vanhempaa järjestämällä koululaiselle hoitoapua myös iltapäivätoiminnan jälkeen ja viikonloppuisin. Voiko perhe- peruspalveluministeri Annika Saarikko tai opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen tai joku muu kansanedustaja kertoa miksi näin ei käytännössä ole? Tässä ei kyllä mitkään Hjalliksen hatunnostot auta, kun nyt tosiaan kaivataan ihan konkreettisia tekoja.

Edelleen siis, vuonna 2017, vaatii myös Vihreiden Sanna Vesikansa parempia tukimuotoja yksinhuoltajaperheille, joilla on pieniä koululaisia:

”Pienet koululaiset ovat Suomessa aivan liikaa yksin. Sen vuoksi olen joka vuosi puolustanut koululaisten kesätoimintaa mm. leirejä ja leikkipuistojen ruokailuja ja koululaisten kerhoja. Mitä puuttuu, on tuki koululaisten hoitoon, jos vanhempi tekee ilta- tai vuorotyötä. Ruotsissa on hyviä malleja, miten hoidon järjestäminen ei ole vain kuormittuneen vanhemman vastuulla, vaan työnantaja ja kunnat voivat helpottaa tätä taakkaa hoitotuella, järjestelyillä jne.”

Miksi tästä on jankattu 10 vuotta ilman minkäänlaista tulosta? Miksi yksinhuoltajaäidille Helsingissä sanotaan lastensuojelusta että onhan tämä järjetöntä, mutta emme voi auttaa teitä?

Lastensuojelun mukaan tämän kaltainen tilanne – yksinhuoltaja vuorotyössä – on poikkeus, jolloin ei kotipalvelu eikä lastensuojelu voi auttaa koululaista iltatouhuissa, vaikka lainsäädännössä niin sanotaan. Silti tilastojen mukaan esimerkiksi Helsingissä jo noin kolmasosa kaikista lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä. Kuinkakohan moni heistä on myös vuorotyössä? En usko että tämä yksinhuoltaja jonka kanssa olen keskustellut asiasta on ainut tässä tilanteessa oleva.Tämä yksinhuoltaja-äiti on toki saanut lastensuojelusta käyttöönsä palveluseteleitä joilla saisi kotipalvelua, mutta se on tarkoitettu vain vanhemman omia (harraste)menoja varten, eikä työssäkäynnin helpottamiseen. Joissakin kunnissa on järjestetty myös 1. ja 2. –luokkalaisille hoitoa vuoropäiväkodista. Miksi se ei ole tässä tapauksessa mahdollista, kun lapsella oli jo tarhapaikka sisaruksensa kanssa vuoropäiväkodissa ennen kuin aloitti koulutiensä? ​

 

Itse olen kouluttautunut nuoriso-ohjaajaksi, ja kesken opintojeni tulin raskaaksi. Nuoriso-ohjaajan työt ovat usein ilta- ja viikonloppupainotteisia, enkä ole löytänyt itselleni vastaavaa päivätyötä. Jos ottaisin vastaan iltatyötä, joutuisin vaihtamaan lapsen tarhapaikan vuorohoitoon ja tarhamatka pitenisi huomattavasti. Olin viime syksynä opinnot loppuun saattaessani nuorisotalolla harjoittelussa iltaisin. Se oli todella rankkaa, masennuksen ja lapsen levottomien öiden takia olin polttaa itseni piippuun. On todella rankkaa herätä lapsen kanssa öisin, viedä lapsi hoitoon aamulla, mennä töihin ja olla siellä myöhäiseen iltaan asti. Näimme lapsen kanssa vain muutaman tunnin aamuisin, ja lapsella oli aivan järjetön ikävä minua, joka näkyi kiukutteluna. Itse olin ihan loppu jo pelkästä iltatyöstä, ja siihen päälle vielä lapsen ikävä ja kiukku, sekä syyllisyys siitä, että en pystynyt olemaan missään täysillä ja tuntui että lapsi kärsi kaikista eniten tästä kuviosta.

En myöskään saanut opiskelun takia vuorohoitoa päiväkodista, vaan äitini tuli joka päivä auttamaan, haki lapsen hoidosta, ruokki, leikitti ja laittoi illalla nukkumaan. En olisi voinut olla harjoittelupaikassa, jos omat vanhempani ei olisi auttanut minua. Yksinhuoltajalla vuorotyön tekeminen on tosissaan rankkaa, kun joutuu muutenkin huolehtimaan kaikesta yksin, ja siihen päälle vielä ilta- ja viikonlopputyöt. Jos mielenterveys on jo valmiiksi vaakalaudalla, ei se helpota yhtään asiaa. Sen takia olen nyt hakenut päivätyötä, koska tiedän että meidän perhe ei tällä hetkellä kestä iltatyötä.

Työnhaku tai työpaikan vaihto nykypäivänä vaan ei ole helppoa, vaikka kuinka keskustelupalstoilla väitetään että ”kyllä työtä tekevälle löytyy”. Kaikkia asioita ei myöskään voi suunnitella etukäteen lasta hankkiessa, vaikka aina väitetään että mitäs et varautunut tähänkin asiaan lasta hankkiessasi… Huoh! Yhteiskunnan täytyisi pystyä tukemaan lapsiperheitä paremmin, varsinkin niin että yksinhuoltaja-vanhemmat pääsisivät työelämään kiinni.

 

Yksinhuoltajana olen usein ajatellut että elämä on välillä kuin uisi ilman pelastusliiviä. Ikinä ei voi tietää, milloin pää uppoaa lopullisesti veden alle. Horisontissa ei näy loppua. Aina vaan jatkuu sama kamppailu, päivästä toiseen. Pienikin vastoinkäyminen voi tuntua vuoren kokoiselta, varsinkin kun niitä tulee toinen toisensa jälkeen. On rankkaa joutua huolehtimaan kaikesta yksin, useimmiten pienillä tuloilla. Sen takia olisi tärkeää, että yksinhuoltajille olisi valtion puolesta järjestetty tukea ja apua, eikä ainoastaan hoitovapaalla vaan myös työelämässä. Miksi ei esimerkiksi kotipalvelua ole saatavilla iltaisin ja viikonloppuisin näissä ”erityisissä olosuhteissa” (esim. vuorotyöläisille), joissa perheet tarvitsevat tukea?


Asiasta on puhuttu paljon muuallakin:

https://blogit.kansanuutiset.fi/kasvatuksen-ja-koulutuksen-ytimessa/pienten-koululaisten-iltapaivatoimintaa-on-laajennettava-1-4-luokkalaisiin-ja-hoitoratkaisut-turvattava-vuorotyolaisten-lapsille
” Hyvinvointiyhteiskunnassa ei voi olla niin, että vuorotyötä tekevän yksinhuoltajan täytyy lopettaa työnsä lapsen mennessä kouluun tai jättää lapsi yksin iltaisin ja viikonloppuina jopa öisin!

http://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000001720826.html” Erityisesti yhden vanhemman perheissä ja vuorotyöläisillä koulun aloittaminen voi johtaa vielä pahempiin pattitilanteisiin: lasten hoito-ongelmat ajavat yh-vanhempia ja vuorotyöläisiä työttömyyteen.”

https://kp24.fi/uutiset/511423/vanhempien-vuorotyo-muokkaa-koko-perheen-arkea
”– Etenkin pienet koululaiset ovat väliinputoajia, sillä heille ei juuri ole tarjolla hoitoa vanhempien ilta- tai yövuorojen ajaksi. Päättäjät eivät ole valitettavasti näkevinään tätä ongelmaa, vaikka työelämä muuttuu yhä enemmän epätyypilliseksi, Rönkä sanoo.” – Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Anna Rönkä.

http://www.soininvaara.fi/2013/04/22/8806/
”Mannerheimin lastensuojeluliitto esitti, että työnantajat velvoitettaisiin osoittamaan pienten lasten vanhemmille ensisijaisesti päivätöitä, koska lapsen etu sitä vaatii. – EK ilmoitti, että ajatus on täysin mahdoton. Taloudellinen tehokkuus vaatii, että myös pienten lasten vanhemmat tekevät ilta- ja yötöitä. Yksi selitys oli, että epämukavat työajat kasautuisivat sitten enemmän muille. Ovatko mukavien ja epämukavien aikojen palkat oikeassa suhteessa toisiinsa?”

 


Oletko kokenut vuorotyön yhdistämisen perhe-elämään vaikeaksi? Onko sinun paikkakunnallasi järjestetty ilta- ja viikoloppuhoitoa myös koululaiselle?

 

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Törmäsin Hesarin mielipidepalstalla Sirpan kirjotukseen naisten vähättelystä, tytöttelystä ja naisvihasta. Kirjoitus nostatti verenpainetta niin, että ajattelin kirjottaa Sirpalle vähän toisesta näkökulmasta asioista. Melkein jätin jo julkaisematta koko tekstin, mutta eilen sain taas joltain tuntemattomalta mieheltä facebookissa kikkelikuvan, ja päätin julkaista tämän tekstin. Olen niin kyllästynyt siihen, että koen häirintää ja vähättelyä naisena, ja sitten niitä kokemuksia vielä vähätellään. Ajattelin kertoa vähän millaista on olla nainen tässä yhteiskunnassa, kokemusteni kautta.

​Sirpa kertoo mielipidekirjoituksessaan että häntä ei ole koskaan vähätelty ja että “Julkisuudessa velloo jatkuva keskustelu naisten kuvitellusta heikommasta asemasta, ja feminismistä on tulossa yhä totalitaarisempi ideologia, joka ulottaa lonkeronsa jo perus­koulun opetussuunnitelmaankin, kun kaikille yhdeksäsluokkalaisille halutaan jakaa Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -kirja.”

Tosi hyvä Sirpa, että olet pystynyt elämään tähän asti ilman että sinua on tytötelty tai vähätelty, tai sinua kohtaan on käyttäydytty vihamielisesti sukupuolesi takia. Saati sitten että olet kohdannut seksuaalista häirintää tai väkivaltaa. Oikeasti, olen siitä onnellinen sinun puolestasi. Mutta se että sinä et ole sitä kokenut, ei tarkoita sitä että misogynia olisi keksitty tai liioiteltu juttu.

 

Ahdistelua baarissa

Yöelämässä ollessani minun takapuoleeni on tartuttu niin monesti, etten enää edes pysy laskuissa. Minua on häiriköity eikä ole uskottu kun olen pyytänyt että jättävät minut rauhaan. Sen jälkeen miehet ovat saattaneet jopa suuttua, niin paljon että ovat heittäneet juomia päälleni ja sylkeneet kohti. Miksi mennä sitten baariin, saatat kysyä. Miksi mennä baariin, kun tiedän että siellä miehet lääppivät humalassa? Siksi, koska minulla on oikeus käydä ulkona juhlimassa, ilman että minuun kosketaan.

Miksi en ole vain iloinen siitä että miehet iskevät minua? Eikö pitäisi olla vain iloinen siitä että olen niin pirun viehättävä? Ei kiitos, en ole pyytänyt kommenttia rinnostani, pyöreästä takapuolestani, tai mistään muustakaan kehon osastani. Minun ei tarvitse olla nöyränä kiitollinen, kun joku tuntematon kehuu minua, varsinkin jos tunnen itseni kiusaantuneeksi. Kokemukseni mukaan nämä satunnaiset “ihailijat” lopulta tulevat aivan liian lähelle tai eivät ole uskoa etten ole kiinnostunut.

Peräänhuutelua junassa ja paljastelijoita puskissa

Olen lapsesta asti nähnyt kymmeniä itsensäpaljastajia. He istuvat yhtäkkiä vieressäni bussissa, seuraavat minua hissiin, häiriköivät rannalla, heiluttelevat elimiään puistossa puskasta hypäten. Vaikka tämä kuulostaa epäuskottavalta niin vannon, että kaikki tämä on tapahtunut minulle. Nämä kaikki tapaukset ovat olleen valkoisia miehiä, mitenkään syyllistämättä kaikkia valkoisia miehiä tähän kastiin. Mutta alleviivatakseni Sirpan argumenttia siitä, että on turha syyttää valkoista heteromiestä yhtään mistään. 

Kun olen bussissa, junassa tai kävelen kaupungilla, painoani ja ulkonäköäni on kommentoidaan vähän väliä. Perääni on huudeltu niin läskiä, rumaa, kuin “mahtavat tissit”, joka ei ole yhtään sen parempi. Pahinta on se, etten ole kokemusteni kanssa yksin. Ja pahinta on myös se, että kukaan ei puutu häiriköintiin esimerkiksi julkisessa liikenteessä. On todella inhottavaa olla tilanteessa yksin, täydessä bussissa, kun joku ukko huutaa läskiä perääni tai tarttuu takapuolesta kiinni.

Puuttukaa ihmiset. Puuttukaa, auttakaa, tukekaa altavastaajaa. Älkää jättäkö varsinkaan alaikäisiä yksin näihin tilanteisiin.

 

Feminismiä tarvitaan jo alakoulussa

On törkeää vallankäyttöä, että pomo puristelee nuorta työntekijäänsä takapuolesta. On törkeää vallankäyttöä, että miehet heittävät sovinistisia vitsejä asiakaspalvelijalle, joka on määrätty olemaan ystävällinen asiakkaille. On törkeää vallankäyttöä, että lääkäri käyttäytyy sopimattomasti tilanteessa, jossa potilas luottaa auktoriteettiin eikä uskalla kyseenalaistaa sitä. On törkeää vallankäyttöä ja lopen ahdistavan uuvuttavaa, kun vähän väliä tuntemattomat miehet lähettelevät minulle netissä kuvia sukupuolielimistään tai kommentoivat painoani bussissa.​

Hyvä Sirpa Ruoho, olen täysin eri mieltä siinäkin asiassa etteikö feminismiä tarvita jo perusopetuksessa. Miten muutenkaan pojat (ja kaikki muutkin) oppisivat kuinka muita ihmisiä kohdellaan? Miten voi olla huono asia, että esimerkiksi minun poikani oppii jo pienestä pitäen kuinka naisia ja muita ihmisiä kohdellaan? Lakataan jo hokemasta, että pojat ovat poikia, ja otetaan vastuu kasvatuksesta.

Jos valkoisella heteromiehellä ei ole valta-asemaa tässä yhteiskunnassa, niin mikä sitten selittää sen, että naisena olen kokenut kaikki nämä ylläolevat asiat? Näistä asioista on myös vaikea puhua ääneen, koska saa pelätä vastareaktioita ihmisiltä. Vihaviestejä siitä, että yrittää tehdä maailmasta paremman paikan elää. Uhkauksia sen takia, ettei aio kestää hiljaa huonoa käytöstä, häirintää ja vihapuhetta. Jos puhun kokemuksistani, niitäkin vähätellään.

”Ethän sinä nyt vitsistä suutu. Taidat vähän yliregoida. Ei se niin vakavaa ole! Senkin kukkahattutäti! Taidat olla sellanen suvakki!”

Sirpa, olen edelleen iloinen siitä että sinä et ole kokenut vähättelyä tai häirintää miehiltä. Mutta älä hitto soikoon väitä että tätä ongelmaa ei ole olemassa. Älä vähättele meidän muiden kokemuksia asiasta. Se, että sinä et ole kokenut sitä, ei tarkoita sitä että ongelmaa ei ole.

Terveisin, Masentunut Mutsi, feministi, kehoaktivisti, suvakki, heikoimpien puolustaja ja äänitorvi, joka ei suostu hiljaa hyväksymään häirintää tai muutakaan ämpäröintiä

 

Kuvissa esiintyy meidän parvekkeella asuva tomaatti, jonka kasvatin saamastani pienestä taimesta. Kuvat ei liity mitenkään juttuun, mutta olen ylpeä tomaateistani, ja halusin niitä jossain esitellä. 

 

Yksinhuoltajien viikonloppuleiri Lohjalla

Yksinhuoltajien viikonloppuleiri Lohjalla

Yksinhuoltajat (ja miksei muutkin vanhemmat), miettikää, että teidän ei koko viikonlopun aikana tarvitsisi:

 Laittaa ruokaa

Tiskata

Käydä ruokakaupassa

Murehtia pankkitilin saldoa

Lapsen nukkumaan mentyä olla yksin kotona illalla

Siivota

Huolehtia 24/7 yksin lapsen tarpeista

+ saisit käydä rauhassa vessassa!


Meillä olikin mahdollisuus tällaiseen viime viikonloppuna, kun pääsimme mukaan seurakunnan leirille Lohjalle, joka oli tarkoitettu yksinhuoltajille. Olimme siellä vähän päälle kymmenen muun perheen kanssa perjantaista sunnuntaihin.

Siellä oli siis kaikki järjestetty valmiiksi, kyydit paikan päälle, toimintaa (lauantaille äideille ja lapsille myös erikseen), ruuat, juomat, saunat ja kaikki. Olen käynyt jo muutaman vuoden ajan seurakunnan yksinhuoltajien olohuoneella, jossa kuulin tästä leiristä. Sain vieläpä onnekseni ystäväni lapsineen mukaan sinne.

 

 

Täydellinen irtiotto arjesta

​Koko leiri oli toteutettu aivan upeasti ja kun lähdimme kotiin en kyyneliltä välttynyt. Oli aivan mahtavaa päästä viikonlopuksi pois kotoa ja olla murehtimatta kaikkea mahdollista. Huomasin lauantai-iltana että en ollut ajatellut koko päivän aikana pankkitilini saldoa tai muitakaan asioita joista kotona väkisinkin stressaan. Täydellinen irtiotto!

Parasta leirillä oli muiden äitien kanssa lauantaina vietetyt tunnit, kun saimme lapsivapaata ja pääsimme purkamaan tunteita ja maalaamaan. Vertaistukitoiminta oli järjestetty ihanasti ja itkimme ja nauroimme yhdessä. On aivan mahtavaa, kun naiset avasivat kipeitäkin asioita elämästään ja päät ympärillä nyökyttelivät, kyllä, tiedämme miltä sinusta tuntuu. Se on todella arvokasta. Oli ihanaa tulla kuulluksi ja näkyväksi kipeidenkin asioiden kanssa. Sanoin äitien vapaa-ajan jälkeen että tekisi mieli mennä laiturille järven ääreen vollottamaan silmänsä päästään. Tuntui, että sisälläni olisi valtava yksinhuoltajan stressipallero, joka pääsi osittain onneksi ulos leirin aikana.

Ei ollut aikaa jäädä laiturille itkemään, vaan oli taas seuraavan ruokailun aika. Tuntui että koko ajan söimme, ja vitsi miten hyvää ruokaa! Ja ajatelkaa – meidän ei tarvinnut nostaa sormeakaan ruoan eteen (no, paitsi kantaa lautanen pöytään itse). Ja jälkikäteen ei tarvinnut tiskeistä huolehtia. Tajusin leirillä ollessani, että miten paljon tosiasiassa teen asioita joka ikinen päivä yksin. Pyykit, ruuanlaitto, kaupassa käyminen, kahden ihmisen pukemiset, siivous (no, ei nyt ehkä ihan joka päivä…) ja niin edelleen. Oikeasti, miten paljon me yksinhuoltajat teemmekään! Kaiken arjen pyörittämisen lisäksi meidän täytyy keskittyä lapseen täysin edes kerran päivässä, auttaa läksyissä, kuskata harrastuksiin, tarkistaa onko pissahätä, ottaa syliin kun sattuu ja lukea iltasatu, vaikka kuinka väsyttäisi tai vituttaisi.

 

 

Kiireetöntä laatuaikaa lapsen kanssa

Parasta oli myös lapsen kanssa vietetyt hetket metsässä marjoja poimien. Lapseni ra-kas-taa marjoja ja oli aivan intona suu mustikassa siellä. Joka kerta kun kävelimme metsäpolkua pitkin ruokalaan ja takaisin, poimimme suihimme vadelmia, mustikoita ja puolukoita. Kysyin vähän aikaa sitten lapseltani että missä mansikat kasvavat? Poika vastasi ”kaupassa!” ja en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. En ole koskaan ollut mikään luonto- tai metsäintoilija vaan olen aikamoinen hienohelma-kaupunkilainen. Pelkään vettä, ötököitä ehkä mielelläni lähde metsään muuten vain. Nyt huomasin, kuinka lapsi nautti metsässä olemisesta ja marjojen poimimisesta ja mietin, pitäisikö sitä kenties alkaa harrastamaan enemmänkin.

Leiri oli ikimuistoinen kokemus

​Koko viikonloppu äiteineen, lapsineen, ohjaajineen, lastenhoitajineen, meluineen ja nauruineen oli aivan ihana kokemus jonka varmasti muistan ikuisesti. Leirin jälkeen koitan arvostaa enemmän sitä kaikkea mitä teen ihan arkenakin ja yritän muistaa taputtaa itseäni olalle kaikesta tästä, minkä handlaan yksin. On tärkeää huomioida niitä hyviä ja reippaita asioita sitä tekeekään joka päivä, ihan automaationa sen kummemmin ajattelematta. Koska ne nyt vaan pitää tehdä. Yksi ohjaaja sanoi loppupiirissä sunnuntaina, että tästä leiristä on varmasti kaikille meille osallistujille tarttunut hieman taikapölyä, jotain mitä ottaa mukaan tältä reissulta, ja viedä sitä arkeen. Tunnen että ainakin minun matkani johonkin eteenpäin tästä masennuksesta ja muusta tuntui saavan jotain selkeyttä. En vielä ihan varmasti tiedä mitä se on, mutta annan näiden ajatusten vajota mieleeni, ja poimin sieltä sitten esille sen minkä löydän.

Leirillä tuli itkettyä ja käytyä läpi ahdistaviakin asioita, mutta sitäkin enemmän tuli naurettua. Leirin huippuaktiviteetiksi (varsinkin illalla lasten mentyä nukkumaan) tuli Avista-korttipeli, joka sai meidät nauramaan vatsa kippurassa ja kyyneleet silmissä.

 

 

Lapsi sai myös laatuaikaa muiden aikuisten kanssa

Mielestäni yksi liikuttavimpia hetkiä leirillä oli se kun yksi miesohjaajista pelasi lasten kanssa lautapeliä, ja poikani hivuttautui pikkuhiljaa hänen syliinsä. Huomasin kuinka poikani nautti kun sai joltakin mieheltä huomiota. Vaikka meillä on lapsen elämässä muutamakin ihana mies jonka kanssa hengailla ja jonka kanssa lapsi on läheinen, niin näitä ei voi olla liikaa. Huomaan että poika janoaa kontaktia aikuisilta miehiltä, ja aina etsiytyykin heidän seuraansa ja nauttii kun saa huomiota miehiltä. Samalla kun tunnen surullisen piston sydämessäni puuttuvasta isästä, tunnen ylpeyttä siitä että saan kuitenkin järjestettyä lapselle turvallisia hahmoja ympärille.

Kirkon leirille ateistina?

Vaikka leiri on järjestetty seurakunnan kautta, se on tarkoitettu kaikille eikä tarvitse olla kirkon jäsen osallistuakseen. Itse olen jonkinlainen ateisti tai pakana mikä lie, enkä kuulu kirkkoon. Halusin silti osallistua leiriin, koska se oli avoin kaikille. Itse olen saanut aika lailla uskonnottoman kasvatuksen eikä perheemme ole koskaan kuulunut kirkkoon. Olen aina ollut vähän allerginen kaikkeen uskontoon liittyvään (oli se uskonto mikä tahansa), ja mietinkin etukäteen että miksi sitten osallistua seurakunnan leirille? Siellä kuitenkin muun muassa rukoillaan ja pidetään aamu- ja iltahartaus.

Päätin kuitenkin osallistua kaikkeen, myös hartauksiin, koska vaikka en itse ole uskovainen tai usko minkäänlaiseen jumalaan, voin kunnioittaa muiden tapaa uskoa. Ja täytyy sanoa, etten ole koskaan ennen kunnellut pastoria joka räppää ruokarukouksen!

Joku voi miettiä että miksi osallistua, jos ei kuulu kirkkoon eikä maksa kirkkoveroa, mutta tehdäänhän meidän verorahoillakin paljon asioita joita en itse tarvitse tai halua. Itse olen todella kiitollinen kirkolle, kun he järjestävät tällaisia leirejä sekä yh-olohuoneita. Mielestäni on upeaa että satsataan meidän äitien hyvinvointiin tällä tavalla. Siitähän uskonnossa onkin perimmäisesti kyse – lähimmäisenrakkaudesta ja muiden auttamisesta, riippumatta siitä kuka, mikä tai millainen ihminen on. Eikö?

 

Masentunut mutsi joka jaksoi taas huolehtia ulkonäöstään

Masentunut mutsi joka jaksoi taas huolehtia ulkonäöstään

*Postaus yhteistyössä Less Is More:n ja Green Lips Beauty:n kanssa*

Mistä huomaan että en ole enää niin masentunut ja uupunut?

Ensinnäkin siitä että jaksan kirjoittaa blogia, ja saan siitä iloa ja innostusta elämääni. Olen saanut sen verran etäisyyttä jo tiettyihin asioihin että pystyn tarkastelemaan niitä vähän niin kuin ulkopuolelta. Käsittelemään niitä asioita. Pystyn puhumaan asioista ääneen jo lähes neutraalisti ja analysoiden. Olen edelleen masentunut ja väsynyt, mutta en yhtä pahasti kuin vuosi, pari sitten.

Saan vihdoin taas iloa jo useammastakin asiasta, tanssista, liikunnasta, musiikista ja itseni huolehtimisesta. Jaksan tarvittaessani meikata, laittaa hiuksiani, ja olen alkanut kiinnostumaan entistä enemmän luonnollisemmasta tavasta hoitaa hiuksia ja ihoa. On upeaa kun oikeasti jaksaa ja on kiinnostunut omasta hyvinvoinnistaan, niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Muistan ne pahimmat ajat, kun en jaksanut pitkiin aikoihin edes katsoa itseäni peilistä, saati sitten että olisi meikannut. Tosin välillä kun jaksoin, oli mukavaa meikata ja laittautua kerrankin, vaikkapa baariin mennessä. Tuntea itsensä kerrankin ihmiseksi, eikä väsyneeksi silmäpussipalleroksi.

Sen takia olin innoissani, kun sain testattavaksi Less Is More:n hiustuotteita Green Lips Beautyltä.

 

 

Joskus vuosia sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että julkaisen kuvia itsestäni ilman meikkiä. Olen kamppaillut aknen ja iho-ongelmien kanssa koko ikäni, ja itsetuntoni on ollut sen takia joskus nollissa. Tällä hetkellä olen sinut ihoni kanssa, koska arpia en saa iholtani pois. Käytän tällä hetkellä Ruohonjuuren konjac-sientä ja otsonoitua oliiviöljyä ihonhoidossa ja ihoni voi paremmin kuin pitkään aikaan.

Hiukseni voivat myös ihan super-hyvin sen jälkeen kun kävin Tukkatalolla ja nyt sen jälkeen kun olen käyttänyt Less Is Moren shampoota. En ole käyttänyt hoitoainetta ollenkaan, ja silti tukkani on näin kiiltävä, pehmeä ja hyvässä kunnossa! Uskomatonta! Vaikka sainkin tuotteet yhteistyönä, voin aidosti sanoa että tykkään näistä shampoista tosi paljon, ja tukkaani on kehuttu viime aikoina siitä että se näyttää tosi kiiltävältä ja hyvinvoivalta. En usein tykkää tuotteista jotka tuoksuvat, ja näissä kaikissa oli aika voimakkaat tuoksut aluksi. Mutta kun uusiin tuoksuihin tottui, ei se ollutkaan enää niin paha. Lisäksi tuotteet tuoksuu voimakkaalle juuri laittamisen jälkeen, ja haju hälvenee hiukan ajan mittaan.

Hiukset ovat tuntuneet ilmavilta, eikä yhtään sähköisiltä tai päätä myöten latteilta. 

Kokeilin tuotteita sen verran kauan, että tukkakin ehti vaihtaa väriä! Tosin minulla vaihtuu tukan värin melkein useammin kuin sukat…

 

 

Vitsi, miten rakastan tätä tukkaa! On ihanaa kun hiukset ovat niin hyväkuntoiset, se vaikuttaa ainakin itseeni todella positiivisesti. Nyt kun en ole (ainakaan tällä hetkellä) enää niin masentunut, on ihanaa kun jaksaa huolehtia ulkonäöstään enemmän. Ehkä jonkun mielestä pinnallista puunata omaa ulkonäköään, mutta sillä on iso vaikutus mielialaan että jaksaa huolehtia itsestään. Aiemmin pelkkä hampaiden pesu ja suihkussa käyminen oli työn ja tuskan takana, ja nyt googlailen innoissani uusia luonnontuotteita ja ostan hoitavia hiussävytteitä (esim Biozellin Color Maskit) suoravärien sijaan. Lapseni tarhassa pari tyttöä aina juoksevat meitä vastaan ja katsoo että minkä väriset hiukset tällä äidillä on tänään.

 

 

 

 

Kokeilin myös Less Is More:n Thyme Lacquer timjami hiuslakkaaElderflower suolasuihketta ja Flower Whip muotoiluvodetta. Kokeilin niitä kiharoihin, ja pito ei ollut ihan samaa kuin markettituotteilla, hiuslakoilla ja vahalla. Mutta toisaalta taas pidin siitä, että hiukset eivät olleet niin takkuiset ja tahmaiset kuin mitä marketti-hiuslakka saa aikaan. Tykkään siitä, että hiukset näyttävät luonnollisemmalta, eikä niin hiuslakka-tahmaisilta. Kun olen käyttänyt tavallisia hiuslakkoja tulee kiharoista helposti liian tekemällä tehdyn näköisiä. Halusin myös kokeilla turvallisempaa hiuslakkaa  kun tuo minun 3-vuotias tykkää katsella kun laitan tukkaani, enkä tykkää siitä että (varsinkaan) hän hengittelee myrkyllisiä lakkoja.

“Parasta Less is More Elderflower Suolasuihkeessa on sen helppous. Suihkauta suolasuihketta hieman käsiin, hiero sormin hiusten tyveen ja pöyhi. Suihkauta tuotetta vielä kevyesti jokapuolelle hiuksiin, puristele sormin. Olet valmis muutamassa minuutissa. Tämä on todella hyvä tapa saada hiuksiin upeaa tuuheutta ja pöyhkeyttä niinä aamuina kun on kiire. Suolasuihke toimii myös kuivashampoon tapaan, saat pesua vaativat hiukset upeiksi ja pöyhkeiksi vielä päiväksi.”

Olen aivan samaa mieltä Less Is More:n kuvauksen kanssa, tykkäsin myös tosi paljon suolasuikeesta! Se on ihan täydellinen juuri niihin kiireisiin aamuihin, ja tukkaan saa vähän eloa kun suihkii suolasuihketta tukkaan. Tajusin että olen suihkinut sitä suoraan tukkaan jolloin se on mennyt epätasaisemmin hiuksiini, ja sitten kokeilin suihkia sitä ensin käteen, ja sitten vasta hiuksiin. Toimi! Olen kyllä vähän ruostunut näissä kauneushommissa…

“Less is Moren valmistaja kertoo muotoiluvoiteen sopivan normaaleista paksuille ja kiharille hiuksille. Me Greenlips Beautyssa suosittelemme muotoiluvoidetta myös edellä mainituille hiustyypeille. Muotoiluvoide on täyteläinen ja ravitseva, jonka vuoksi se voi olla hennoille hiuksille liian tuhti. “

Tämän kyllä huomasin Flower Whip muotoiluvoiteesta, että se oli aika tuhtia omaan tukkaani, koska hiukseni ovat aika ohuet ainakin tällä hetkellä. Kiharoiden muotoiluun se oli kuitenkin hyvä, joskin pitävyys ei ollut ihan markettituotteen kaltainen kiharretussa tukassa! Mutta pidin kuitenkin muotoiluvoiteesta enemmän kuin markettituotteiden hiusmuotoilutuotteista, koska tukka tuntui luonnollisemmalta, eikä tahmealta.

 

 

Ja tältä kiharat näyttivät illalla kännykkäräpsäisyllä. Vielä laineilla!

Olen kyllä ollut todella tyytyväinen shampooseen, ja aion sitä tilata lisää. Tykkään siitä että en tarvitse sen kanssa edes hoitoainetta ja hiukset kiiltää! Tykkäsin myös tosi paljon suolasuihkeesta kiireisiin aamuihin!

P.S. Pidin myös Less Is More:n hyväntekeväisyys kampanjasta, jonka bongasin hedän omilta sivuiltaan. Nimeltään Refugees Welcome, josta osa tuotoista menivät turvapaikanhakijoille <3

 

Loistava yksinhuoltajuus

Loistava yksinhuoltajuus

Lainasin kirjastosta luettavaksi Päivi Alasalmen Loistava yksinhuoltajuus -kirjan. Kirjassa erilaiset yksinhuoltajat kertovat oman tarinansa yksinhuoltajana olemisesta. Myös kirjailija itse kertoo oman kokemuksensa. Poimin kirjasta heti ensimmäisiltä sivuilta loistavan tekstin:
Minua käy auttamassa ystävättäreni, joka on ollut yksinhuoltaja. Hän tuo tullessaan minulle maitoa, litran purkissa tietysti, ja vie lähtiessään haisevan vaipparoskiksen. Hän puhuu minulle kuin aikuiselle, muistakin asioista kuin lapsista. Nauramme sitä, että kun saa käteensä aikuisten kirjan, ihmettelee vain, missä kurkistusluukut ja ponnahdusikkunat ovat. Mistä tätä pitää painaa? Kieltämättä keskustelujeni aihepiirit ovat hieman rajoittuneet neljän seinän sisälle. Sanomalehteä minulle ei tule vuosiin, sillä vaikka ehtisin sitä joskus vilkaista, en pysty kantamaan vanhoja lehtiä ulos, koska en voi jättää lapsiani keskenään edes siksi kahdeksi minuutiksi, minkä roskiksella käyminen veisi. Kun kysyn, miten voin ikinä korvata ystävälleni kaiken sen avun ja elintärkeän aikuisen seuran, jota hän on minulle suonut, hän toteaa tyynesti:
– Autat sitten jotakin toista. On minuakin aikoinaan autettu.
Tästä tulee myöhemmin uusi toimintaperiaatteeni. Yksinhuoltajien salainen auttamisverkosto. Tämän kirjan tarkoitus on auttaa yksinhuoltajia muistamaan, kuinka arvokasta työtä he tekevät, ja kuinka vähällä kiitoksella. Jos heillä vain olisi aikaa lukea tämä kirja, he huomaisivat olevansa tosielämän suuria sankareita.

Hätäkahvit-ryhmä riensi apuun

Olen tämän 3,5 vuoden yksinhuoltajuuden aikana tajunnut kuinka elintärkeää on löytää samassa tilanteessa olevia ihmisiä, edes se yksi ainoa ihminen. Joku jolle kertoa edes yksi sana tai vaihtaa yks merkityksellinen katse, ja toinen heti tietää mistä on kyse. Muistan ne loputtoman yksinäiset aamupäivät vauvakerhoissa, muskareissa ja leikkipuistoissa, kun kuuntelin muiden perheenäitien valittavan siitä kuinka miehet aina jättävät sukat lattialle ja kuinka on vielä kolme päivää siihen, että mies ottaa vauvan ulos ja saa nukkua koko päivän. Siellä sitten myötäilin että juu niin, kyllä. Hymyilin, mutta päässäni kihisi kiukku. Minä saan nukkua kolme tuntia viikossa, kun kotipalvelun hoitaja tulee. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että kaikilla on aivan varmasti omat ongelmansa, mutta ei sellaisten juttujen kuuntelu uupuneena tehnyt yhtään hyvää mielialalle.

Kun lapseni oli noin kahdeksan kuukauden ikäinen, laitoin itku silmässä viestiä paikalliseen Hätäkahvit-ryhmään. Kerroin kuinka minua alkoi bussipysäkiltä tullessani kotiin itkettämään, ihan tyhjästä. Ja että en saa itkua loppumaan, ja kaikki tuntuu synkältä. Haluaisin seuraa, en jaksa enää olla päivät pitkät yksin. Kerroin että olen yksinhuoltaja, ja kaipaan aikuisia kontakteja. Sain heti suuren vastausryöpyn, toinen toistaan tsemppaavampia viestejä ja kutsuinkin yhtäkkiä pari äitiä kotiini kahville. Siitä porukasta pari tyyppiä jäi matkaan mukaan, joista tämä toinen asuu tällä hetkellä muutaman sadan metrin päässä meistä kahden lapsensa kanssa. Olemme nyt olleet ystäviä jo vähän päälle pari vuotta, ja ystävyys tämän äidin kanssa on minulle kullanarvoinen.

 

 

Ompelusta terapiaa

On ollut niin täydellisen mahtavaa löytää ihminen, joka ymmärtää täysin minua ja tilannettani. Jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä ja soittaa itkien, kun ei enää jaksa. Voimme mennä toistemme luo “hätäkahveille” aina kun löydämme yhteisen ajan. Voimme vaikka vain röhnöttää sohvalla ja lapset leikkivät (useimmiten) sovussa keskenään. Jos ei jaksa muuta, voi lykätä pakastepizzat uuniin ja jatkaa sohvalla röhnäämistä. Usein ulkoilemme yhdessä monta tuntia, kun lapset viihtyvät yhdessä ja me äidit voimme keventää sydäntämme. Lapset viikottain kinuavat toistensa kylään.

Olemme ystäväni kanssa viime aikoina sopineet aamukahveja luokseni niin, että olemme saaneet lapset kouluun ja tarhaan, ja olemme syöneet ja ommelleet yhdessä. Täydellisempää terapiaa saa etsiä. Voimme joko olla ihan hiljaa keskenämme ja ommella, tai puhua paskaa maasta taivaisiin. Ja saamme näin hetken hengähdystauon yksinhuoltajuudesta ja äitiydestä. On niin tärkeää saada välillä jutella ilman että kukaan keskeyttää, ja tuntea olevansa nainen, ihminen, eikä pelkkä äiti.

 

 

Jokainen yksinhuoltaja tarvitsisi yksinhuoltaja-ystävän

Ystävän joka tuo ruokaa oksennustautipotilaille. Tietysti vain ovenraosta, ettei itsekin sairastu, mutta yksinhuoltaja ottaa sen riskin ystävänsä puolesta, kun tietää miten kamalaa on olla yksin lasten kanssa oksennustaudissa.

Ystävän joka kuuntelee ja ymmärtää, kun on huolia ja kaikki kaatuu niskaan.

Ystävän, joka tulee koko päiväksi kylään, kun ei jaksa jatkuvasti huolehtia kaikesta yksin. Ystävän, joka jakaa arjen tehtävät puoliksi toisen ystävän kanssa, jotta kummatkin jaksaisivat hetken eteenpäin taas.

Ystävän, joka ymmärtää pelkästään toisen äänenpainosta, että nyt ei enää jaksa. Ystävän, joka ehdottaa kahveja, kun tietää kuinka vaikea yksinhuoltajan on pyytää apua, edes kahviseuraa.

 

 

En olisi koskaan voinut kuvitellakaan miten vaikeaa on olla yksinhuoltaja. Huolehtia aivankaikesta yksin. Ei ole väliä oletko täysin uupunut, masentunut, flunssassa tai oksennat keuhkosi pihalle. Yksinhuoltajuus ei lopu siihen. Onnekkaita ovat ne, joilla on ihmisiä, edes se yksi ympärillä auttamassa. Yksinhuoltajana on ollut pakko opetella avun pyytäminen. Ilman sitä ei pärjää.

Kiitän onneani siitä, että uskaltauduin avautumaan heikosta hetkestäni Hätäkahveihin. Sitä kautta ymmärsin, että kun tunnustaa heikkoutensa ääneen, pääsee helpommalla oman tuskansa kanssa. Tuska helpottaa, on kevyempi olo, ja samalla voi huomata saaneensa elämäänsä upeita asioita, ystäviä ja kokemuksia.

Kiitos ystävä, että olet olemassa. Olet kultaakin kalliimpi! <3

Good Hair Day

Good Hair Day

Kävimme eilen Harjun nuorisotalolla Good Hair Day tapahtumassa. Afrotukkaisen pojan äitinä tällaiset tapahtumat tietysti kiinnostavat todella paljon. Itselläni on niin suomalainen tukka kuin vain mahdollista, ja on ollut aikamoinen tehtävä opetella miten poikani hiuksia huolletaan. Haluan myös opettaa lapselleni kuinka hän itse voisi hoitaa hiuksiaan kun alkaa opettelemaan sitä itse. Ja tietysti sitä, että hän itsekin olisi ylpeä omista hiuksistaan ja oppisi rakastamaan niitä ja toista kulttuuriaan.
​Good Hair Day:n tarkoituksena on tarjota tietoa ja osaamista liittyen afrohiusten hoitoon. Monelta afrohiuksiselta suomalaiselta puuttuu omaan hiustenhoitoon liittyvää osaamista niin kampauksien kuin omille hiuksille sopivien tuotteiden osalta. Afrohiuksille sopivia tuotteita on vähän tarjolla eikä afrohiustenhoitoon liittyvää suomenkielistä tietoa ole juurikaan saatavilla.
-Good Hair Day tapahtumakuvaus

Käytän lapsen hiuksiin melkeinpä ainoastaan The Natural Beauty Shopin tuotteita, joita Harriet itse valmistaa puhtaista, luonnollisista ainesosista. Välillä käytän hiusten kosteuttamiseen pelkkää arganöljyä tai sheavoita. Olen paljon oppinut afrohiusten huoltamisesta juuri Harrietilta käymällä hänen kaupassaan Hämeentiellä Helsingissä. Poikani tukka on siitäkin “haastava”, kun siinä on sekoitus myös suomalaista, joten tuotteet jotka käyvät esim. afrikkalaiseen hiuslaatuun eivät välttämättä toimi lapseni hiuksissa. Sen takia sanon “haastava” sitaateissa, koska on vain minun tahdostani kiinni opetella niiden huoltamista ja hoitamista. Natural Beauty Shopissa Harriet on ihan kädestä pitäen auttanut minua ja monia ystäviäni lastensa hiusasioissa.

Oli mielenkiintoista käydä afrohiustapahtumassa, siellä oli luentoja (mm. huivien (turbaanien) kietomista ja lasten afrohiusten huollosta), musiikkia, kahvila, korvakoruja, vaatteita ja muita tuotteita myynnissä (mm. Ruskeat Tytöt). Paikalla oli myös parturi joka leikkasi hiuksia ja ulkona sai laitattaa hiuksiin tuoreita kukkia. Tunnelma oli ihanan rento (lukuunottamatta 3-vuotiaan kitinöitä ja ”haluan lisää pullaa” huutoja) ja rakastan muutenkin Harjun nutaa paikkana. Olen siellä opiskeluni aikana ollut työssäoppimassa pari kuukautta joten paikka on tuttu. Tällaisia tapahtumia saisi ehdottomasti olla lisää!

 

 

Olisin enemmänkin halunnut kuunnella luentoja, mutta 3v ei ollut samaa mieltä, joten hengasimme enimmäkseen kahviossa ostamassa pullaa.

 

 

Lapsille oli oma nurkkaus jossa sai piirtää ja lukea. Siellä oli mm. suloinen Oivan pallo -kirja ja Suomiräp-värityskirjoja.

 

 

Parturi leikkasi hiuksia paikan päällä. Itse olen leikannut lapseni tukkaa ja sekös se vasta homma on ollutkin opetella! En ole koskaan edes omia hiuksiani leikannut, saati sitten afrotukkaa. Mutta olen siinäkin mielestäni onnistunut ihan hyvin. Olen suunnitellut että voisi kyllä mennäkin ihan leikkauttamaan jossain pojan tukan, esim. Hiustrendiin. Lapsi alkaa jo olemaan tarkka omista hiuksistaan, ja viimeksi kun leikkasin tukan aika lyhyeksi, hän oli sitä mieltä että tukka on “ihan tyhmä”, ja hän sanoi useasti että on ihan “tyhmän näköinen”. Sen jälkeen olen antanut hiusten kasvaa.

 

 

Poikani vaatteita kehuttiin kovasti, ja sainkin ylpeänä sanoa että olen ommellut ne itse! Tämä Vimman Play-kangas on ihan huippu! (Ja juu, on vähän lörpähtänyt tuo kaula-aukko, kääk!)

 

 

On mahtavaa, kun voi ylpeänä sanoa että olenpas ommellut meidän kummankin vaatteet! Mekko, legginsit, lapsen housut ja paidan. Tajusin kuvan ottamisen jälkeen että hitsi, mehän olemme ihan Vimman mainos! Kaikki kankaat ovat Vimman kankaita sattumoisin. Minun vaatteiden tarinaa löydät tästä postauksesta.

 

 

Koska olen yksinhuoltaja ja poikani on puoliksi afrikkalainen, haluan yrittää parhaani mukaan tuoda lapsen elämään isänsä puolen kulttuuria. Tietysti se on haastavaa, koska enhän minä itse niinkään tiedä mistään mitään, joten on aivan ihanaa lapsen kannalta että muun muassa tällaisia tapahtumia järjestetään.

Olen itsekin kiinnostunut monenlaisista kulttuureista ihan pienestä pitäen. Malmössä, Ruotsissa asuessamme tutustuin tätini Chileläisen miehen kautta sambaan, ja haaveena onkin edelleen se että pääsen sambakulkueeseen itsekin tanssimaan! Olen aina tanssinut, ja jo vuosia esim. harrastanut afrobeatia (mm. tanssiryhmieni kautta) ja kuunnellut monenlaista afrikkalaista musiikkia. Omat vanhempani ovat ennen minun ja veljeni syntymää matkustaneet ympäri Afrikan mannerta autolla vuoden ajan, joten “Afrikan tarinat” ovat olleet iso osa meidän lapsuutta. Ja nyt ne ovat osa oman lapseni lapsuutta, joka nykyään aina pyytää babua (isoisää) kertomaan Afrikasta. En aio väittää osaavani yhtään mitään, mutta sen tiedän että olen aidosti kiinnostunut lapseni toisen kulttuurin asioista ja haluan sitä tuoda hänen elämäänsä, koska on tärkeää tietää missä omat juuret ovat.

​Juttelin Ruskeiden Tyttöjen työntekijöiden kanssa ja pyysin laittamaan terveiset Koko Hubaralle ja kiittää mm. ihanasta äitienpäiväkirjoituksesta, ja pelkästään siitä puhuessani tuli kyyneleet silmiin. Teette upeaa työtä kaikki, jatkakaa!

Toivoisin, etten joutuisi kirjoittamaan tätä: jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen elämää – ennemmin tai myöhemmin – tulee päivä, jolloin hän ymmärtää olevansa ruskea ja jolloin hän myös ymmärtää, ettei ruskeus ole tavallinen tai aina kovin hyvä asia. Jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen valkoisen äidin elämää tulee päivä, jolloin hän ymmärtää saman. ​— Haluan jokaisen teistä tietävän tänä äitienpäivänä myös tämän: te olette meidän ainoat äitimme. Onneksi. Me samastumme teihin silloinkin kun kukaan muu ei näe yhdennäköisyyttämme tai verisidettämme. Me samastumme teihin silloinkin kun väitämme ettemme samastu. ​
​Koko Hubara, Ruskeat Tytöt