Kuukausi: heinäkuu 2017

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Olemme olleet kaksi kuukautta kahdestaan kotona, minä työttömänä ja lapsi lomalla tarhasta. Olen ollut alkuvuoden työttömänä valmistuttuani koulusta, lapsi on ollut kevään tarhassa ja minä olen saanut levättyä. Olin aivan puhki viime syksyisestä loppukiristä opintojen loppuun saattamisessa ja uuvuin täysin. Siitä voidaan varmasti olla monta mieltä, että saako äiti olla kotona työttömänä ja laittaa lapsen silti päiväkotiin, mutta meidän perheelle se on ollut maailman paras ratkaisu. Lapsi rakastaa olla tarhassa, ja olen ollut niin täysin loppu masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa, siihen vielä päälle taloudellinen stressi ja huoli lapsen terveydestä.

Ja kaikesta tästä yksinhuoltajana joutuu selviämään yksin. Ei ole ihme etten jaksa. Onneksi sentään tukiverkosto on kunnossa.Pelkäsin hieman etukäteen millaista olisi olla 3-vuotiaan uhmaikäisen kanssa taas kotona pari kuukautta, koko ajan yhdessä. Sinänsä en kyllä tykkää uhmaikä sanasta, koska lapsethan vasta opettelevat tunteiden säätelyä. Mutta silti, lapsella on nyt (taas) haastava vaihe meneillään, yöheräilyjen lisäksi kaikki pitää saada tehdä itse, mikään ei onnistu, äiti tekee kaiken väärin, lapsi turhautuu kaikkeen ja lyö minua ja vetää huutoraivareita. Tänäänkin olen kuullut lauseen ”äiti olet ihan tyhmä kakka” noin 194 kertaa. Kaikesta joutuu sanomaan sata kertaa ennen kuin mitään tapahtuu, ja siinä vaiheessa olen itse jo ihan uupunut ja turhaantunut. Lopulta korotan ääntäni ja lapsi hermostuu. Ja noidankehä on valmis.

Kun itse on täysin uupunut on hankala koittaa pitää itsensä rauhallisena kun lapsi hakkaa ja raivoaa. Olen tänään huutanut ääneni käheäksi, kun en vain ole jaksanut pitää raivoani kurissa. Se tuntuu todella pahalta vaikka olemme molemmat useampaan kertaan tapelleet, itkeneet ja pyytäneet toisiltamme anteeksi ja puhuneet asiat läpi. On rehellisesti sanottuna aika hitsin rankkaa olla kahdestaan lapsen kanssa kotona, kun itse on masentunut, ahdistunut, kärsii paniikkihäiriöstä eikä ole nukkunut kolmeen vuoteen.

 

 

Lapsikin kaipaa ikäistensä seuraa

​Olen monista keskusteluista lukenut, että äidit ovat ihan hermoromahduksen partaalla, kun lapset ovat kesälomalla ja koko päivät kotona ja äitien pitäisi toimia erotuomareina, kokkeina, viihdyttäjinä ja siivoojina. Ainakin minun lapseni kaipaa tarhaan, ikävöi kavereita ja ennen kaikkea kaipaa tekemistä. Yritän itsenikin vuoksi joka päivä käydä ulkona lapsen kanssa ja usein keksimmekin kaikkea kivaa tekemistä. Mutta silti, en pysty tarjoamaan yhtä paljon virikkeitä ja ikäisensä seuraa, kun mitä lapsi saa tarhasta. Lapsi turhautuu tähän ja minä väsyn jatkuvasta tappelusta, viihdyttämisestä, siitä että pitäisi olla läsnä koko ajan toiselle.

Kaipaan omaa aikaa, ja sitä ei ole saatavilla kuin ne muutamat tunnit illalla, ennen kuin lapsi taas heräilee illalla/yöllä kunnes itsekin pitäisi mennä nukkumaan, että jaksaa taas seuraavana päivänä. Onneksi lapsen isovanhemmat ottavat lapsen säännöllisesti hoitoon jotta saisin paljon kaivattua omaakin aikaa.Viikon päästä alkaa taas tarha, ja lapsi siirtyy isompien ryhmään. Muutos on taas suuri, kun on uusi ryhmä, uudet lapset, uudet hoitajat. Ja taas poissa äidin helmoista.

Äidin syyllisyys painaa

Ensi viikolla palaamme taas viime kevään tavoin siihen, että lapsi menee tarhaan ja minä olen työttömänä. Se ahdistaa, vaikkakin olen salaa todella tyytyväinen, että saan levätä päivällä. Samalla tunnen ihan järjettömän suurta stressiä, syyllisyyttä ja häpeää siitä että itse olen kotona ja vien lapsen silti tarhaan. Vaikka tiedän että lapsi viihtyy siellä ja rakastaa olla tarhassa, ja oma mielenterveys on aika huonossa jamassa ja tarvitsen lepoa ja omaa aikaa. Olen kuitenkin koko ajan hakenut töihin, mutta en ole päässyt edes haastatteluihin asti, ja sekin stressaa ja aiheuttaa häpeää. Olenko niin huono etten pääse edes haastatteluun? Olen epäonnistunut äitinä ja kansalaisena, kun lorvin yksinhuoltajana sossupummina kotona. Tällaisia ajatuksia käyn läpi päässäni joka päivä. Huonommuuden tunteita. Syyllisyyttä. Häpeää. Olen toisen luokan kansalainen, köyhä työtön yksinhuoltaja, joka vielä vie jonkun toisen tarhapaikan sysäämällä vastuun lapsestani muille.

 

 

Työelämään paluu ei ole helppoa

Aina kun saan ”emme valinneet sinua tällä kertaa” sähköpostin, siellä nykyään usein lukee kuka on valittu hommaan ja millä meriiteillä. Työhön valittujen listat kokemuksesta ja opinnoista tuntuvat vastavalmistuneesta pitkiltä. Miten voin saada töitä, kun minun lisäkseni samaa työtä hakee 30-100 muutakin ihmistä, joilla on työkokemusta ja opintoja enemmän kuin minulla? Miten voin kilpailla sellaisten kanssa? En saa töitä ilman kokemusta mutta miten sitä kokemusta voi sitten saada, jos ei saa töitä mistään?

Aloitin työelämän 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen ollut aina joko töissä, opiskelemassa tai tehnyt kumpaakin samaan aikaan. Olen aina ollut ahkera ja tykännyt työnteosta. Olen ollut elämäni aikana kuitenkin kahteen otteeseen työttömänä, nyt tällä hetkellä ja vuosia sitten, kun valmistuin pukuompelijaksi ja olin melkein kaksi vuotta työttömänä. Koin kriisin, kun en halunnutkaan opiskeluista huolimatta mennä töihin ompelimoon. Hain teatteriin ja muihin ompeluhommiin silti, mutta en päässyt koska minulla ei ollut kokemusta. Ja tosiaan ilman töitä ei voi saada kokemusta, joten pattitilanteessa olin. En tiennyt mihin suuntaan olisin lähdössä, opiskelemaan uudestaan tai sitten töihin?

Niiden vuosien aikana hain kaikkea siivoojasta toimistotyöläisen kautta kaupan kassalle, mutta mitään työtä en saanut. Lopulta sain kaksi työpaikkaa peräjälkeen – joista kummastakin sain potkut ilman mitään pätevää syytä. Olin ihan rikki henkisesti ja tuntui että Kelan luukulla juokseminen ja ”työtön on luuseri ja laiska” –uutisia lukiessani tunsin itseni ihan yhteiskunnan pohjasakaksi.

“Kyllä työtä tekevälle löytyy”

Siltä minusta tuntuu tälläkin hetkellä taas, alan tunnistamaan tuttuja ajatusmalleja kuin aiemmaltakin työttömyyskaudelta. Alan uskotella itselleni, että minusta ei ole mihinkään. Yhteiskunnassamme on niin paljon vaatimuksia minkälainen ihmisen pitää olla. Ahkera, ansaita omalla työllään ja ansioillaan kaikki, ei saa ottaa apua eikä almuja vastaan mistään. Köyhyys ja työttömyys, hyi. Työttömyyden ympärillä pyörii paljon ennakkoluuloja ja stigmoja. Keskustelupalstojen kommentoijat ja yllättävän useat kansanedustajat tuntuvat uskovan, että työtön on laiska paska joka syljeskelee kattoon kun muut ahkerat veronmaksajat taittavat töissä selkänsä heidän puolesta.

Totuus on, että kuka tahansa voi joutua minä hetkenä tahansa työttömäksi. Töitä ei ole helppo saada nykyään, vaikka monella tuntuukin olevan käsitys että ”kyllä töitä tekevälle löytyy”. Olen mielestäni todella mahtava työntekijä, ahkera, osaan kaikenlaista, tulen ihmisten kanssa toimeen, minulla on kokemusta ja opiskeluita takana. Nyt myös kokemusta äitiydestä, masennuksesta ja siitä millaista on pudota pois yhteiskunnan kärryiltä. Luulisi että minusta olisi hyväksi työntekijäksi juuri nimenomaan alalleni (nuoriso-ohjaaja), mutta on vaikeaa kilpailla töistä muiden kokeneempien kanssa.

Työttömän elämä on kituuttamista​

Olemme olleet siis nyt pari kuukautta yhdessä kotona lapsen kanssa, ja ensi viikolla pääsen taas huilaamaan päivällä, kunnes toivottavasti kohta saan töitä. Olisi jo aikakin päästä johonkin työpaikkaan, jossa tunnen itseni taas yhteiskuntakelpoiseksi ja arvokkaaksi. Toki äitinä ollessa sitä tuntee itsensä vähintään joka ilta itsensä korvaamattomaksi, mutta olisi ihanaa vihdoinkin saada arvostusta jostain muualtakin kuin vain kotoa.

Työttömänä ollessa rahatilanne on niin tiukilla, että vaikka on vapaata ja ”lomaa”, ei ole varaa tehdä oikeastaan mitään. Onneksi saimme ilmaisen matkan Tukholman risteilylle, se pelasti tämän kesän. Tuntuu että koko kesä meni ohi, kun on vaan satanut eikä ole ollut rahaa tehdä mitään kivaa, ja se masentaa entisestään kun tajuaa että kohta on taas syksy ja pimeää.

Kaikista ei ole kotiäidiksi

Olen myös huomannut että minua ei ole luotu olemaan kahdestaan lapsen kanssa kotona pitkiä aikoja. Minä kaipaan elämääni muutakin kuin sen että olen saatavilla toisen tarpeita varten 24/7. Se kuulostaa ihan kamalalta ja on hurjaa todeta se ääneen, mutta se on totta. Tarvitsen omaakin elämää ja ahdistun jos en saa muutakin tekemistä kuin vain arjen pyörittämisen. Kyllästyn nopeasti ja tarvitsen koko ajan jotain uutta elämääni. Rakastan lastani yli kaiken ja teen mitä vain hänen vuokseen, mutta minä tarvitsen myös omaa itseäni vain itselleni säännöllisesti. Sen takia olin todella onnellinen, kun palasin koulun penkille viime syksynä. Sain takaisin osan omaa itseäni, joka oli painunut äitiyden ja kaiken vastuun alle. Hain lapsen tarhasta iltapäivisin ja jaksoin olla lapsen kanssa täysin ja kiukuttelukaan ei tuntunut niin pahalta, kun en joutunut kuuntelemaan sitä aamusta iltaan.

Hyvä äiti tunnistaa omat voimavaransa

Olen ymmärtänyt itsestäni sen, etten jaksa jatkuvaa vastuuntuntoa ja läsnäoloa varsinkaan nyt, kun olen uupunut ja masentunut, vaan tarvitsen muutakin virikettä jaksaakseni. Ja eikö hyvä äiti juurikin tiedä mitä tarvitsee jaksaakseen ja menee sen mukaan? Muuten arjesta tulee vain harmaata mössöä, jonka läpi on luovittava, polviin asti paskassa ryömien. Siltä nämä päivät välillä tuntuvat, rehellisesti sanoen. Tänään olemme riidelleet lapsen kanssa ihan koko päivän, koska rakas ihana lapsi on siinä vaiheessa että mikään ei ole hyvä. Äiti on tyhmä, tekee tyhmästi, antaa tyhmän lusikan eikä haarukkaa, tyhmä äiti pakottaa pissalle, tyhmä äiti kun haluaa ulos leikkimään, tyhmä äiti kun yrittää piristää ja ostaa jäätelöä kaupasta. Huh.

Lapsen kanssa kotona on kaikesta huolimatta ihanaa

Jotta tämä postaus ei olisi ihan pelkkää valitusta ja kurjuutta, voin kertoa että kesällä on ollut kaikista ihaninta, kun olemme saaneet heräillä rauhassa. Lapsi on jo sen verran iso, että menee aamulla katsomaan piirrettyjä ja minä olen saanut kääntää kylkeä ja torkkua vielä tunnin. Se on aivan korvaamattoman ihanaa varsinkin yksinhuoltajalle, jonka pitää aina yleensä nousta kun lapsi nousee.

Ei ole ketään muuta hoitamassa aamuja kuin minä. Minulla ei ole sitä luksusta, että saisin lauantai-aamuna kääntää kylkeä, ja antaa jonkun muun hoitaa aamupäivän (ellen saa lasta hoitoon). En ole aamuihminen ja olen nauttinut aivan suunnattomasti hitaista aamuista kun ei ole kiire mihinkään.

Olen saanut (ainakin melkein) juoda aamukahvin rauhassa ja aloittaa päiväni rauhallisesti. Ja onhan se nyt ihan ainutlaatuisen arvokasta, että SAAN olla kotona lapsen kanssa, viettää aikaa hänen kanssaan, hassutella, kuunnella hauskoja juttuja, kölliä kainalossa piirrettyjä katsoen ja vaan OLLA. Ja saada siitä vielä (vähän) rahaakin. En halua missään nimessä kuulostaa epäkiitolliselta, koska sitä aivan viimeisimpänä olen.

Masennus hämärtää ajatukset

Masennus on vaan siitä katala sairaus, että kaikki peittyy harmaaseen sadepilveen ja usein on vaikeaa nähdä siellä välissä yhtään mitään muuta kuin synkkiä pilviä. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni aina viimeistään illalla siitä, kuinka onnekkaita olemme poikani kanssa, että meillä on rakkaat toisemme.

Toivottavasti kohta saan ihanan työpaikan, ja pääsen tienaamaan rahaa ja löytämään paikkani tässä yhteiskunnassa. Työttömyys ja toimettomuus ahdistaa tekevää ja menevää ihmistä. Siihen asti aion huolehtia omasta jaksamisestani ja nautin kun saan hakea iloisen lapsen tarhasta ja jaksan keskittyä täysin häneen kun olen saanut levättyä itse. <3

Kun masentunut mutsi kampaajalla kävi

Kun masentunut mutsi kampaajalla kävi

*Postaus on tehty yhteistyössä Tukkatalon kanssa.​*

Moni äiti varmasti tunnistaa tämän – kun vauva saapuu taloon jää äidillä varsinkin ulkoinen hyvinvointi kakkoseksi, tai kolmoseksi. On hankalaa huolehtia itsestään kun suihkuun pääsykin voi olla työn ja tuskan takana.

Niin kävi minullekin. En ole viimeiseen kolmeen vuoteen jaksanut huolehtia fyysisestä ulkomuodostani, ja se sisäinenkin oma itseni katosi johonkin äitiyden alle. Olen vasta ihan viime aikoina alkanut heräämään todellisuuteen, että minäkin olen olemassa jossain siellä väsymysten kerrosten alla. Niinpä olen alkanut hemmottelemaan itseäni, ja blogin kautta on alkanut juuri sopivasti yhteistyökuviotkin rullaamaan (lue Iina Laineen Hehkuva Minä kurssista täältä).

Kun Tukkatalolta tuli kyselyä, että haluaisinko kokeilla heidän turvallista hiusten värjäämistä, suostuin heti.Tukkatalo on ollut 53 vuotta samalla paikalla lähiössä Munkkivuoren ostarilla. Ostari on kokenut muutoksia, mutta Tukkatalo on pysynyt tukevasti paikoillaan. Tukkatalo on perheyritys ja sen aistii liikkeessä. Pidin erityisesti kampaamosta sen takia, että tällaisella rähjäisellä, väsyneellä kotiäidillä oli siellä mukava, rento ja kotoisa olo, etenkin kun avoimesta ikkunasta kuuluu lähiöostarin eläväiset äänet. Ostareihin usein liitetään ikäviä mielikuvia, mutta minut ne vie takaisin lapsuuteen Ruotsissa 90-luvulla.

 

 

Kohti luonnollisempaa hiusten- ja ihonhoitoa

Olen vuosia jo koittanut vähentää kemikaalikuormia, olen tehnyt itse esimerkiksi kasvo- ja vartalorasvani (esim. sheavoita käyttäen). Nyt sain uuden kipinän värjätä ja hoitaa hiuksiani myös turvallisemmalla tavalla. Täytyy myöntää, etten edes tiennyt että on olemassa luonnonmukaisia hiusmuotoilutuotteita, vaikka olen omasta mielestäni jo suhteellisen valveutunut näissä asioissa. Omat (ja mainostajien) ajatusmallit istuvat niin tiukassa, että en ole edes ajatellut että voisin huolehtia hiuksistani luonnonmukaisemmin luonnontuotteilla.

Olen ennen värjännyt luonnollisemmin hennalla hiuksiani, mutta se ei tuonut mielestäni niin vahvaa tulosta kuin olisin halunnut, ja sen takia Elumenin värit kiinnostivat kun niissä luvattiin myös kirkkaita, upeita värejä.Tukkatalo kuuluu Safe hair salon konseptiin mikä tarkoittaa mahdollisimman turvallista värjäämistä asiakkaalle sekä kampaajalle itselleen.

Turvallisempaa hiusten värjäystä

Kampaajat käyvät Tanskassa asti hankkimassa koulutusta turvallisemmasta työympäristöstä. Vaalennusaine ei saa pölistä ilmaan tai koskettaa asiakkaan ihoa. Heillä on listat siitä, mitä kemikaaleja ei saa käyttää. Vaalennusainetta käytetään, mutta se on hellävaraisempi Sun Glitz vaalennusmenetelmä. Minua kiinnostaa oman terveyteni lisäksi myös se, että kampaajat saavat työskennellä turvallisessa, mahdollisimman myrkyttömässä työtilassa.

Elumenin suoraväri on turvallisen lisäksi tehokas ja täyttää hiuksen rakenteen sen sijaan että rikkoisi sen, ja lopputulos on hoitavampi, tuuheampi ja hyvinvoivampi hius, ja sen kyllä tunsi lopputuloksessa. Värit eivät sisällä samanlaisia haitallisia kemikaaleja kuin muut perinteiset hapetevärit ja sen takia soveltuvat myös raskaana ollessa ja imettäville äideille. Itse en värjännyt hiuksiani raskaanaollessani, koska oli hieman epävarmaa tietoa siitä että saattaisi olla haittaa sikiölle. Olisinpa silloin jo tiennyt Elumenista, olisin käynyt hemmottelemassa itseäni värjäyksellä juurikasvun sijaan!

Täältä voit lukea lisää Tukkatalon värjäysmetodista raskaana oleville.

Elumen värjäyksestä voit lukea lisää täältä.
Ja kasviväreistä lisää täällä.

Tukkatalon toimitusjohtaja Johanna Ahlberg kertoikin että he ovat jostain ekokampaamon ja tavallisen kampaamon välimaastosta – he käyttävät hyväkseen 2000 vuotta vanhaa kasvivärjäystä ja yhdistävät sen nykyaikaisiin menetelmiin.

 

 

Lähtötilanne – rähjäinen väsynyt äiti. Olisin kuvia varten halunnut kerrankin kunnolla meikata ja laittautua. Mutta 3-vuotias oli eri mieltä, ja päättikin kiukutella koko aamun niin, että hyvä kun ylipäätään ulos päästiin. Joten tässä teille aitoa elämää, olkaa hyvät! Ehdin sentään vähän lätkäistä meikkiä naamaan.

 

Saavuin kampaamoon innoissani mutta jännittyneenä

Kun tulin kampaamoon, minut otti heti iloisesti vastaan Säde. Kerroin hieman hiushistoriaani – olen itse kotona vaalentanut, värjännyt sateenkaaren melkein kaikilla väreillä ja käyttänyt viime aikoina etenkin hoitoainesävytteitä. Viime vuoden puolella käräytin kotona tukkani vaalennuksella, kun jouduin pitämään ainetta liian kauan päässä ja jo vaurioitunut hius pääsi kärtsäämään.​Olen viimeksi käynyt kampaajalla alkuvuodesta, sitä ennen kaksi vuotta sitten ja sitä ennen noin 15 vuotta sitten, koska minulla oli rastat 8 vuotta. Koko elämäni aikana käydyt kampaamoreissut voi laskea kahden käden sormilla. Eli en ole mikään kampaamoiden suurkuluttaja, eikä minulla ole koskaan ollut luottokampaajaa. Kun kaksi vuotta sitten leikkasin rastat pois ja siirryin superlyhyeen pixie-leikkaukseen, en ole sen jälkeen muuta hiustyyliä harkinnut. Se on helppo, nopea huoltaa ja värjätä, eikä kesälläkään ole kuuma (tosin tänä kesänä sitä vaaraa ei kellään ole ollut).

 

Säde kävi heti innoissaan koneen kanssa kiinni hiuksiini, puolet päästä sileäksi! Tukkatalolle on muuten tulossa ensi viikolla remontti, ja heinäkuun lopulla aukeaa ihan uudistunut kampaamo.

 

Ihanaa, kun kampaaja ymmärtää heti mitä haluan!​

Näytin ensin muutaman kuvan, että millaista leikkausta olin ajatellut. Alhaalta ja sivuilta kaikki lyhyeksi koneella ja päältä säilyisi pitkänä. Säde innostui ja oli samaa mieltä, että leikkausidea oli loistava, emme kumpikaan halunneet mitään tylsää. Värin kanssa olin epävarma. Olen viime aikoina värjännyt punaisella ja pinkillä, joten halusin jotain uutta. Säde ehdotti heti, että laittaisimme liilaa tyveen ja latvoihin hopeanblondia ja innostuin saman tien. Minulla ei ole koskaan ole värjätty tukkaa niin, että tyvessä olisi tummempi väri (koska juurikasvuahan ei lasketa).

Jännitin etukäteen suoraan sanottuna tosi paljon, että millainen kampaaja minua olisi vastassa, ymmärtääkö hän minun toiveitani, varsinkaan kun en tiennyt tarkkaan mitä haluaisin. Silloin on parasta kun kampaaja on niin taitava, että osaa visioida asiakkaan kanssa ja kuunnella häntä. Juuri sellainen tunne minulle tuli Säteestä – ei tarvinnut yhtään jännittää tekeekö hän hyvää jälkeä.

Hän tiesi tasan tarkkaan mitä tekee. Kun makasin hiljaa, rentoutuneena hänen pestessä hiuksiani päätin, että hänestä tulee minun luottokampaajani, vaikka en ollut vielä edes nähnyt lopputulosta.

​(Ja hei, kuinka mahtavaa pelkästään jo se, että sain maata hiljaa ja rentoutua, kun joku hiplaa tukkaa – ah!)

 

Säde sai hyvin purettua entisiä värejä pois päästä jotta lopputulos Elumenilla olisi mahdollisimman kirkas ja puhdas. Olin tässä vaiheessa jo ihan intona, tästä tulee niiin hieno!

 

Turvallisempaa vaalentamista

Säde aloitti purkamalla entisiä värejä tukastani jotta lopputuloksesta tulisi mahdollisimman puhdas. Olin hämmästynyt kun värit oikeasti lähtivät purkautumaan niin hyvin. Hän käytti hiuksissani hetken vaalennusainetta, mutta Safe Hair Salon periaatteen mukaan aine ei saa olla kosketuksissa ihon kanssa.

Vaalennusainetta täytyy käyttää, koska Elumenilla voi pelkästään tummentaa hiusta. Käsittely oli rentouttavaa ja tuoksuikin hyvältä.​Pari vuotta sitten kun kävin Portugalissa kampaajalla päänahkani melkein paloi kun kampaaja ei uskonut että pääni tuntuu olevan tulessa. Silloin kampaaja oikein hieroi vaalennusainetta päähän ja päänahkaani, eikä uskonut kun sanoin että polttaa liikaa. Hänen mielestään värjäämisen kuuluukin polttaa vähän. No, ei kyllä kuulu! En koskaan enää halua kokea sellaista poltetta päänahassani.

Säde käytti Less Is More luomushampoota joka tuoksui aivan ihanalta! Oli muutenkin ihanaa olla kampaamossa jossa ei haissut vaalennusaine niin, että nenäkarvat kärähtää.
Täällä lisää Tukkatalon tuotteista.

 

“Apu-aa jännittää?!”

 

Äiti rentoutuu kampaajalla

Sen jälkeen Säde laittoi liilan ja hopeanblondin värin päähäni. Elumenilla ei ole valmiita värikoodeja, joten kampaajan täytyy todella tietää mitä tekee kun sekottaa värejä. Säde selvästi oli asiantuntija, kun tiesi heti mitä tehdä, jotta saisi toivotun lopputuloksen.​Sain lämpökuvun pääni ylle ja kahvin käteeni ja sain vain nauttia. Oli ihan älyttömän upeaa päästä rentoutumaan ja tehdä omalla ajalla kerrankin jotain muuta kuin toljottaa kotona Netflixiä.

Juuri tätä olin kaivannutkin ja päätin että tästä lähtien aion repiä rahat jostain ja aika ajoin hemmotella itseäni kampaajalla. Joten Säde, tulen takaisin tuoliisi vielä ja lupaan että väli on lyhyempi kuin 15 vuotta! Etu luottokampaajassa on myös siinä että kampaaja tuntee jo hiuslaatuni, hiusten historiaa ja tietää siten helpommin mitä tehdä tukalle. Eikä minun asiakkaana tarvitse jännittää, kuka siellä on vastassa ja osaako hän homman.

 

 

 

Elumenilla värjäämisen jälkeen hiukset tuntuivat ihan älyttömän pöyheiltä, pehmeiltä, tuuheilta ja terveiltä. Elumen täyttää hiuksen huokoiset kohdat sen sijaan että rikkoo niitä, ja se tuo tuuheutta hiuksiin ja tekee niistä todella terveen tuntuiset.
Ja tässä lopputulos:
                               
Koska tukkaani on värjätty niin kauan pinkillä ja punaisella ei saatu purettua niitä täysin hopeanblondiksi, mutta mielestäni lopputulos oli kuitenkin tosi huikea, ja tykkään siitä että vaaleanpunainen paistaa vähän läpi. Lisäksi olen ai-van täysin rakastunut tuohon liilan sävyyn!

 

Täysin tyytyväinen asiakas

Uusi tukka on uskomattoman helppo hoitaa ja laittaa. Täydellinen äititukka – jos on kiire sen voi hutaista ponnarille. Juuri tällaista tukkaa olen kaivannut. En usein jaksa meikata enkä laittaa tukkaani joten tällainen hiustyyli on täydellinen minulle. Hiustyyli ei kuitenkaan ole missään nimessä tylsä, vaikka sitä ei edes laittaisi erityisesti mitenkään. Pienellä laittamisella siitä saakin sitten näyttävän.
Oli mukavaa kun Säde kertoi vinkkejä kuinka uutta tukkaa voisi laittaa, ranskanletille, löysälle letille tupeeraten, kiharoille, laineille tai yöksi pienet pampulat ja saa pienet kiharat. Elumen värit ovat siitä myös hyvät että väri pysyy kauan päässä, eikä sitä tarvitse huoltaa parin päivän välein. Olen kampaajan jälkeen pessyt tukkani melkein joka päivä eikä väri ole mennyt miksikään. Kotona voi kuitenkin ylläpitää väriä esimerkiksi Biozellin hoitoaineväreillä, ja sen avulla voi pidentää myös kampaamokäyntejä kun ei tarvitse käydä joka kuukausi.​
En ole koskaan poistunut kampaajalta näin tyytyväisenä – ja voin sanoa tämän vilpittömästi. Voi melkein sanoa että olen rakastunut peilikuvaani tällä hetkellä – aina kun kävelen peilin ohi katson tukkaani ja hymyilen. Oli mahtavaa kerrankin löytää kampaaja, jonka kanssa olin samalla aaltopituudella ja joka ymmärtää täysin mitä haen. Nyt ymmärrän mitä tarkoittaa, kun joku sanoo että löysin luottokampaajan. Palaan varmasti takaisin Tukkataloon.
Elumenin värit näyttävät vähän erilaisilta eri valoissa, ja luonnonvalossa se näyttää tosi upealta!

 

Ihanat Afrikka-korvikset on Natural Beauty Shopista Hämeentieltä Helsingistä.

 

3-vuotiaan mielestä tukka oli aluksi “ihan tyhmä!”, mutta parin päivän jälkeen hän sanoi ensimmäisenä aamulla: “Äiti, nyt mä tykkään sun tukasta!”

 

TUKKATALON NETTISIVUT

TUKKATALON FACEBOOK-SIVUT

TUKKATALON INSTAGRAM

Lihavaa naista saa arvostella?

”Näytät hyvin syöneeltä”

”No nyt on naisella iso perse!”

”Kato vähän itteäs miltä näytät”

”Onpa isot hinkit!”

”Katsokaa miten lihavia naisia on liikkeellä!”

”Mutta kun ylipaino on terveysriski…”

Okei, otsikko on tahallaan hieman provosoiva, mutta siltä minusta usein tuntuu. Isot, mahtavat, vaaralliset kurvit omaavana olen saanut osani tuntemattomien (miesten) kommentoinnista kadulla, bussissa, baareissa ja netissä. Olen todella, todella kyllästynyt siihen että joudun kuuntelemaan tuntemattomien kommentointia kehostani, painostani ja ulkonäöstäni. Välillä tuntuu, että joidenkin ihmisten mielestä on hyväksyttävää haukkua ylipainoista ihmistä, vedoten ties mihin terveys- ja muihin seikkoihin. Länsimainen yhteiskunta on muovaantunut sellaiseksi, että hyväksytty muotti ihmisille on kirjaimellisesti todella kapea.

Tanssi on opettanut hyväksymään itseni​

Tanssiessani mm. dancehallia ja afrikkalaisia tansseja tunnen itseni enemmän hyväksytyksi kuin länsimaisessa ihanteessa. Dancehallissa ja jamaikalaisessa kulttuurissa arvostetaan kaikenlaisia kehoja, sillä erolla länsimaiseen kulttuuriin, että usein mitä isompi peppu ja mitä kurvikkaampi nainen, sen parempi. Toki näissäkin kulttuureissa on omat huonot puolensa, mutta olen itse saanut enemmän arvostusta omalle vartalolleni tällaisena kuin se on juuri näiden tanssien kautta. Tanssiessani (dancehallia, salsaa, sambaa, afrobeatia, azontoa, twerkkausta) minun ei tarvitse välittää siitä, että kilot keikkuu ja allit hölskyy. Se on tanssia, liikettä, kaunista, kuumaa! Tunnen itseni seksikkääksi ja naiselliseksi, isolla N:llä.

 

Minä viimeisellä tanssikeikallani ennen lapsen saamista. Tämän keikan aikana olinkin jo raskaana. ​Kuva: Jetro Stavén, KAKSITVÅ muotinäytös 2013

 

Raskauden jälkeen suhtautuminen kehooni muuttui

Raskauden jälkeen olen tarkkaillut taas ihan uudenlaista maailmaa. Pömppö-vatsasta pitäisi päästä eroon mahdollisimman pian. Julkkikset palaavat parrasvaloihin kolme viikkoa synnytyksen jälkeen: “Näin juuri synnyttänyt Missi sai litteän vatsan – katso vinkit!” Muistan kun katsoin kuvaa jossa kolmen lapsen fitness-äiti oli todella hyvässä kunnossa ja treenasi aina kun kykeni, ja hänen vinkkinsä oli että “ei tekosyitä!”. Sitä oli kiva katsella, masentuneena yksinhuoltajana. Mikä minun tekosyyni oli? Jos sain lapsivapaata, halusin käyttää sen johonkin mielekkääseen, kuten ompeluun. Tai nukkumiseen. Useimmiten olin niin väsynyt, että jälkimmäinen vei voiton.

Nyt kuulostan katkeralta ja kateelliselta – ja sitä en ole. Olen iloinen siitä että muut jaksavat ja tekevät. En vain halua kuulla syyllistämistä niiltä (äideiltä) jotka jaksavat, koska kaikki eivät jaksa samalla tavalla. ​Lapsen saatuani olen kuitenkin ajoittain inhonnut muuttunutta kehoani, etenkin roikkuvaa vatsaani joka raskauden jälkeen jäi.

Sen takia tuntui todella, siis todella inhottavalta kun kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen joku mies ruokakaupassa katsoi asiakseen kommentoida minulle että olen hyvin syöneen näköinen. Huusin hänelle että olen juuri synnyttänyt, ja että kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida tuolla tavalla. Miehen vastaus oli että se oli vaan VITSI. Voi kyllä, minuakin nauratti ihan tosi paljon. Ihan vihjeenä – ylipainoisen syyllistäminen tai painon kommentointi ei oikeasti auta yhtään ketään.

 

Tässä minä, neljä kuukautta synnytyksen jälkeen. Alleineni, vatsoineni (musta mekko ja kuvakulma tekevät paljon), ylipainoineni. Entäs sitten? Painoni kuuluu minulle, ja vain ja ainoastaan minulle.

 

Netissä saa haukkua avoimesti ketä vaan

​Internet se vasta onkin kiva paikka nykyään, kun ihmiset kommentoivat mitä sylki suuhun tuo. Nykyään on ihan muka hyväksyttävää kommentoida että lihavien pitäisi laihduttaa (koska se on vaan tahdonvoimasta kiinni), ja eikö lihava ymmärrä mikä rasite on muille veronmaksajille. Miksi Perustallaaja Veronmaksajan pitäisi maksaa muiden laiskuudesta ja karkin mussutuksesta? Minulle tulikin erityisen hyvä mieli kun eräs päivä facebookin avattuani näin terveiset eräältä tuntemattomalta mieheltä:

Vai että sotavalas ja potilas? Ihan tiedoksi tällekin huutelijalle, että kyllä, olen mielenterveyspotilas mutta sitä enkä kilojani suostu häpeämään.. Miten paha olo täytyy ihmisellä olla, kun pitää provosoitua toisen ihmisen painosta niin paljon, että huutaa tälle kadulla, tai laittaa vihaviestiä somessa? Mitä nämä ihmiset toivoo saavuttavansa? Senkö, että maagisesti huomaankin että totta! Olen ylipainoinen! Enpäs ole ennen huomannutkaan, kiitos hyvä herra kun kerroit, jotta voin alkaa muiden mieliksi laihduttamaan! En vain ymmärrä tätä logiikkaa, en yhtään. Minun painoni ei kuulu kuin minulle, ja piste.Olen nykyään saanut ajoittain ihan pelkotiloja ulkona liikkumisen suhteen. Pelkään että aina kun astun ovesta ulos, että joku arvostelee minua. Minuun on joskus jopa käyty käsiksi bussissa. Pelkotilat varmasti liittyvät myös masennukseen, ahdistukseen ja paniikkihäiriöön josta myös kärsin, mutta osittain tulevat kokemuksistani.


On myös ikävää kun minulle sanotaan että älä välitä, jätä ne omaan arvoonsa, älä ota itseesi, he ovat vain idiootteja. Ymmärrän että näin sanoessaan ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta minua se ärsyttää ja loukkaa. Miksi minun pitäisi alistua sellaiseen vallankäyttöön? Koska sitähän se on, varsinkin kun minua kommentoi pelkästään vain miehet. Miksi minulla ei olisi oikeus sanoa että minua loukkaa se etten voi kulkea rauhassa kaupungilla ilman että minun ulkonäköäni kommentoidaan? Minun eikä kenenkään muunkaan tarvitse sietää sitä, että päin näköä kommentoidaan asioista jotka eivät kuulu kenellekään muulle kuin henkilölle itselleen.

 

Tanssiessa ei välitä kaksoisleuoista. Kuvan otti ihana Noora Bhakti.

 

Ylipainoinen saa myös olla tyytyväinen kehoonsa

Itse olin kehooni tyytyväisimmillään ennen kuin sain lapsen ja treenasimme todella kovasti tanssiryhmän kanssa. Olin notkea, hyväkuntoinen, kurvikas, muodokas ja osasin liikuttaa vartaloani. Silti, vaikka olin hyvässä kunnossa, oli ihmisillä pokkaa väittää että olen yhteiskunnallinen rasite ylipainoineni. Kun näkee toisen ylimääräiset kilot, ei se tarkoita sitä että on oikeus olettaa toisen terveydellisestä tilasta yhtään mitään. Kukapa arvaisi, että tällainen ”sotavalas, läski ja lihava” on pyöräillyt Ahvenanmaan halki neljässä päivässä, 160 kilometriä? Kuinka moni arvostelija pystyisi samaan? Ja hei, minulle on ihan sama pystyttekö samaan – en tuomitse.
“No siinä on iso perse!” Niin onkin, ja ison perseen ylpeä omistaja. ​Kuva: Tommi Hynynen, KAKSITVÅ muotinäytös 2013

 

En ole koskaan laihduttanut

Itse en ole koskaan sen enempää laihduttanut vaikka olenkin ollut huolissani ylipainosta. Kerran joskus viisitoista vuotta sitten yritin ohjeen mukaan tehdä jonkun laihdutus-sellerikeiton, jota piti syödä viikon. En ole sen koommin selleriä syönyt enkä laihduttanut. Olen elämäni aikana ollut aika ajoin todella liikunnallinen ja tykännyt tanssia tai käydä salilla/jumpassa ja olenkin aina ollut suhteellisen hyvässä kunnossa vaikka painoa onkin nyt viime vuosina kertynyt liikaa. Lapsen saatuani en ole jaksanut liikkua eikä yksinhuoltajana sellaista mahdollisuutta ihan helposti tulekaan (ja kun tulee, myönnän että teen mieluummin muita mieluisia asioita kuin menen kuntosalille). Masennus tietysti on minulla vaikuttanut todella paljon, koska jos ei jaksa huolehtia henkisestä hyvinvoinnistaan jää helposti fyysinenkin huolto vähäiseksi.
Ihana Noora Bhakti otti minusta voimaannuttavia valokuvia. Sen avulla opin taas hieman lisää rakastamaan itseäni.

Vaakakapinaa kansalle!

Olen iloinen että Vaakakapina on aloittanut kapinan kaikkea tätä vastaan. Ja ei, se ei tarkoita sitä etteikö naiset (ja miehet!) saisi pudottaa painoa ja elää terveellisesti, sen vain voi tehdä itseään rakastaen ja hyväksyen. Syömällä laihdutuskeittopussien sijasta terveellistä ruokaa, joka aamuisen punnitsemisen sijaan voisi katsoa itseään peilistä ihaillen, sen sijaan että näännyttää itsensä henkisesti ja fyysisesti voisi koittaa hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Olla onnellinen nyt, eikä sitten joskus kun painaa X kiloa. Vaakakapina kehottaa rakastamaan itseään, olemaan armollinen itselleen. Lopettaa alituinen itsensä halveksiminen ja jojo-laihdutus.
Kävin taannoin myös Iina Laineen ihanalla Hehkuva Minä – kurssilla opettelemassa itseni hyväksymistä.

 

Haluan hyväksyä itseni nyt, enkä “sitten kun”

Itsekin toki haluaisin laihtua hieman, myös terveydellisistä syistä. Jos minun painoni nousee, nousee myös riski esimerkiksi diabetekseen. Tiedän terveysvaarat, tiedän kuinka saisin painoa alas (liikunta ja hyvä ruokavalio), tiedän tämän kaiken. Sitä ei tarvitse minulle huomauttaa kaupan kassalla sitä yhtä suklaapatukkaa ostaessani tai netissä keskustelussa, minua tuntematta. Tällä hetkellä olen pystynyt painon nousun sijaan pitämään painoni kurissa vuoden ajan, eikä paino ole noussut, koska olen tarkemmin katsonut mitä suuhuni pistän. Se on tässä elämänvaiheessa jo todellinen saavutus.​

Joku päivä kun toivun kunnolla masennuksestani voin alkaa keskittymään omaan fyysiseen hyvinvointiini myös enemmän. Tällä hetkellä tilanne on tämä, etten jaksa kiinnittää huomiota siihen että paino tippuisi elämäntapamuutoksella. Joten en tarvitse myöskään kommentteja siitä kuinka hyvin syöneeltä näytän. Haluan silti pystyä hyväksymään itseni tällaisena nyt, enkä inhoten odottaa sitä päivää että laihdun. Ja totuushan on, että minulla on muun muassa ihan todella hiton hyvä perse!