Kuukausi: elokuu 2017

Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?

Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?

Kuten olen kertonut jo aiemminkin, raskaus ja masennus ovat muuttaneet kehoani ja mieltäni niin, että itsetuntoni on ollut ihan nollissa. Olen tuntenut itseni läskiksi, inhonnut roikkuvaa vatsaani ja masentuneena katsonut itseäni peilistä. Olen ihan vasta viime kuukausina alkanut miettimään että enhän minä olekaan mikään ruma, laiska läski. On ihmeellistä, miten masennus voi muuttaa ajattelutapaa niin paljon. Ennen raskautta ja raskauden aikanakin olin niin tyytyväinen itseeni, että ystäväni välillä nauroivatkin kun tuijotin itseäni peilistä ilmeellä “daaamn, kuka toi kuuma misu on!”.

En olisi uskonut että raskaus, äitiys ja masennus muuttavat ihmistä niin hurjan paljon. Olen aina ihmetellyt kun ihmiset sanovat että häpeävät käsivarsiaan, vatsaansa, eivät tykkää katsella omia valokuviaan tai uskalla mennä uimapuvussa rannalle. Aina ihmettelin, että miksi ihmeessä? Me kaikki olemme juuri tällaisia kuin olemme, eikö? Kunnes raskaus muutti kehoani ja ihanasta raskausvatsasta jäi kipeä sektioarpi ja lörppö vatsanahka. Lisää löylyä heitti masennus, joka sai itsetuntoni nolliin.

 

 

Suunnittelimme Naiseuden Voiman bloggaajien kanssa rantasaunamökin vuokraamista, ja mietin että nyt vihdoinkin hankin uimapuvun itselleni. Ostin uikkarin viimeksi pari vuotta sitten Portugalin matkalta, mutta en uskaltanut käyttää sitä kuin kerran, kun tunsin itseni isoksi valaaksi siinä. Se jäi kaappiin ja jäi lihotessani vielä pieneksikin. En ole koskaan tykännyt uimisesta koska pelkään vettä, joten uimapuvun hankkiminen on jäänyt. Nyt kuitenkin päätin  että vaikka en päätyisi uimaan, haluan uimapuvun. Lapsikin alkaa olemaan jo niin iso, että varmasti haluaa rannalle ja uimahalliin äidin kanssa.

 

Rakas lapsi. Hyväksyy äitinsä juuri tällaisena kuin olen. Lapsi on monesti sanonut “Aion syödä tosi monta omenaa, että mulla olis niiiin iso ihana masu kun äidillä!”. Voi lapsi pieni, kuinka kasvatatkaan minua paremmaksi ihmiseksi päivä päivältä <3

 

Kävin Citymarketissa kokeilemassa onneani, ja sieltä löytyi kuin löytyikin jopa XXL-kokoisia uimapukuja. Olin yllättynyt, koska usein kaikissa kaupoissa koot loppuvat L:n kohdalla. Otin sovituskoppiin kolme uikkaria. Ihan vinkkinä kaupoille – hankkikaa pliis sovituskopit joissa on kunnon ovet ja lukot, on todella inhottavaa testata uikkareita muutenkin. Pelkkä verho esteenä luo koko ajan pelon siitä että joku tulee vielä kurkkimaan!

 

 

Siinä se nyt on, minä, väsynyt äiti joka survoi itsensä XXL-kokoiseen uimapukuun, ja se oli liian pieni! Uups ja kääk! Kylläpä itsetunto nousee naisella aina sovituskopissa – nooot.

 

 

Toinen XXL-kokoinen uikkari joka ei mahtunut päälle, kyllä tuli hiki pungertaessa tätä päälle. Ja tietysti värinä on musta, suomen kansallisväri. Eihän nämä hinkit näihin uikkareihin mahdu, hitto soikoon. Olin jo luovuttaa, ja menossa teltta-osastolle.

 

 

Kunnes – TADAA! Myöskin XXL-kokoinen uimapuku, ei täysin musta edes, mahtui päälle ja tuntuu hyvältä! Jes! Riemuvoitto! Kaiken lisäksi uimapuku maksoi vain 15 euroa. Pienempikin koko olisi mahtunut muuten päälle, mutta tuntui liian tiukalta. Tässäkin uikkarissa pitäisi hiukan lyhentää olkaimia, muuten tissit pullahtavat vielä ulos. Muuten – ihan perfect!

Siinä ne nyt on, sovituskoppikuvat. Varmasti joka ikinen samaistuu siihen, että vaatteiden sovittaminen kaupoissa on enemmän tai vähemmän kammottavaa. Ajattelin pistää nämä kuvat kaiken kansan nähtäville kertoakseni ettei tässä(kään) kehossa ole mitään hävettävää. Toivoisin että joka ikinen ihminen tässä maailmassa voisi sanoa että olen tyytyväinen itseeni. Tiedän kuitenkin nyt, miten vaikeaa se voi olla. Sen takia haluan blogini avulla huutaa koko maailmalle ja kaikille teille jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa että ette ole yksin. Haluan luoda maailmaan enemmän itsensä hyväksymistä.

 

 

Olimme bloggaajien saunaillassa ja olin tyytyväisenä omassa uudessa uikkarissani. En tosin käynyt uimassa, kun pelkkä ajatuskin sai minut kananlihalle. Kävin sentään poseeraamassa laiturilla!

Rakkautta ja kehorauhaa kaikille!

P.S. Minua pyydettiin mukaan kehopositiiviseen taskukalenteriin! Käykää seuraamassa instassa 365kehopositiivinen – sinne tulee infoa lisää kun sitä on!

 

Hyviä tekoja ja Vimman kankaita

Hyviä tekoja ja Vimman kankaita

Viime tiistaina sain ystävältä Saaralta viestin facebookissa. Hän oli salaa lähettänyt minun tietoni blogilinkkeineen Vimmalle. Heillä oli ollut tällainen viesti facebook-sivuillaan vähän aikaa sitten:

 

 

“Täällä sitä fiilistellään yhä edelleen kulunutta viikonvaihdetta/loppuviikkoa ja yritetään päästä normaaliin työjärjestykseen takaisin. Jäsenissä tuntuu, mutta mielessä kuplii ilo ja kiitollisuus. Viikonvaihteen uutisointi ja puheenaiheet ovat väkisinkin painaneet mieltä myös matalaksi. Niin paljon pahuutta tähän maailmaan mahtuu, vaikka kuinka halusimme nähdä sen keskellä myös kaiken hyvän. Tämän myllerryksen keskellä VIMMAlaisilla syntyi halu auttaa ja pyydämme teitä ystävät mukaan ilmiannon muodossa. Jos sinun tuttavapiiristä löytyy joku hätää kärsivä, akuutissa avuntarpeessa oleva tai muutoin vaikeassa elämäntilanteessa elävä ystävä -kirjoitathan hänen tarinansa meille yksityisviestin kautta ja kerro, mikäli voisimme auttaa hädässä olevaa. VIMMA lahjoittaa myyntiviikonlopusta ylijääneitä vaatepakkauksia hätää kärsiville lähimmäisille. Rakennetaan yhdessä tästä maailmasta hyvä paikka elää ja olla. Nyt ja tulevaisuudessa.”

Vimmalla oltiin inspiroiduttu minun tarinastani, ja siitä että haluan vaikeuksistani huolimatta blogin avulla auttaa muita. Saara oli ehdottanut että he voisivat laittaa minulle kankaita tulemaan, kun kerran tykkään ommella. Ihan älytöntä, että Vimma päätti lähettää minulle kankaita, olen ihan sanaton edelleen! HUH! Kiitos! <3

Turun tapahtumien jälkeen on ollut kamalaa seurata uutisia, koko juttu oli niin hirveä. Äitinä tuntui pahalta, kun toisen äidin kimppuun hyökätään veitsen kanssa. Lapsi vaunuissa vieressä. Painajainen. Ruskean pojan äitinä minua on myös kauhistuttanut uutiset maahanmuuttajia kohtaan tehdyistä hyökkäyksistä terrori-iskun jälkeen. Kuulun muutamaan facebook-ryhmään joissa on jouduttu laittamaan ryhmän tiedot salaiseksi, koska rasistit ovat jäsenlistoilta bonganneet ihmisiä ja laittaneet näille vihaviestejä. Tuntuu, että maailman ja Suomen arvot kovenevat ja viha lisääntyy. Olemme saaneet lapseni kanssa kulkiessa jo kuulla n-sanaa huudettavan peräämme. Lapseni on vasta 3-vuotias. Mietin hetken, poistanko tämän tekstiosion kirjoituksestani, koska itsekin pelkään vihaviestejä ja hyökkäyksiä, sen takia että poikani on puoliksi afrikkalainen. Se on aivan älytöntä! Ystäväni linkkasi minulle tämän Hesarin kirjoituksen, ja päätin että ei, en ole hiljaa tästä(kään) aiheesta. Minulla ja lapsellani on oikeus olla tässä maailmassa, ja minulla on oikeus sanoa se ääneen.

Tämä kaikki on lisännyt väkisinkin pelkoani, mutta myös vahvistanut sitä, että meidän täytyy tehdä hyviä tekoja näiden pahojen tekojen ja vihapuheiden vastapainoksi. Autetaan toisiamme sen verran kun kykenemme. Itse olen esimerkiksi lupautunut auttamaan yksinhuoltaja-ystävääni, jonka ekaluokkalainen joutuu olemaan paljon yksin koulun aloitettuaan. Vuorotyötä tekevillä yksinhuoltajilla ei tunnu olevan apua tai tukea mistään. 7-vuotias joutuu itse tulemaan koulusta kotiin, syödä kaksi ateriaa ja laittaa itsensä iltapesulle ja nukkumaan.

 

En itsekään välttämättä jaksa aina hoitaa kaikkia oman perheeni asioita, mutta meidän äitien, naisten, miesten ja kaikkien ihmisten pitäisi auttaa toisiamme. Pidetään huolta siitä että itse jaksamme, mutta voimme myös pienillä teoilla pitää huolta siitä että ihmiset ympärillämme myös jaksavat. Pidetään huolta toisistamme. Usein se ei vaadi edes paljoa, että saa toisen iloiseksi.
Vähän aikaa sitten siivosimme 3-vuotiaani kanssa hänen huonettaan. Kyselin, että voisimmeko antaa hänen lelujaan eteenpäin niille joilla ei ole leluja paljon. Empaattinen pieni poikani sanoi että joo, voidaan antaa. Valikoimme hänen kanssaan leluja joita hän ei enää halua. Oli niin vietävän suloista katsoa, kun lapsi valitsi leluja ja sanoi “tämän voimme antaa eteenpäin, äiti”. Veimme lelut, kirjat ja vaatteet taloyhtiön roskakatokseen, jossa on paikka minne voi viedä tavaraa jota haluaa antaa eteenpäin. Samalla sieltä löytyi sattumalta pieni avaimenperä lapselleni. Lapsi oli aivan onneissaan, ja sanoin että siinä sen näkee, kun antaa hyvää eteenpäin, saa sitä itselleenkin.

Itselleni tuli aivan super-älyttömän upea fiilis siitä, että Vimman Marjut oli liikuttunut siitä että blogia kirjoittaessani toimin kokemusteni kautta vertaistukena muille vanhemmille, jotka painivat samojen asioiden kanssa.  Itkin koko tiistain ja keskiviikon liikutuksesta ja olen taas tippa linssissä kun kirjoitan tätä. Itselleni tämä blogi on ollut todella tärkeä terapiamuoto, kun voin päästää ulos tunteita ja tulla näkyväksi monen asian kanssa jotka ovat arkoja. Se on auttanut itseänikin purkamaan ja käsittelemään näitä asioita.

​Olen saanut blogin kautta todella ihania viestejä ihmisiltä. Että he samaistuvat teksteihini ja ovat saaneet niistä apua. Olen auttanut raiskauksen uhreja hakemaan apua ja kuunnellut heidän huoliaan. Olen ohjannut masentuneita äitejä oikeille tahoille hakemaan apua ja auttanut tunnistamaan masennusoireita. Olen helpottanut raivoavan äidin soimaavaa omaatuntoa, että hän ei ole ainut joka lapselleen huutaa. Ihan uskomatonta. Kiitos, kiitos teille kaikille jotka olette lukeneet tekstejäni, kommentoineet, liikuttuneet, tukeneet, laittaneet viestiä. Kiitos <3

 

 

Siis katsokaa nyt tätä kasaa! Siinä on yli 11 metriä Vimman upeita kankaita! Olen edelleen ihan sanaton. Minulla harvemmin on varaa ostaa kankaita, joten tämä tuntuu lottovoitolta. Jos voisin ostaa rajattomasti kankaita, en varmaankaan tekisi muuta kuin ompelisin.

Mitä ihmettä näistä ompelen!? Miljoona ideaa vilisee jo päässä! Uskallanko edes leikellä näitä, mitä jos menee pieleen, mitä jos vaan hiplailen ja ihastelen näitä!?

 

 

Meidän naapurustokin on muuten aivan ihana. Olen useasti auttanut naapureita kastelemaan kukkia kun ovat lomalla, lainannut jauhoja lettutaikinaan ja puhelinta kun avaimet ovat unohtuneet kotiin. Sen vastapainoksi olemme saaneet lettuja, naapurin saunavuoron käyttöön, suklaata puhelimen lainasta sekä paljon hyvää mieltä. Tätä kaivataan lisää maailmaan, yhteisöllisyyttä ja ystävällisyyttä.

Mitä hyvää sinä olet tehnyt viime aikoina? Sovitaanko, että vaikkapa syyskuussa autamme kerran viikossa jotakuta? Autamme vaikka mummoa kantamaan ostokset, hymyilemällä bussissa ihmisille, avaamalla oven lastenrattaille ja niin edelleen? Pienistä hyvistä teoista syntyy puro, joka toivon mukaan kasvaa mereksi. <3

 

Tokan warrior-treenin fiiliksiä

Tokan warrior-treenin fiiliksiä

* Yhteistyössä TFW Konalan kanssa*

 

Tällaisissa fiiliksissä olimme toisena treenipäivänä TFW:n salilla. Oli huomattavasti rennompi mieli, kun ensimmäisen kerran jännitys oli selätetty. Minä tietysti etualalla pellenä.

Aamulla heräsin lihakset jumissa ja todella väsyneenä. Pitkin päivää tunsin jännitystä ja stressiä siitä, pääsisinkö treeneihin. Viime keväänä ilmottauduin tanssikurssille jonne tosiaan pääsin kerran. Paniikkihäiriö, masennus ja uupumus voitti liikunnan motivaation. Petyin pahasti itseeni, kun en vaan pystynyt siihen. Tällä kertaa yritän tosissaan vetää tämän haasteen alusta loppuun.

Löysin itseni siis salilta, voitto jo sekin. 

TFW:n salilla treenit alkavat aina motivaatiopuheella. Coach Linda Barhoumi kertoi mahtavan tarinan miehestä ja aasista Saharassa. He yrittivät etsiä vettä, ja löysivät kaivon, joka olikin kuivunut. Aasi tippui kaivoon ja mies totesi, ettei saa aasia ylös vaan joutuu heittämään tämän päälle hiekkaa. Mies lapioi hiekkaa aasin päälle, joka aina karisteli hiekat päältään ja astui hiekkakasan päälle. Lopulta aasi pääsi pois kaivosta hiekkakasan ansiosta, kun oli tallonut hiekan alleen. Mitä tästä opimme? Vaikeudet voi voittaa tallomalla niiden päälle. Minä pystyn tähän, hitto vie! Selätän masennuksen ja kaupan päälle vielä treenaan!

Treeni oli aivan mahtava, teimme muun muassa maastavetoja, punnerruksia, knee grabeja (tai ainakin yritin) ja lopuksi saimme ravintohaasteen. Se kestää viikon tai pidempäänkin, jos haluaa ja pystyy. haaste on se, että viikon ajan saa juoda vaan vettä (kahvi ja tee sallitaan, arvatkaa huokaisiko tämä äiti helpotuksesta). Se ei tule meidän perheessä olemaan vaikeaa, koska me juomme harvoin edes mehuja. Lapsi toki juo osittain maitoa.

Aivan loistava fiilis on tällä hetkellä, ja toivon että se fiilis pysyy. Olen voittanut itseni jo tässä vaiheessa haastetta, ja tuntuu että olen saanut niiiiin paljon energiaa lisää! Liikunnan lisäksi on ollut kivaa tutustua uusiin tyyppeihin, terkkuja vaan muille treenaajille!

 

 

Maastaveto 10kg painoilla, koska vitoset olivat liian köykäiset! Kyllä siitä lapsen nostelusta on jotain hyötyä! Enpä olisi koskaan uskonut julkaisevani kaiken kansan edessä kuvia itsestäni joissa treenaan hikisenä, mutta näin vaan sitten kävi!

Toivon vain että rakas pieni poikani tottuisi pikkuhiljaa tähän taas kesäloman jälkeen, että äiti on poissa välillä. Nyt tarhan lisäksi olen poissa kaksi iltaa viikossa, ja se tuntuu olevan todella paljon lapselle. Lähdin treeneihin taas niin, että jätin itkevän lapsen jälkeeni, joka huusi että äiti älä lähde. Kun tulin takaisin, lapsi oli onnensa kukkuloilla ja vaan halasi ja sanoi että olipa ikävä, äiti oot ihana. Lapsi työnsi äitini suurinpiirtein ovesta ulos, että nyt hän haluaa olla rauhassa äidin kanssa. Voi sitä pientä, ja voi tätä äitiraukkaa. Ei ole helppoa poistua meidän pienestä kuplasta eroon toisistamme.

 

Tässä vielä upea video!

 

Training For Warriors kuntohaaste alkoi – missä kunnossa on masentunut mutsi?

Training For Warriors kuntohaaste alkoi – missä kunnossa on masentunut mutsi?

*Blogiyhteistyö TFW Konalan kanssa*

Eilen alkoi paljon odottamani (lue: jännättämäni) kurssi, Training For Warriors Challenge. Kurssi kestää kaksi kuukautta ja treenejä on kaksi kertaa viikossa. Lisäksi saa käydä millä tahansa Hurrikaani-tunnilla kaksi kertaa viikossa. Lisäksi on kehonmittaus, kuntotestit, luentoja mm. ravinnosta ja unesta. Kurssin on tarkoitus toimia juurikin motivaationa esimerkiksi tällaiselle väsyneelle äidille, joka ei ole jaksanut kuntoilla moneen vuoteen. Haluaisin pudottaa painoa, ja tässä oli kurssi kuin minulle tehty.

Kurssi alkoi InBody-mittauksella. Se vähän jännitti myös etukäteen, mutta toisaalta tulokset eivät yllättäneet ollenkaan. Minulla on ylipainoa reilusti, ja kehossa rasvaa paljon. Tuloksen mukaan painoa olisi pudotettava noin 30 kiloa – tämäkään tieto ei yllättänyt.

InBody-mittaaja Erno oli ihanan kannustava, ja mittaus toimi minullakin nimenomaan motivaationa, eikä lannistuksena. Sama mittaus on luvassa kahden kuukauden kuluttua haasten loppuvaiheessa, ja silloin katsotaan mitä edistystä on tapahtunut. Tässä on minun lähtötasoni, tästä on suunta vain ylöspäin, eikö?

 

 

Tällä hetkellä mittani ovat:
Rinnanympärys: 118cm
Vyötärönympärys: 107 cm
Lantionympärys:116 cm

​Haluan kirjottaa näistä blogiin suoraan ja häpeilemättä, koska tällainen olen tällä hetkellä. Tiedän että minulla on ylipainoa, mutta sitä ei tarvitsisi hävetä. Yritän nyt tosissaan pudottaa painoa, en ulkonäköni takia vaan terveyden ja hyvinvoinnin takia. Haluan voida paremmin. Voin sitten kahden kuukauden, puolen vuoden ja vuoden päästä käydä katsomassa, että mistä se kaikki alkoi.

Se myös motivoi itseäni kun kerron näistä julkisesti blogiin. En pysty niin helposti luovuttamaan tai jättämään hommaa kesken. Tekee myös hyvää tulla näkyväksi tämänkin asian kanssa, ja toivon että voin olla kannustavana vertaistukena muillekin jotka kipuilevat samojen asioiden kanssa. Kun ei ole kuntoillut pitkään aikaan ja on vielä ylipainoakin, voi olla tosi korkea kynnys aloittaa liikuntaharrastus. Varsinkin jossain kuntosalilla tai ryhmäliikunnassa.
 
Minulle tämä on iso haaste jo siinä, että pääsen kaksi kertaa viikossa iltaisin treemaamaan. Äitini tulee katsomaan poikani perään sillä aikaa. Eilen kun lähdin treeneihin, eroahdistunut lapsi kiipesi kaulaani kiinni ja raivohuusi etten saa lähteä. Oli todella kurjan tuntuista lähteä omiin menoihin sillä tavalla. Tietysti masentunut äiti-omatuntoni huutaa että olen huono äiti kun jätän lapseni huutamaan ja lähden mukamas jonnekin tärkeämpään. Mutta mikä ei sitten olisi tärkeää, jos ei oma jaksaminen ja hyvinvointi? Jos en ala huolehtimaan itsestäni, en jaksa huolehtia muista. En ole treenannut säännöllisesti neljään vuoteen. Olen tanssinut silloin tällöin, mutta en kovin aktiivisesti. Hyötyliikuntaa tulee tietysti harrastettua joka päivä, ja uskon että peruskuntoni kohenee nopeasti. Alla on kuitenkin ennen lapsen saamista hyvä kunto tanssin ansiosta.

 

Päävalmentaja Johanna Verho piti alussa motivaatiopuheen. Warrior-huoltaja Kaisa Verho puolestaan hoitaa lihaksien hyvinvoinnista hierojana.

 

Kun challengen alkulämmittelyt alkoivat, olin jo heti ensimmäisistä haarahypyistä aivan hikinen. Mietin, että mitäköhän hittoa tästäkin tulee, kun uuvun jo heti alkuun. Kaikissa treeneissä valitaan pari, joka tsemppaa ja jonka kanssa tehdään yhdessä treeni. Tämä vähän jännitti, koska masennuksen myötä minulle on tullut vähän sellaista sosiaalista pelkoa, vaikka se ei aina ulospäin näykään. Jännittää jutella ihmisille, saati sitten että näytän toiselle ihmiselle kuinka hitsin huonossa kunnossa olen.

Mutta loppujen lopuksi koin tämän parin kanssa työskentelyn positiivisena, koska ei missään vaiheessa tullut olo että olen huonompi kuin muut, tai että olisin nolona siitä että en pystynyt tekemään yhtäkään punnerrusta (kyllä, luit oikein). Oli mukavaa kun vieressä oli toinen ihminen kannustamassa. Oli myös mukavaa huomata että haasteeseen osallistui ihan tavallisia ihmisiä, pelkäsin että olen ainut huonokuntoinen pullukka super-ylikuntoisten fitnesstyyppien keskellä.

Kuntotestissä piti tosiaan tehdä punnerruksia niin paljon kun jaksoi, sekä minuutin ajan knee-grabejä niin monta kun pystyi. Punnerruksissa tuli kyllä niin säälittävä olo, tein puolikkaan punnerruksen! Oikeasti, puolikkaan. Läsähdin lattialle enkä päässyt sieltä enää ylös. En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Päätin nauraa, koska onneksi omaan kuitenkin ison annoksen itseironiaa. Tärkeintähän tässä on se tulos, minkä teen kuntohaasteen jälkeen, koska silloin tehdään uusi kuntotesti. Knee-grabeja (maataan selällään lattialla ja noustaan vatsalihasten avulla koskettamaaan sääriä) sen sijaan tein minuutin aikana 15! Viisitoista! Ajattelin etten kykene tekemään yhtäkään, mutta tein viisitoista! En voi vieläkään käsittää miten.

 

Fiilis pukuhuoneessa ennen treenejä, JES! Mä muuten niiiiin tykkään tästä mun uudesta tukasta, se on superhelppo treeneissä kun sen voi vaan vetästä kiinni ponnarilla.

 

Treeneissä tehtiin myös kalkkunakävelyä ja mittarimatoa ja muita hauskoja juttuja jotka sai nauramaan ihan hirveästi. Tykkään tästä yhdistelmästä – nauru ja kuntoilu sopii täydellisesti yhteen. Kuntoilun kuuluu olla hauskaa, eikä hampaat irvessä rehkimistä. Sen takia tykkäsin ihan mielettömästi Coach Johanna Verhon tyylistä vetää kurssia, Johanna on super innostava, positiivinen ja osaa naurattaa ja kannustaa. Missään vaiheessa ei tullut mitenkään epäonnistunut, nolo fiilis siitä että olen rapistuttanut kuntoni.

Päinvastoin, tuli sellainen olo että jopa minä, väsynyt ja masentunut äiti pystyn kohottamaan kuntoani. Olen edelleen hieman skeptinen sen suhteen, mutta Johanna saa nyt todellisen challengen minusta, kun yrittää saada potkua perseelleni liikunnan suhteen!

Tavoistani poiketen menin jopa ensimmäisenä jonoon ja eturiviin, mitä en koskaan yleensä tee ryhmäliikunnassa. Olen aina mahdollisimman kaukana ja viimeisenä, koska hävettää liikkua muiden edessä. En tiedä mistä ihmeestä se fiilis tulee, koska olen kuitenkin tanssija. Jopa tanssitunneilla tunnen itseni hölmöksi ja huonoksi, ja sen takia kynnys lähteä mihinkään ryhmäliikuntaan on tosi korkea. Tunsin että olin kyllä mukavuusalueeni ulkopuolella tälläkin tunnilla, mutta uskon että pikkuhiljaa treeneissä se fiilis katoaa.

Treeneissä tehtiin myös leuanvetoja, mitä en ole kai koskaan eläessäni edes kokeillut. Kun Johanna ilmoitti että seuraavaksi tehdään leuanvetoja, kuului ryhmästä kohahdus, että minäkö muka. Ei onnistu! Leuanvedot tehtiin yhdessä kannustavan parin kanssa, ja ensin kokeilin onnistuuko veto ilman apua. No, ylläri, ei onnistunut! Sain avuksi kuminauhan joka laitettiin polven alle, ja kuminauhan avulla olisi helpompi nostaa itsensä ylös.

​Lopulta sain melkein kokonaisen leuanvedon tehtyä kaverin avulla. Siitäkin tuli jo voittajafiilis, vaikka ei olisi uskonut. Leuanvetoja sai kokeilla myös nauhojen kanssa, joiden avulla voi nostaa itseään ylöspäin. Se on kevyempi ja helpompi tapa tehdä vetoja, ja niitä pystyinkin tekemään 4×6 settiä. On mukavaa, kun tunnilla sai tehdä ihan oman kunnon mukaan, ja silti kokea onnistumista, vaikka menin nyt alussa sieltä mistä aita on matalin. Kokeilin silti rohkeasti kaikkea ja yritin parhaani.

 

 

Ensimmäisestä tunnista jäi hyvä, innostunut fiilis, ja hymyilinkin koko matkan kotiin. Oli ihanaa ottaa omaa aikaa ja vähän rääkätä itseään fyysisesti ja nauraa yhdessä muiden kanssa. Vähän kyllä jännittää mitä haasteessa vielä tehdään ja miten pärjään ja jaksan. Mutta nyt jännittää lähinnä hyvällä, eikä pahalla kuten eilen.

​Olen muutenkin melkoinen jännittäjä, ja tuntuu mahtavalta että uskallan ryhtyä tällaiseen juttuun, joka on täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Hieman myös jännittää miten jaksan masennuksen ja univelan kanssa treenata kaksi (tai neljä) kertaa viikossa, ja miten lapsi reagoi eroon, kun on tarhassa ja sitten vielä olen kaksi iltaa poissa. Mutta sepä jää nähtäväksi! Päällimmäisenä fiiliksenä on kuitenkin innostuminen siitä että uskalsin mukaan, yritin parhaani enkä ollut edes ihan paska! Hah!


Muuten, TFW Konalassa on myös tunteja joilla voi käydä kokeilemassa ilmaiseksi! Suosittelen!
KLIKKAA tästä lisätietoja!

 

 

Kun maailmanmeno ahdistaa – pitää ommella!

Kun maailmanmeno ahdistaa – pitää ommella!

Olen koittanut pysyä somesta poissa viime päivät. En pysty selaamaan facebookia ilman että ahdistun paniikkikohtauksen partaalle. Maailman kauheudet tuntuvat vyöryvän ylitseni. Yritän varjella mielenterveyttäni sillä, että en lue ikävistä asioista liikaa.

Kun olen ahdistunut, teen käsitöitä. Käsityöt ovat pelastus mielenterveydelleni. Olen viimeisen viikon neulonut sukkia ja ommellut. Ommellut ja ommellut. Ystäväni oli viime viikon lomalla ja vietimme melkeinpä koko viikon kahdestaan päivisin, ilman lapsia. Söimme rauhassa hyvän aamiaisen, paljon kahvia ja hiljaisuutta. Sen jälkeen pistimme hihat heilumaan ja ompelimme. Se oli todella, todella rentouttavaa ja ihanaa. Kun saa rauhassa jutella, tai olla vain hiljaa ja ommella. Leikellä kankaita, kiinnitellä nuppineuloja, silitellä saumoja.

 

Viime aikojen ompeluita. Kangas on Marimekon ja on kirpparilöytö. ​Kaava on Hipun Bägi. Ohjeeseen ja ilmaisiin kaavoihin pääset tästä, KLIK!

 

Kun ompelen, keskityn pelkästään siihen. Kaikki muu unohtuu, jopa syöminen voi unohtua (ja se on tunnesyöjälle paljon, se!). Kun ompelen, tuntuu että aivot tyhjentyvät kaikesta. Se on tietynlaista meditaatiota. Kun ompelen, tykkään samalla katsoa Netflixiä, mielellään jotain ihanaa hömppäsarjaa johon ei tarvitse keskittyä. Kun saan lapsivapaata, teen usein kaikista mieluiten käsitöitä.

Olen valmistunut pukuompelijaksi ja modistiksi noin 10 vuotta sitten, mutta en ole virallisesti paljoakaan niitä töitä tehnyt. Vapaa-ajalla sitten senkin edestä. Joskus ajattelin että haluan tehdä ompelijan töitä leipätyökseni, mutta en enää. En ole ainakaan toistaiseksi ollut tarpeeksi intohimoinen siihen työhön.

 

Kangas on kirpparilöytö, vanha verho. Kaava on sama kun edellisen laukun, Hipun Bägi, mutta vain hieman muokattuna suuremmaksi. Siitä tuli viikonloppubägi pojalleni, kun lähdemme muutaman viikon päästä reissuun yksinhuoltajien leirille!

 

Tällä hetkellä ompelen vain omaksi ilokseni, ja iloiseksi se minut tosissaan tekeekin. En tiedä mitä tekisin, jos joku päivä en pystyisikään enää tekemään käsitöitä. Minulla on koko ajan joku käsityö kesken, ja kotini pursuaa käsityötarvikkeita.

Usein jos saan lapsivapaata aiheutan mieluummin ompelukaaoksen ympäri kämppää kuin siivoan nurkkia. Kuka nyt haluaa siivota, jos kerran voi ommellakin?

 

Kangas on taas joku kirppislöytö. Ostelen kirppiksiltä kaiken maailman pieniäkin tilkkuja, niistä voi saada mitä vain aikaiseksi kun käyttää mielikuvitusta. Kaksi meikkipussia (joista toinen oli äidilleni synttärilahja) Villa ja Villa ohjeella, johon pääset tästä, KLIK.

 

Miekka ja kilpi pienelle ritarityypille. Sisällä on retkipatjaa kovikkeena! Kaavat omasta päästä.

 

Kun on muutenkin jo masentunut, ahdistunut ja paniikkihäiriö vaivaa, ei tee yhtään hyvää mielenterveydelle lukea liikaa terrori-iskuista. Vietin kokonaisen päivän lukien uutisia, katsoen uutislähetyksiä ja seurasin viimeisimpiä tietoja. Tuli olo, että täytyy päästä puhumaan aiheesta ja päästää höyryjä ulos ja keskustella asiasta kaikkien kanssa. Lopulta tuli seinä vastaan, ja lakkasin seuraamasta somea ja uutisia. Se ei auta ketään, että ahdistun liikaa ja alan pelkäämään kaikkea ja kaikkia.

Tällä hetkellä tuntuu siltä että pitää keskittyä hyviin ja positiivisiin asioihin. Tehdä asioita ja tekoja joista tulee hyvä mieli, sen sijaan että keskittyy ikäviin asioihin. Ollaan ystävällisiä toisillemme, ja koitetaan keskittyä hyvyyteen, ja siihen että olemme toisillemme ystävällisiä <3

 

Vauvavuoden jättämät traumat

Vauvavuoden jättämät traumat

Meillä oli rankka päivä tänään. Lapsi aloitti viime viikolla tarhan kahden kuukauden loman jälkeen. Pienokainen siirtyi isompien ryhmään ja melkein kaikki hoitajatkin ovat vaihtuneet. Lapsi ikävöi minua, ja se näkyy usein kiukutteluna ja kaikesta tulee kinaa.Tänään kun tulimme kotiin, lapsi oli kaikessa vastahankaan, minkään ei kelvannut. Itse pidin hermoni (melkeinpä) kurissa, yritän pidentää omaa pinnaani koska tiedän että lapselle tämä muutos on rankka. Lapsi väsähti melkein saman tien kun kannoin hänet sänkyyn. Iltapalalla tuli niin kova tappelu ja väsyitku, että lopulta vein lapsen vain suoraan sänkyyn. Puolen tunnin päästä siitä lapsi alkoi huutamaan kurkku suorana, hänellä oli jonkin sortin kauhukohtaus.

Tunsin heti huudon kehossani ja stressitasot nousivat kattoon. Olen kuunnellut niskat korvissa jännittyneenä koko vauvavuoden, että milloin alkaa seuraava huuto. Tunsin sen kehossani tänä iltana, sen vanhan tutun jännityksen, minkä lapsen itku silloin aikoinaan minussa aiheutti. Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen, hän heräili pahimmillaan 30 kertaa yössä. Välillä viiden minuutin välein, välillä niin että heijasin häntä tunnin sylissä, ja heti kun laskin takaisin sänkyyn alkoi huuto. Se oli oikeasti todella, todella rankkaa. Silloin olen ensimmäistä kertaa ajatellut, että heitän lapsen seinään, jotta saisin hetken olla rauhassa ja rentona, ilman huutoitkua. Olin siinä vaiheessa valvonut vajaan vuoden.

 

 

Tänään illalla tunsin kehossani tuon tutun tunteen. Hartiat jännittyvät, kädet puristuvat nyrkkiin ja hengitys lamaantuu. Ei taas. Ei taas itkua ja heräilyä, eikö tämä koskaan lopu. Kun olen kertonut joillekin ihmisille, etten ole varma uskallanko hankkia enempää lapsia enää koskaan, yleensä kukaan ei ota minua tosissaan. He sanovat, odota vaan. Odota vaan kun tapaat uuden miehen, kyllä se mieli sitten muuttuu. Siellä hiekkalaatikolla tapaat jonkun ihanan yh-miehen ja alatte tekemään lisää vauvoja. Sitten se mieli muuttuu!

 

Mitä jos ei muutu? Minulle vauvavuosi oli kaikkea muuta kuin ihanaa vauvakuplassa seilaamista. Se oli täynnä epävarmuutta, itkua (minun ja lapsen), univajetta, masennusta, ahdistusta, paniikkia, tuhoisia ajatuksia. Lukuisia lääkärikäyntejä joissa vähäteltiin minun väsymystä ja huolta lapsen terveydestä, kun yritin kysyä miksi lapsi vain huutaa yöllä. Minut leimattiin uudeksi, hölmöksi äidiksi joka ei tajunnut, että vauvat itkevät. Olin tulla hulluksi.Onneksi minulla sentään on tukijoukkoja. Ilman teitä en olisi selvinnyt. En tiedä kerroinko kenellekään oikeasti (paitsi ehkä vanhemmilleni), millaista elämäni oli tuolloin. En varmastikaan kehdannut saati sitten jaksanut edes sanoa, miten rikki olin oikeasti. Ehkä myös pelkäsin, että jos kerron miten uupunut olen, lapsi viedään minulta.

 

 

Joten kyllä, vauvavuosi vaikka ihana olikin, on jättänyt minuun trauman. Olen usein verrannut vauvan kanssa jatkuvaa heräilyä kidutukseen, ja jotkut ihmiset selvästi eivät ymmärrä sitä ollenkaan. Ei sitä voikaan täysin ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Kaikkihan heräilevät kun vauva tulee, senhän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Ei se tullutkaan yllätyksenä, mutta silti tuli. En ikinä olisi uskonut, että tulen elämäni aikana olemaan niin umpiväsynyt. Huomaan olevani vieläkin todella katkera, jos kuulen tai luen että jonkun vauva nukkuu “todella hyvin”.
Rakastan lastani yli kaiken, enkä koskaan kadu mitään, mikä häneen liittyy. Nämä viimeiset kolme vuotta olisivat silti voineet olla ehkä hiukan helpompia. En olisi välittänyt käydä niin syvällä masennuksen ja uupumisen suossa.

 

 

Mutta kai tällä kaikella on tarkoituksensa. Olen varmasti myös oppinut tästä kaikesta jotain. Ainakin sen, että tämän jälkeen olen vahvempi kuin koskaan, ja selviän mistä vain. Näen valon tunnelin päässä, ja tekee mieli juosta sinne. En kuitenkaan uskalla juosta, vaan koitan haparoivin askelin ottaa yhden ilonaiheen kerrallaan elämääni. Ettei ne vain karkaa mihinkään, ja joudun taas pimeään tunneliin.

Stressi ja trauma itkusta ja väsymyksestä tuntuu kehossani ja toivon että joskus pääsen niistä eroon. Ja toivottavasti lapsi alkaisi nukkumaan täysiä öitä, tänä yönä. Jos ei, niin ehkä huomenna?

 

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Uskon että monikin asia on vaikuttanut siihen, että lopulta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luulen että pettymykset synnytystavasta ja imetyksen epäonnistuminen loivat jo tietä masennukselle, kun koin epäonnistuneeni jollain tavalla naisena ja äitinä jo heti alkuun.

Vauva oli koko loppuraskauden perätilassa. Kävin sairaalassa ultrassa koska seurasimme vauvan pientä kokoa ja parilla käynnillä yritimme jopa kääntää vauvaa raivotarjontaan. Yritin kotona jumppailla ja tehdä kaikkeni että vauva kääntyisi, mutta lapsi on perinyt äitinsä itsepäisyyden ja oli päättänyt olla perätilassa eikä liikkunut mihinkään suuntaan. Pelkäsin sektioon joutumista, koska pelkään leikkauksia. Pelkäsin myös, että miten pystyn olemaan vauvan kanssa leikkauksen jälkeen kun sektioarpi on kipeänä. Olin myös lukenut että vauva viedään melkein heti pois sektiolla synnyttäneeltä äidiltä, ja maidon nousu voisi olla myös hidasta.

Tietysti voi tuntua vähän hölmöltä suunnitella vesisynnytyksiä sun muita, kun kukaan ei voi lopulta tietää kuinka synnytys etenee. Kuitenkin perhevalmennuksessakin kehotettin miettimään millä tavalla haluaisimme synnyttää ja kävimme läpi kivunlevityksiä. Ei siellä kukaan kertonut, että vauva saattaa olla perätilassa jolloin täytyisi valita joko perätilasynnytys alateitse tai suunniteltu sektio.

 

Muutamia päiviä ennen synnytystä. Kuva: Kaisa Verho

 

Sektio vai alatiesynnytys?

Kun olin loppuraskaudesta sairaalassa synnytystapa-arviossa, minulle sanottiin että minulla olisi pari viikkoa aikaa miettiä kumman synnytyksen haluan. Mietin ja stressasin pääni puhki, kyselin ihmisiltä kokemuksia ja googlasin yöt pitkät. Lopulta päädyin siihen, että haluan silti synnyttää alateitse, niin kuin olin alun perin ajatellutkin. Kun tulin takaisin sairaalaan, minulle selvisi että lantioni täytyisi ensin kuvata magneettikuvauksen avulla, jotta saisimme tietää mahtuuko vauva mahdollisesti alateitse perätilassa tulemaan ulos.

Selvisi lopulta, ettei mahdu. Olin toisin sanoen aivan turhaan stressannut kaksi viikkoa päätöstä, joka ei ollutkaan omissa käsissäni. Olen aina saanut kuulla kommenttia siitä kuinka minulla on leveät ”synnyttäjän lanteet” ja olin aina ollut ylpeä leveistä lanteistani. Kävikin ilmi ettei kehoni oltukaan tehty (perätila) synnyttämistä varten. Tuntui kuin märkä rätti olisi lyöty päin kasvojani, että olen epäonnistunut naisena ja äitinäkin, vaikka vauva ei ollut tullut vielä maailmaan.

 

Raskausvatsaa voi myös käyttää kätevästi teekuppitelineenä.

 

Vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Pelkäsin sektiota todella paljon, mutta kun sain suunnitellun sektion ajankohdan, purskahdin itkuun. Tiesin nyt päivämäärän, jolloin tapaisimme vihdoin poikani kanssa. Ihmiset kommentoivat että eikö olekin mukavaa, kun tiedän päivämäärän synnytykselle, ettei tarvitse koko ajan pelätä että milloin äkkilähtö tulee, niin kuin alatiesynnytyksessä. Itse pelkäsin enemmän ja enemmän sitä päivää, koska pelkäsin leikkausta ja lisäksi tulevaa äitiyttäni. Oli kamalaa, kun tiesi milloin synnytys tapahtuu, ja se alkoi loppuvaiheessa jo tuntua tuomiopäivältä. Olin alun perin tutkinut synnytystä varten kivunlievityksiä ja synnytystapoja. Olisin kaikista mieluiten synnyttänyt vedessä mahdollisimman luonnollisesti. Onneksi en sentään ehtinyt ilmoittautua maksulliselle synnytyslaulukurssille, sitä kun ei sektiossa paljon tarvittu.

 

Kuva: Kaisa Verho

 

Sektiopäivänä olin todella hermona​

Kun sektiopäivä koitti, piti heti laittaa tukisukat jalkaan. Isäni ja serkkuni (joka oli mukana synnytyksessä) olivat olleet yötä luonani. Minulla oli vielä tässä vaiheessa ”olen itsenäinen nainen enkä apua tarvitse” –vaihe päällä ja änkesin ison vatsani yli tukisukat jotenkin jalkaani. En kyllä edelleenkään ymmärrä miten sen tein, tanssijan urasta on ehkä tässä(kin) asiassa apua. Lähdimme aamulla yhdeksäksi sairaalaan. Jännitin niin paljon, että ihme että pysyin kasassa. Sairaalaan tullessamme saimme tietää että olin neljäntenä leikkausjonossa, ja edelle oli tullut aamusta vielä hätäsektio. Odotimme lopulta sairaalan käytävillä 6-7 tuntia. Muistan vieläkin, kun kätilö tuli odotushuoneeseen ja sanoi ”noniin, mennäänkö tapaamaan poikasi”. Aloin hysteerisesti itkemään, koska jännitin niin kovasti.

Sektio meni lopulta todella hyvin (lukuunottamatta sitä, että epiduraalin laitto oli ehkä kamalinta ikinä) ja olin lopulta aivan todella tyytyväinen. Kätilöt ja lääkärit olivat kaikki aivan ihania, ja kaiken lisäksi anestesialääkärini oli älyttömän komea! (jep, yh-mutsi ehtii miettimään sellaisia synnyttäessäänkin…) Silti, tuntui oudolta odottaa verhon takana, kun lääkärit ja kätilöt hyörivät siellä toisella puolella ja repivät sisuskalujani. Itseäni oksettaa ihan kamalasti kaikki leikkausasiat ja en sen takia pysty edes lääkärisarjoja katsomaan. Muistan kuinka kätilö kurkkasi innoissaan verhon takaa ja sanoi: ”Sun vatsa on siellä nyt jo auki, ei mee kauaa enää”. Tuntui että pyörryn kohta.

Kunnes lopulta, noin vajaa puoli tuntia saliin menosta kuulin maailman ihanimman rääkäisyn ja itkin hysteerisesti. Pesun ja punnitsemisen jälkeen sain maailman ihanimman lapseni rinnan päälle, ja katselimme toisiamme ihmeissään hetken.

 

 

Pian synnytyksen jälkeen lapsi vietiin pois, serkkuni meni vauvan kanssa odottelemaan että toivun leikkauksesta. Olin puudutettu, uupunut, pökerryksissä ja yksin.​

Olenko nyt siis äiti?

Kaikki oli lopulta käynyt siinä jännityksessä niin äkkiä. Surin sitä, etten saanut rauhassa tutustua tulokkaaseen, vaan jouduin yksin odottamaan monta tuntia ennen kuin sain nähdä poikani taas. Olin lopulta niin poikki synnytyksestä  ja jännittämisestä, ja siitä etten ollut saanut syödä mitään koko päivänä. Halusin että lapsi viedään yöksi kätilöiden hoidettavaksi jotta saisin nukkua. Sain korvatulpat ja unilääkkeen naamaan ja vedin koko yön sikeästi unta.

Aamulla kun heräsin, minulle tuotiin maailman kaunein poika syliini, ja vasta silloin aloimme tutustumaan. Olin aivan pihalla enkä osannut yhtään ajatella että olin äiti. Kukaan ei myöskään ollut näyttänyt minulle kuinka imetys tapahtuu kun en päässyt ylös sängystä itse, ja eräs kätilö ihmetteli että enkö ole vielä edes imettänytkään. Tunsin häpeää, että tässä tämä hölmö äiti ei edes tajua lastaan ruokkia. Kätilö laittoi minut leikkausarvesta ja kivuista huolimatta imettämään ensimmäistä kertaa kyljellään, ja eihän siitä mitään tullut. Vauva ei myöskään saanut kunnon imuotetta, joten sain rintakumin käyttöön ennen kuin kukaan oli edes näyttänyt yhtäkään imetysotetta.

Kun imetys ei lähde käyntiin kunnolla

Ajattelin raskaana ollessani, että imetys on jotain mitä jokainen äiti osaa sitten luonnostaan, ja että se olisi ihan helppoa, mutta väärässäpä olin. Joudun myös koko meidän yhteisen imetystaipaleen (1,5 kuukautta) käyttämään rintakumia, koska muuten imetys ei onnistunut. Annoin myös lisämaitoa heti alusta alkaen, koska itselläni ei maito noussut kun vasta ehkä neljän päivän jälkeen, ja vauva oli niin pienikokoinen että tarvitsi lisämaitoa. Lopulta kyllästyin imettämisen vaikeuteen ja itkien lopetin sen ja siirryin täysin korvikkeisiin. Pohdin muutaman kerran, ottaisinko yhteyttä Imetyksen tukeen, ja pyytäisin apua. Jälkikäteen harmittaa etten tehnyt sitä, mutta olin niin poikki valvomisesta ja kaikesta muustakin, etten yksinkertaisesti jaksanut. Vauva heräsi noin 20 kertaa yössä ja pienikokoisuutensa takia häntä piti vuorokauden ympäri ruokkia viimeistään 3 tunnin välein.

 

 

“Mutta tärkeinhän on, että selvisitte synnytyksestä hengissä!”

Kun kerron ihmisille kokeneeni synnytyspettymyksen, saan usein kuulla että ollaanhan me vaan onnekkaita, kun synnytys lopulta meni hyvin ja olemme terveitä. Toki, olen onnellinen siitä, mutta silti minulla on oikeus tuntea pettymystä asiasta. Tuntui kuin minulle olisi annettu päättää synnytystavasta, mutta lopulta se valinta vietiinkin minulta, kun kukaan ei ollut sanonut että lantio täytyisi ensin kuvata. Olin silloin jo niin hormonien vallassa myös, että ehkä otin asian vähän liiankin raskaasti, raskaana oleva nainen kun on aika herkillä.​

​Podin kauan ihan kamalaa syyllisyyttä, etten oppinut imettämään ja että kehoni ei “osannut” synnyttää luonnollisesti. Olen nyt vasta kolmen vuoden jälkeen alkanut hyväksymään sen, että ei sillä synnytystavalla ole mitään merkitystä naiseuteni tai äitinä olemisen kanssa. Masennus on siitä karsea sairaus, että se saa itsensä syyllistämään kaikesta mahdollisesta. Tuntemaan alemmuutta. Haukkumaan itseään kaikesta mikä menee pieleen.

Synnytyspettymyksestä ei saisi puhua ääneen

Synnytys- ja imetyspettymys ovat mielestäni asioita jotka edelleen ovat hieman tabu tässä maailmassa. Naisilla on oikeus sanoa ääneen, että olin pettynyt omaan synnytykseeni, vaikka kaikki menikin lopulta hyvin. Imetys on niin henkilökohtainen ja arka asia, varsinkin niille jotka ovat siinä epäonnistuneet. Muistan kuinka katkerana katsoin naisia jotka imettivät tuosta noin vain vauvojaan perhekerhossa. Kuuntelin katkerana ja kateellisena niitä jotka kilpaa miettivät kuinka kauan synnytykset kestivät, miltä supistukset tuntuivat ja kuinka heidän miehet olivat heittäneet typeriä juttuja ponnistusvaiheessa. Myös ystävät ja lähipiiri, tai kuka tahansa joka kyseli synnytyksestä, sai minut tuntemaan väkisinkin huonommuutta. Yleisimmät kysymykset olivat, että kuinka kauan synnytys kesti ja miltä supistukset tuntuivat. En osannut vastata, kuin että puoli tuntia synnytin ja lapsi vedettiin ulos minusta verhon takaa.

Kun äitiys ei heti loksahdakaan paikoilleen

Olin ajatellut että kun vauva syntyy, kaikki loksahtaa paikoilleen itsestään. Imetys sujuu, äidinrakkaus tulee itsestään ja kaikki tuntuu heti luonnolliselta ja selvältä. Että osaisin heti “olla äiti”. Kävikin ilmi, että vauvan kanssa ensimmäiset vuorokaudet olivatkin täynnä kysymysmerkkejä, pelkoa, kokemattomuutta, syyllisyyttä. Tunsin jo ensimmäisten vuorokausien aikana syyllisyyttä ja huolta siitä, etten heti handlannutkaan kaikkea. Mutta olin myös täynnä uskomattoman vahvaa rakkautta sitä pientä toukkaa kohtaan. Olin yllättynyt siitä rakkauden ja huolenpidon määrästä, mitä oma pieni vauvani aiheutti minussa.

Tunsin itseni pitkän aikaa huonommaksi ja ihan erilaiseksi kuin muut äidit, koska en ollut päässyt synnyttämään alateitse enkä imettänyt kunnolla. Jos olisin silloin törmännyt useammin äitiin, joka olisi myös synnyttänyt samoin kuin minä, olisin ehkä päässyt jo silloin purkamaan kunnolla ajatuksiani jonkun kanssa joka ymmärtäisi minua. Onneksi sentään käsittelimme samoja asioita serkkuni kanssa, joka myös oli päätynyt aikoinaan leikkauspöydälle lapsensa oltua perätilassa loppuun asti.

 

 

Et ole huono äiti!

Toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän kaikkialla. Neuvolassakin voisi olla hyvä puhua näistä asioista enemmän. Ei ole tarpeen pelotella ketään negatiivisilla asioilla ja kaikella mikä voi mennä pieleen. Mutta itse ainakin olisin toivonut jotain mainintaa siitä, että jos kaikki ei menekään ihan nappiin, voit ottaa yhteyttä. Et ole epäonnistunut äiti jos et osaakaan heti imettää ja vaihtaa vaippaa.Media on myös osallisena ainakin osittain omiin mielikuviini synnytyksistä. Lapsivedet menevät keskellä kauppaa ja sitten kiidetään sairaalaan ja supistellaan. Ehkä itse en olisi ollut niin ankara itseäni kohtaan, jos olisin kuullut jo raskausaikana, että imetys ei ehkä onnistu tuosta vaan.

Että sitä on mahdollista opetella imetystukihenkilön kanssa. Että en ole yhtään sen vähempää nainen tai hyvä äiti, vaikka olenkin synnyttänyt sektiolla ja lopetin imetyksen lyhyeen. Että lapsesta tulee silti ihan huippu tyyppi, ja meidän suhde lapsen kanssa on ihan yhtä hyvä siitä huolimatta.

 

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Kaikkialla puhutaan siitä, kuinka äitien pitäisi lapsen tultua maailmaan huolehtia myös itsestään. Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Yhtäkkiä rinnalla lepäilee nyytti joka vaatii äidin joka ikisen aistin, lihaksen ja hermon pysyäkseen hengissä. Vauva mahdollisesti myös valvottaa aika lailla ja aiheuttaa äidille univelkaa. Yksinhuoltajilla on myös ongelmana se, että ei ole kumppania arjessa mukana, jotta pääsisi esimerkiksi iltaisin lenkille. Itse olen onnistunut masennuksen ja univajeen myötä unohtamaan omat tarpeeni. Mikä sinänsä ei ole huono asia, koska vauva tarvitsee äitiä ympäri vuorokauden. On kuitenkin koko perheen etu että äiti jaksaa. Sen takia on elintärkeää vaatia itselleen myös omaa aikaa, edes tunnin viikossa.

 

 

Kun yksinhuoltaja yrittää harrastaa

Viime keväänä päätin ottaa sen yhden tunnin viikossa vain itselleni ja ilmoittauduin twerkkaus ja reggaeton tanssikurssille. Pääsin sinne kevään aikana kerran. Kerran tunti jäi välistä kun lapsenvahti myöhästyi ja muut kerrat en vain saanut itseäni raahattua paikan päälle koska tuli niin hirveä ahdistus päälle. Pelkäsin kuollakseni lähteä sinne. En tiedä mitä pelkään, ehkä sitä että en olekaan enää niin hyvä tanssija kuin ennen. Että olenkin rapakunnossa, vaikka tiedän etten ole. Sen yhden kerran kun tanssiin pääsin, tajusin kuitenkin että kyllähän se minun takapuoleni vielä heiluu ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Kuitenkin kynnys lähteä edes oman taloyhtiön kuntosalille on niin korkea, etten viime vuonna päässyt sinnekään kuin kerran. Paniikkihäiriö myös osaltaan aiheuttaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Lisäksi vaikeuttaa se, että yksinhuoltajan on haastavaa harrastaa liikuntaa kodin ulkopuolella, kun aina tarvitsee hoitajan lapselle. Minulle ainakin on ison kynnyksen takana kysellä hoitajia liikuntaa varten, varsinkin kun minulla on iso kynnys pelkästään jo aloittaa säännöllinen liikunta taas. Tällä hetkellä pääsisin kuitenkin liikkumaan sillä aikaa kun lapsi on tarhassa ja itse olen työttömänä. Joten tekosyitä ei oikeastaan ole… (no, paitsi masennus, mutta se onkin ihan validi syy tekemättömyydelle).

 

 

Kohti pelkoja täysillä

Nyt päätin, että menen kahden kuukauden kestoiselle kurssille, jonka sain blogiyhteistyönä. Se on vain niin upea mahdollisuus, etten voi kieltäytyä tarjouksesta. Haluaisin olla taas paremmassa kunnossa ja nauttia liikunnasta, ilo joka minulta vietiin masennuksen myötä. Pelottaa ihan huikean paljon osallistua tällaiseen haasteeseen! Ensinnäkin paniikkihäiriön ja sosiaalisten pelkojen takia, en ole pitkään aikaan kuntoillut säännöllisesti ja pelkään nolaavani itseni koska olen niin huonossa kunnossa. Pelottaa osallistua koska en ole urheilullinen tyyppi ollenkaan, harrastan kyllä liikuntaa mutta lähinnä tanssimista. En ole koskaan tykännyt esim. joukkuelajeista ja kuntosalillakin käynti on kiikun kaakun vaikka olen monesti salikortin omistanutkin.

Yritin jo alkaa keksimään syitä miksi en voisi osallistua tähän kuntohaasteeseen. Keksin aika montakin syytä, mutta päätin omassa päässäni kumota ne kaikki. Sitten päätin voittaa pelkoni ja aloittaa TFW Challengen, mennä mukavuusalueen ulkopuolelle ja haastaa itseni. Toivottavasti henkinen kantti kestää! Luotan ainakin siihen, että Training for Warriors-salin henkilökunta osaa tsempata juuri oikealla tavalla minut mukaan hommaan.

TFW Challengea kohti, vaikka jännittää

Haluaisin olla paremmassa kunnossa, pudottaa painoa, päästä raskaudenaikaisesta pömppövatsasta eroon ja mikä tärkeintä – voida ja jaksaa paremmin myös fyysisesti. Nykyään pystyn hyväksymään kroppani tällaisenaan, mutta ei olisi pahitteeksi todellakaan voida paremmin myös fyysisesti. Raskauden jälkeen olen myös kärsinyt alaselkäkivuista jotka aivan varmasti johtuu siitä, että lihaskuntoni ei ole entisellään. Minulla on notkoselkä ja raskauden aikana kärsin paljon alaselkäkivuista, varsinkin loppuraskaudesta.​
Tykkään haastaa itseäni kokeilemaan uusia asioita jotka jännittää. Sillä tavalla voi yllättäen saada kaikkea mahtavaa elämäänsä, kun uskaltaa. Loppujen lopuksi on upea tunne, kun jännittää jotain ja tekee siitä huolimatta. Taitaakin olla elämyshakuinen erityisherkkä puoleni, joka siellä sisälläni huutelee että mene, kokeile, tee! Joten täältä tullaan, TFW Konala! Pääsette seuraamaan kurssin aikana miten minulla treeni pitkästä aikaa sujuu!​
P.S. Ehdit vielä itsekin ilmottautua TFW Konalan Challengeen joka alkaa 22.8.!
Mikä on TFW Warrior Challenge? 
Kahdeksan viikkoa kestävä kokonaisuus, joka yhdistää aivan uudella tavalla oikean asenteen, fyysisen treenin ja ruokavalion. Tällaista treeniä ei ole Suomessa ennen TFW-treeniä nähty! Haaste soveltuu kaikille elämänmuutosta etsiville lähtötasosta riippumatta.

TFW Konalan Warrior Challenge sisältää:

  • TFW Konalan huippuvalmentajien tehokkaat treenit kahdeksalle viikolle sisältäen:
  • Kaksi Warrior Challenge -tuntia viikossa (joista osa luentoja).
  • Kaksi vapaavalintaista lukujärjestyksen mukaista Hurrikaani-tuntia viikossa.
  • Kaksi innostavaa ja asiantuntevaa ravintoluentoa.  Joista yksi toteutetaan TFW Konalan tiloissa ja toinen Facebookissa Live:ssä.
  • Kaksi Inbody-mittausta sekä kaksi kuntotestiä.
  • “Nuku hyvin, jaksa paremmin” -Unikulman luennon.
  • Yksityisen Warrior Challenge Facebook -ryhmän.
  • Warrior Tracker ™ Online -harjoituspäiväkirja käyttöoikeudet.
  • TFW Konala Warrior Challenge t-paidan.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen täällä!

 

Lue lisää ”Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea”