Kuukausi: kesäkuu 2017

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Olen aina kuvitellut että haluaisin tyttären. Mielikuvissani olisimme saman näköiset, kulkisimme latte-mukien kanssa kaupungilla ja kaikki ihmettelisivät kumpi on tytär ja kumpi äiti. Kertoisimme toisillemme kaiken ja olisimme bestiksiä.

Sitten tajusin, että olin 34-vuotias ja odotin yksin poikavauvaa ja olin katsonut liikaa Gilmoren tyttöjä. Kun sain tietää että sisälläni kasvava vauva oli poika, olin niin onnellinen että olin haljeta. Poika. Ihanaa! Ja niin yhtäkkiä tuntuikin maailman luonnollisimmalta asialta että minulle tulee poika. Muistan elävästi, kuinka siinä vaiheessa sikiöstä tuli vauva, minun vauvani. Poikavauva. Mutta miten ihmeessä naisena onnistuisin kasvattamaan pojan? Enhän minä tiedä poikien jutuista mitään!

​Aloin tarkemmin miettimään että miten niitä poikia oikein kasvatetaankaan. Voiko äiti olla pojan kanssa olla bestis ja puhua kaikesta? Miten kertoisin hänelle poikien jutuista, opettaisin pissaamaan seisaalteen, ajamaan partaansa ja miten puhuisin hänelle seksistä äitinä pojalle? Tunsin surullisen läikähdyksen sisälläni, enhän minä voisi korvata isää, joka voisi opettaa pyöräilemään ja puhumaan miesten asioita.

Tajusin, että ajattelen taas liian pitkälle ja liian stereotyyppisesti. Minun ei tarvitse synnytyslaitokselta kotiin tullessani tietää kuinka puhua lapselle seksistä. Sen aika tulee sitten kun tulee. Eihän pojan kasvattaminen eroa tyttöjen kasvattamisesta, vai eroaako?

​”Pienten yksityiskohtien sijaan tajusin että isoilla kokonaisuuksilla on väliä. Kun opetan lapselleni rehellisyyttä, empatiaa, muiden ihmisten kunnioittamista ja hyviä käytöstapoja olemme jo pitkällä. Kun lapseni on nyt 3-vuotias tuntuu että olen ainakin toistaiseksi onnistunut tavoitteessani saada hänestä kohtelias, muut huomioonottava pieni lapsi.”

 

 

Pojat ei käytä mekkoja – vai käyttääkö?

Ei muuten ole pienillä pojilla mieheksi kasvaminen helppoa. Pienestä pitäen opetetaan että isot pojat eivät itke, pitää olla vahva ja miehekäs ja maksaa naisen ruuat treffeillä. Mekkoja ei saa missään nimessä käyttää ja kirkkaat väritkin (etenkin pinkki!) ovat kiikunkaakun. Miehen malli on koko ajan laajenemassa, mutta on minusta edelleenkin liian kapea. Entä jos emme sanoisikaan pienille pojille että on väärin pukeutua mekkoon (kyllä, olen näitäkin keskusteluja nähnyt usein), vaan sen sijaan sanoisimme että on tosi kiva kun voi olla oma itsensä? Ja opetettaisiin kunnioittamaan muita ihmisiä ja myös itseään, ja se voisi luoda yhteiskuntaan lisää positiivisuutta ja ennakkoluulottomuutta?

Mitä jos puhuisimmekin kauniisti muista ihmisistä myös itse ja osoittaisimme esimerkeillämme kuinka muita ihmisiä kohdellaan ja kunnioitetaan?Haluan myös opettaa pojalleni että pojat eivät ole poikia. Itse olen koko lapsuuteni saanut kuulla kuinka ”pojat ovat poikia” ja sen varjolla kiusaaminen ja ahdistelu on vähätelty ja naureskeltu piiloon. Minulla nousee edelleen karvat pystyyn kun kuulen tuon lauseen, koska se muistuttaa minua lapsuudessa koetusta ahdistelusta, ja siitä kuinka minua ei otettu tosissaan kun pojat kiusasivat.

Opetan poikaani kunnioittamaan toisen rajoja. Yhteiskunnassa vallitsee ajatus että tyttöjä täytyy suojella ja heidät täytyy opettaa suojelemaan itseään lukuisin eri keinoin. Miksi emme opettaisi alusta asti myös pienille pojille että toisen koskemattomuutta täytyy kunnioittaa?

 

​”Haluan myös opettaa pojalleni että hän saa olla juuri sellainen kuin on. Jos muut kiusaavat, se on heidän ongelmansa, eikä muiden takia pidä lähteä muuttamaan itseään.”

 

Lapseni saa pukeutua juuri niin kuin haluaa

En tietenkään halua että lastani kiusataan, mutta en kuitenkaan aio kehottaa häntä olematta oma itsensä sen takia että muut saattavat kiusata. Poikani tykkää käyttää mekkoja ja kaikkia sateenkaaren värejä vaatteissaan ja jos häneltä kysyy lempiväriään se on pinkki. Voi olla että värikkäästi pukeutuvan yksinhuoltajaäidin esimerkkiä on seurattu, mutta lapsi valitsee omat vaatteensa, tai ainakin äänekkäästi kieltäytyy jos ei jotain päälleen halua. Välillä tarhaan lähtee mukaan Batman-asu ja toisinaan taas prinsessamekko. Ja näissä kummassakaan ei ole meidän pienen perheen mielestä mitään vikaa.​

Jos opetan pojalleni pienestä pitäen että hän saa pukeutua (sään mukaisesti) niin kuin haluaa, hänen itsetuntonsa nousee ja hän saa etsiä rauhassa itseään. Jos päiväkodissa joku kiusaa, ne asenteet luultavasti lähtevät kotoa tai ympäröivästä yhteiskunnasta. Lapset vasta opettelevat, joten mitä avarakatseisempia me vanhemmat olemme, sitä ennakkoluulottomampia lapsia kasvatamme. Jos poikaa kiusataan kun hänellä on mekko, kuuluisi myös tarha- ja kouluhenkilökunnan puuttua asiaan ja käydä läpi että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.

 

 

Media esittää usein vain yhtä perhemallia

Olemme poikani kanssa tiimi, kaksikko, bestiksiä. Pukeudumme jopa samanlaisiin vaatteisiin, joita olen meille ommellut. Se herättää hilpeyttä ihmisissä. Äiti siis voikin olla bestis poikansa kanssa, eihän se ole sukupuolesta kiinni. Huomasin että raskausaikana peilasin kovasti niitä asioita joita olen nähnyt etenkin amerikkalaisissa tv-sarjoissa, jotka ovat usein todella stereotyyppisiä.​ Osittain myös sen takia tunsin häpeän ja riittämättömyyden tunteita kun tiesin että tulen kasvattamaan poikani yksin. Mediassa kun usein on esillä mielikuva täydellisestä perheestä, jossa on äiti, isä, kaksi lasta, koira ja omakotitalo.

Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään sen, että meidän perhe tosiaan on tällainen, minä ja poikani. Emme tarvitse perinteistä ydinperhettä kutsuaksemme ja tunteaksemme itsemme perheeksi. Lapseni on tottunut tähän jo syntymästään asti, miksi en siis itsekin hyväksyisi asiaa?

 

 

 

 

Äitiyttä feministisin ottein

Kutsun itseäni feministiksi, mutta tuntuu että itsellänikin on aiheesta vielä paljon opittavaa. Huomaan että ympäröivällä yhteiskunnalla, medialla ja tv:llä on suuri vaikutus ajattelutapoihini. Kun on lapsuudesta asti katsonut telkkaria, lukenut kirjoja ja lehtiä joissa on hyvin stereotyyppisiä kertomuksia elämästä ja ihmisistä, ei ole ihme että niihin tottuu. Sen takia on tärkeää myös itse laajentaa omia näkökulmiaan ja ajatella neliön ulkopuolelta. Samaa haluan opettaa lapselleni.
​Nyt kun lapsi on 3-vuotias, olen opettanut häntä pyöräilemään, kiittämään ruuan jälkeen, pissaamaan seisaalteen, potkimaan palloa, tanssimaan ja leikimme autoilla sekä nukeilla. Olisi mukavaa, jos elämässämme olisi myös isä opettamassa näitä asioita, mutta ihan hyvin pystyn itsekin kaikkia näitä opettamaan. Kuka sen muka määrittelee, että vain isä opettaa pojalleen tiettyjä asioita (no  ne jenkki-sarjat)? Onneksi tiukan paikan tullessa meidän lähipiirissämme on miehiä joille voi jutella, jos ja kun ei äidille halua kaikkea kertoa.

Tärkeintä on opettaa muiden kunnioittamista

Tytöissä ja pojissa on omat eronsa, ja aina sukupuolta ei ole tarpeen edes määritellä. Kun kasvatamme tyttöjä ja poikia ja kaikkea muuta siltä väliltä, kasvatamme ensisijaisesti lapsia. Yhteistä kaikkien lapsien kasvatuksessa sukupuolesta huolimatta on se, että opettaa kunnioittamaan muita ja heidän valintojaan. Opettaa käytöstapoja ja sitä ettei ketään kiusata. Empatiakykyä, kehorauhaa itselleen ja muille.

Erilaisuuden hyväksymistä ja sukupuolen moninaisuutta. Avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Sitä että kaikesta voi ja saa tulla juttelemaan, joko äidille tai jollekin muulle aikuiselle. Nämä ovat minun kasvatukseni perusta, sain sitten lisää tyttöjä tai oli minulla vain tämä yksi niin tärkeä ihana poika.

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Masennus on todella yleinen sairaus, mutta edelleen siitä puhutaan liian vähän. Usein tuntuu että monet eivät oikeasti ymmärrä mistä on kyse. Masennus on pahimmillaan erittäin lamaannuttava tila, jossa pelkkä seinään tuijottaminen vie voimat niin, ettei jaksa mennä vessaan. Kuinka sitten suhtautua, jos läheinen ihminen masentuu?

 

Ole läsnä ja kuuntele

Jos haluat auttaa masentunutta läheistä, tee selväksi että olet tässä häntä varten, kuuntelet ja lohdutat. Voit sanoa että olet täällä häntä varten ja sinulle voi soittaa vaikka yöllä jos siltä tuntuu. Pahimpana itse olen pitänyt kauniita korulauseita ja latteuksia, joilla yritetään hyväntahtoisesti tsempata masentunut piristymään. Masentunut myös syyllistyy ja ottaa itseensä todella helposti ja saattaa suuttua hyvääkin tarkoittavista neuvoista. Se että kehotetaan ylös, ulos ja lenkille voi tuntua vähättelyltä, kun ei jaksa lähteä mihinkään.

Masentunut tuntee syyllisyyttä ja häpeää siitä että ei jaksa toimia kuten muut. Usein ihmiset kehottavat liikkumaan, ja tietysti joillekin se voi auttaa. Lievään masennukseen voi auttaa esimerkiksi kevyt kävelylenkki, ja toisilla kuntorääkki. Kaikille se ei kuitenkaan toimi, koska ei jaksa lähteä ulos ja liikunta voi uuvuttaa entisestään.

Älä painosta mihinkään, vaan anna aikaa. Masentunut ei kykene muuttamaan ajatusmallejaan positiiviseksi yön yli. Omaan ajattelutapaan pystyy vaikuttamaan, mutta vasta toivuttuaan tarpeeksi.

 

​Älä vertaa masentuneen ongelmia muiden ongelmiin

Ihmisten elämiä ja tilanteita ei voi verrata keskenään, joten masentuneelle ei kannata alkaa saarnaamaan sodista ja nälänhädästä. Se, että naapurin Liisa on juuri menettänyt koko perheensä, ei tarkoita sitä että masennukseen sairastunut piristyy ja jaksaa mennä suihkuun. Päinvastoin, huonot uutiset ja maailman ongelmien ajattelu saattaa masentaa entsisestään. Se voi myös aiheuttaa syyllisyyttä, että miksi masennun näin pienestä kun muilla on oikeitakinongelmia?

Kun masentaa, voi ihan pienetkin vastoinkäymiset tuntua järkyttävän isoilta, ja jos joku vähättelee niitä se saa masentuneen tuntemaan itsensä vieläkin huonommaksi. Sitä alkaa helposti miettimään, että mikä minussa on vikana kun en jaksa enkä pysty siihen mihin kaikki muut kykenevät?

Pysy läheisen vierellä, vaikka se tuntuisikin raskaalta

Masentunut ihminen voi olla joskus raskasta seuraa, mutta älä silti jätä häntä yksin. Masentuneelle on tärkeää että joku kuuntelee ja saa purkaa pahaa oloa ja ahdistuneita ajatuksia jollekin. Hän toisaalta voi vetäytyä kuoreensa eikä välttämättä jaksa lähteä ulos. Paras apu masentuneelle on läheinen joka pysyy rinnalla vaikka masentunut kiukuttelee, ei pääse ulos asunnostaan tai jaksa siivota. Se lohduttaa masentunutta, kun tietää ettei ne rakkaat ihmiset lähde mihinkään vaikka olisi kuinka kauhea olo.

Voit myös tarjota apua vaikka tiskaamiseen tai kaupassa käymiseen, mutta antaa myös tilaa jos masentunut haluaa olla yksin. Muista silti, että vaikka läheinen onkin masentunut, se ei tarkoita sitä että tarvitsee sietää mitä vain. Jos tuntuu liian raskaalta, voi ehkä olla hyvä että ottaa itse hetkeksi etäisyyttä.

Masentuneilla voi usein olla hyviä ja huonoja kausia. Masentunut saattaa sanoa ikävästi vaikka ei sitä henkilökohtaisesti tarkoitakaan, usein kun niille läheisille tulee kuitenkin purettua sitä pahaa oloa.

 

Auta läheinen tarvittaessa ammattiauttajalle

Masentuneena jonnekin soittaminen voi olla tosi vaikeaa. Voit tarjoutua soittamaan hänen puolestaan ammattiauttajalle tai lähteä mukaan tueksi. Masentuneena voi olla todella vaikeaa pyytää apua, ja se voi helpottaa että joku kysyy, voiko auttaa jotenkin.

Voit myös lähteä mukaan ja kertoa ammattiauttajalle hänen tilastaan. Varsinkin jos vastassa on lääkäri joka vähättelee, voi masentuneelle olla mahdotonta puolusta omaa terveydentilaansa ja kertoa siitä tarpeeksi jotta saisi apua.

 

 

Jatka itse omaa elämääsi

Jos menee liian syvälle toisen mielentiloihin voi olla mahdollista että itsekin uupuu ja masentuu, koska läheinen ei jaksa ottaa apua vastaan, tai masennus kestää vuosia. Masennus saattaa kestää kauankin eivätkä kaikki välttämättä toivu koskaan kunnolla. Jatka siis itse myös omaa elämääsi ja tee mieleisiä asioita, jotta et uupuisi. Jos väsyt, et jaksa auttaa myöskään muita. Ei ole tarkoitus että läheinen ottaa pelastajan roolin ja uupuu, vaan sitä varten ovat ammattiauttajat.

Kukaan ei voi myöskään omasta hyvästä tahdostaan parantaa muita, vaikka kuinka haluaisi. Vaikka läheinen onkin masentunut, se ei tarkoita sitä ettet itse saisi nauttia omasta elämästäsi.

 

Auta myös itseäsi

Jos läheisestä alkaa tuntua raskaalta, jos esimerkiksi puoliso tai oma lapsi masentuu voi olla ammattiauttajasta apua läheisellekin. Läheiselle voi tulla katkeruutta, vihaa, uupumusta, riittämättömyyden tunteita. On vaikeaa yrittää jaksaa olla toisen tukena, jos toinen ei edes halua hakea apua. Se voi masentuneelle olla vaikeaa, koska ei ole helppoa myöntää edes itselleen että on masentunut. Näitä tunteita voi olla hyvä purkaa jollekin, jotta itsekin jaksaisi paremmin.

Älä kauhistele lääkitystä

Masentunutta ei auta lääkkeiden ja niiden sivuvaikutusten kauhistelu. Joillekin masennuslääkkeet ovat pelastus jonka avulla saa itsensä edes pukemaan vaatteet ylleen, ja joillekin ne eivät sovi ollenkaan. Jos masentunut syö lääkkeitä, hänellä on siihen lääkäriltä saadut ohjeet ja ne luultavasti auttavat hänen oloonsa.

Älä muutenkaan kauhistele masennusta ääneen. Se ei auta ollenkaan. Masentunut haluaa yleensä myötätuntoa, kuuntelua ja empatiaa eikä arvostelua.

Masennus on sairaus

Masentunut ei tahallaan ole negatiivinen ja hankala, vaan masennus on sairaus joka voi vaatia lääkkeitä, terapiaa ja aikaa toipumiseen. Masennus ei ole ihmisen oma valinta eikä siihen yleensä voi ainakaan pahimmassa vaiheessa itse vaikuttaa.  Se on salakavala sairaus joka usein hiipii ylle huomaamatta ja lopulta voi syödä ihmisen sisältäpäin. Se on sairaus ja vaatii hoitoa, ja sitä ei kannata väheksyä.

Miten puhua masentuneelle?

Voinko kertoa arkisista asioistani masentuneelle, kiinnostaako häntä ollenkaan? Masentunut ei välttämättä jaksa puhua omista ongelmistaan koko ajan vaan haluaakin kuulla muiden kuulumisia. Masentuneesta saattaa tuntua hankalalta jos huomio porukassa kiinnittyy vain hänen sairauteensa. Porukassa voi olla ihan normaalisti eikä tarvitse koko ajan varoa sanomisiaan (vaikka yllä kerroinkin, mitä sanomisia kannattaa välttää).

Älä kuitenkaan kaada kaikkia ongelmiasi masentuneen läheisen harteille, koska hän ei ehkä jaksa ottaa niitä vastaan. Voit kysyä masentuneelta kuulumisia, mutta älä oleta että hän jaksaisi kertoa niistä.

Masentuneelle voi olla todella raskasta koko ajan selvitellä muille omaa oloaan. Itsestäni parasta on, kun saan välillä ystävieni kanssa unohtaa koko masennuksen hetkeksi ja nauraa ja olla kuten ennen sairastumistani.

 

 Lue myös:
Masentunut mutsi matkustaa – Tukholma

Masentunut mutsi matkustaa – Tukholma

Sain yllättäen ilmaiseksi kaksi hyttiä Viking Line Mariellalle ja päätimme sitten lähteä Tukholmaan poikani, ystäväni ja vanhempieni kanssa. Kolmevee odotti risteilyä kuin kuuta nousevaa ja sai muutaman raivarinkin pari päivää ennen risteilyä kun halusi lähteä jo nyt heti, eikä huomenna.Risteily ei sinänsä tullut mihinkään kaikkein parhaimpaan tilanteeseen taloudellisesti ajatellen, joten mietimme mikä voisi olla mukavaa tekemistä lapsen kanssa Tukholmassa, mutta maksaisi mahdollisimman vähän. Löysimme mahtavalta kuulostavan leikkipuiston Södermalmilla – 1800-luvun tyyliin tehty pieni kaupunki, Bryggartäppan. Päätimme suunnistaa siis Södermalmille kun tulisimme maihin.


Risteily onkin ihana tapa päästä hetkeksi pois kotinurkilta, ja jos matkustaa seurassa jossa on muitakin aikuisia saa välillä hetken myös itsekin hengähtää lapsen hoidosta. Usein jos olemme vain kotona lapsen kanssa alkaa puuduttaa, itse tylsistyn nopeasti rutiineihin ja kaipaan vaihtelua arkeen. Tukholman reissu on hyvä siitä, että se ei vaadi hirveästi edes suunnittelua, varsinkin jos risteilymatkat ovat tuttuja ennestään. Itse rakastan matkustelua, ja odotankin että pääsen kunnolla töihin ja alan säästämään seuraavaa ulkomaanmatkaa varten.

 

 

 

Olen alkanut tykkäämään risteilyistä oikeastaan vasta lapsen saatuani. En ole koskaan teini-iän jälkeen tykännnyt käydä laivoilla. Lapsen kanssa se on ihan erilaista, on hauskaa katsoa kuinka lapsi nauttii, juoksee innoissaan pallomereen ja toteaa että laiva on vaahtokylvyssä, kun ulkopuolella näkyy meri ja vaahtopäitä.Olin tosin taas kerran pettynyt laivan ruokapuoleen, itse en usein tykkää maksaa buffetista (37€) kun syön suhteessa niin vähän. Aamiaisbuffetista taas tykkään todella paljon. Laivalla tuntuu olevan aika vähän vaihtoehtoja, jos ei halua mättää vatsaansa täyteen buffetissa. Itse en välitä fine dining- tyylisestä ylihintaisista annoksista ja heillä ei ollut lasten annoksia ollenkaan. Kahvilan tarjotaan olisin toivonut myös enemmän vaihtoehtoja. Tosin maissa söimme niin hyvän pizzan ja ostimme ruokakaupasta eväitä, joten ne riittivät toiselle illalle oikein hyvin.


Maissa kävimme tosiaan Södermalmilla ja otimme satamasta taksin lähelle Bryggartäppanin leikkipuistoa. Taksi maksoi vain noin 25€. Päädyimme taksikyytiin koska reissussa oli mukana porukkaa jotka eivät pystyneet kävelemään pitkiä matkoja, joten se oli helppo ratkaisu.

 

 

Leikkipuisto oli aivan ihana pieni keidas keskellä kaupunkia. Se oli ihana, kun sitä ympäröivät puut ja puskat ja se tuntui ihan omalta maailmalta. Vähän toki häiritsi ajoittain viereisen talon täysremontti joka välillä rikkoi tunnelman remppaäänillään. Mutta senkin poikani muutti huumoriksi, kun huusi heille täysiä että “Lopettakaa! Me koitetaan leikkiä täällä rauhassa!”

 

 

Puisto esittää Södermalmin kaupunginosaa 1800-luvun loppupuolella, ja onkin todella viehättävä pikkutaloineen. Sieltä löytyy mm. labyrintti, pieni silta, pieniä taloja, liukumäki, hiekkalaatikko ja keinuja.

 

 

Leikkipuistosta löytyy myös pieni kahvila josta saa kahvin ja muiden juomien lisäksi vohveleita, jäätelöä ja ruotsalaisia ihania suklaapalleroita. Olemme perheen kanssa asuneet ruotsissa (Tukholmassa ja Malmössä) melkein 10 vuotta eli minun ja veljeni lapsuuden ajan. Olin superonnellinen kun näin että siellä myydään näitä suklaapalloja, voi jessus ne on hyviä!

Kahvilasta ei löytynyt mitään mieleistä pojalleni koska pullaa ei ollut ja suklaajäätelö loppu, niin äitini kävi viereisestä ruokakaupasta ostamassa korvapuustin ja mansikoita, koska miksi ei hemmotella lapsenlastaan! Sanomattakin selvää, että lapsi oli erittäin tyytyväinen.

 

 

Sää oli Tukholmassa muuten todella upea, mutta sillä aikaa kun olimme ruokakaupassa puhkesi ihan järjetön kaatosade ja ukkonen. Odotimme yli puoli tuntia ruokakaupan aulassa sitä että sade lakkaisi. Meillä ei ollut mihinkään kiire joten odottelimme. Tavallaan se oli ihan hauskaakin, kun katsoimme sadetta pakoon juoksevia ihmisiä muiden asiakkaiden kanssa kaupassa.


Kun sade lakkasi lähdimme syömään. Lähellä Bryggartäppania oli pizzeria Penguin josta sai todella hyvää pizzaa. Mielestäni Ruotsista saa niin paljon parempaa pizzaa kuin Suomesta, ja siellä saa lisäksi aina kaalisalaattia alkupalaksi. Tulee nostalginen fiilis kun syö pizzaa ja kaalisalaattia!

 

 

Risteily oli kaiken kaikkiaan todella ihana ja rentouttava ja lapsi tykkäsi todella paljon. Itsestäni tuntui että sain voimaa arkeen siitä että pääsi hetkeksi “ulkomaille”, ja Tukholma kun on entinen kotikaupunkini on aina ihanaa palata sinne. Inhottavinta reissussa oli se kun joutui lähtemään Tukholmasta pois, kun olisin voinut jäädä sinne vielä viikoksi.

 

 

 

 

 

Raivariäidin terveiset

Raivariäidin terveiset

Viime aikoina on monesti tuntunut siltä että elämä on yhtä samaa huonoa päivää joka vain jatkuu ja jatkuu. Samat murheenaiheet ja raivarit nurkan takana aina lurkkimassa. Ei voisi vähempää kiinnostaa raha-asioiden puiminen, seuraavan kuun laskujen maksaminen, ja mitä huomenna söisi. Uskomattoma ahdistavaa, stressaavaa ja tylsää. Juuri hetki sitten sanoin ääneen että yllättävän hyvin on mennyt tämä loman alku kahdestaan kotona lapsen kanssa. Kunnes sitten tänään räjähti pakka käsiin taas kerran kun itse olin nukkunut älyttömän huonosti ja lapsi oli koko päivän aamusta iltaan kiukkuinen. Joka ikisestä asiasta vääntäminen,  tappelu, suostutteleminen ja vänkääminen varsinkin väsyneenä syö voimat niin täysin, että illalla tuntuu olevan pelkkä vanha, kuihtunut, mätääntynyt tyhjä kuori.

Päivällä tuli tappelua vaikka mistä, muun muassa tabletti meni jäähylle nyt moneksi päiväksi kun siitä on tapeltu viime aikoina. Hermostuin kun lapsi ei suostunut antamaan tablettia minulle vaan hän heitti sen sängylle. Ai että, minkä kilarin siitä sain. Kuulin vain itseni huutamasta “sitä tablettia ei ole vielä edes maksettu”, ihan kuin 3-vuotias tietäisi mitä se edes tarkoittaa. Ei todellakaan ollut taas niitä vanhemmuuden tähtihetkiä.

Kun kävin kaupassa illallla en millään saanut päähäni että millaista leipää meillä on kotona, onko sitä ollenkan ja pitääkö sitä ostaa? Vaelsin kaupassa pää tyhjää humisten ja mietin että mitä siellä teen. Tosin tämä olikin sitten päivän paras hetki, kun äitini tuli auttamaan ja meni lapsen kanssa edeltä kotiini. Oli vaikea keskittyä kaupassa kun oli liian hiljaista.

 

Kuva: Seppo Verho

 

Tänään tuo lapsi oli poikkeuksellisen, miten sen nyt nätisti sanoisi, rakas uhmakas. Päätin lähteä kaupungille tuulettamaan pääkoppaa ja se se vasta olikin huono idea. Kaikesta tuli huutoa ja tappelua. Menimme kauppakeskuksen leikkitilaan hetkeksi, lapsi kyllästyi ja päätimme (yhdessä äitini kanssa) mennä lelukauppaan vielä, jos se saisi lapsen iloiselle tuulelle. Lähtiessämme lapsi ei suostunut lähtemään eikä laittamaan kenkiä jalkaan. Yritin kärsivällisesti (savu korvista nousten) laittaa lapsen istumaan tuolille ja koitin saada kenkiä jalkaan,  ja samalla huusin lapsen huudon yli että nyt lähetään.

 

Lapsi suuttui entisestään ja potki ja hutki minua. Otin käsistä ja jaloista kiinni ja sanoin tiukkaan sävyyn että minua ei lyödä, nyt laitetaan kengät jalkaan ja lähdetään.

 

Leikkihuone oli täynnä äitejä, isejä ja pieniä vauvoja. Kuvittelin kuinka he kaikki mielessään miettivät “minusta ei ainakaa tule tuollainen raivoava vanhempi”, ja kyyneleet kihosivat jo silmiini. Tietysti ne kaikki ovat voineet ajatella että “kylläpä tuo äiti selviytyy upeasti raivoavan lapsen kanssa, toivottavasti minäkin joskus kun tämä vauva kasvaa”, mutta siinä vaiheessa olin jo niin täysin “paskaäiti” -moodissa että en osannut ajatella millään tapaa positiivisesti. Lopulta kannoin huutavan lapsen ilman kenkiä rattaisiin jotta pääsisimme lopulta ulos. Lelukauppa jäi väliin tappelun (ja väsymyksen) takia ja sepä sitten harmitti koko bussimatkan kotiin. Bussissa lapsi kiukutteli koko matkan niin, että mietin että jos joku edes katsoo meitä väärällä tavalla räjähdän.​

Oli tässä päivässä pari hyvääkin asiaa kun sitä nyt oikein miettii. Äitini tuli minua auttamaan ja se oli kullanarvoista. Yksinhuoltajalle on joka ikinen kerta iso juttu, kun joku muu edes lukee iltasadun lapselle. Toinen hyvä asia oli illalla bussissa ollut nainen joka hymyili minulle myötätuntoisesti kun lapsi raivosi, ja pari kertaa nauroikin kun lapsi virkkoi “minulla on niin hirveä kiukku!”. Kolmas hyvä asia oli se kun lapsi äsken puhui unissaan. Hän lausui kovaan ääneen “minä tykkään sinusta!” ja nukahti uudestaan. Niin minäkin sinusta rakas.