Kuukausi: huhtikuu 2017

Eritysherkkä ekstrovertti

Eritysherkkä ekstrovertti

”Erityisherkkyys ei ole sairaus tai oireyhtymä. Siitä ei myöskään voi oppia tai karaistua pois, eikä sitä voi halutessaan sammuttaa tai ottaa käyttöön.”

 

Kuulin erityisherkkyydestä ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten kun poikani oli muutaman kuukauden ikäinen. Olin ihmetellyt tutulle ääneen sitä että miten minusta tuntui että poikani on jotenkin tosi herkkä, ja hän kysyi olenko miettinyt voisiko hänellä olla erityisherkkyyttä. Vauva pelkäsi esimerkiksi kovia ääniä, ja saattoi yllättävän kovan äänen kuullessaan huutaa kauan ihan paniikissa. Huomioin pieniä, melko huomaamattomia piirteitä sieltä täältä, jotka voivat olla selitettävissä vaikka millä asioilla, mutta jotka minä äitinä tulkitsin niitä erityisherkkyydeksi.

Tällä hetkellä kun lapsi on vähän päälle kolmevuotias olen yhä vahvemmin sitä mieltä että hänellä tällaista herkkyyttä löytyy. Olen usein saanut kuulla, varsinkin kun poikani oli vielä vauva että kaikki nämä piirteet ovat sitä ja tätä ja ei välttämättä mitään, ja että kaikkeen ei tarvitse diagnoosia. Itse kuitenkin tunsin että lapsellani on vauvasta asti ollut jotain erikoista, jotain mitä en osannut selittää, kunnes luin erityisherkkyydestä.

 

 

”Erityisherkillä (Highly Sensitive Person, HSP) ihmisillä on tavallista herkemmin reagoiva ja aistiärsykkeitä syvällisesti prosessoiva hermojärjestelmä. Eritysherkkä aistii ja analysoi esimerkiksi melua, visuaalista hälyä, kiirettä, konfliktitilanteita sekä kehotuntemuksiaan ja reaktioitaan herkemmin ja tarkemmin kuin muut.”

Tunnollinen herkkis ahdistuu helposti


Lukiessani erityisherkkyydestä tajusin että olen itsekin aina ollut enemmän tai vähemmän herkkä. Tunnen usein syvää empatiaa, asetun ehkä liiankin paljon muiden asemaan ja imen muiden tunnetiloja itseeni.
Usein jään kauaksi aikaa miettimään muiden ihmisten ongelmia ja se syö omaa energiaani. Ahdistun suurien ihmismassojen ympäröimänä, ahtaissa ja suljetuissa paikoissa. Myös liiallinen hälinä tai melu saattaa aiheuttaa paniikkia.
Olen joskus teini-ikäisenä saanut elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Olen viimeisen 10 vuoden aikana saanut kuitenkin kuriin paniikkikohtaukset ja niitä tulee enää harvakseltaan. Tosin masennus tällä hetkellä on taas nostanut ne pintaan, mutta kokemuksesta osaan jo hiukan ennakoida ja ehkäistä niitä. Tämänkin oppiakseni olen joutunut tutkimaan itseäni, ja ottaa selvää mikä paniikkikohtauksia aiheuttaa. Olen aina ollut tunnollinen ja vaadin itseltäni paljon. Usein jos en pääse näihin vaatimuksiin, tunnen itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi.
Minusta on aina tuntunut että reagoin todella voimakkaasti negatiivisiin tapahtumiin, stressiin  ja riitoihin. Ahdistun todella pahasti, jos olen esimerkiksi riidoissa jonkun kumppanin tai ystävän kanssa. En osaa olla ajattelematta asiaa, ennen kuin asia on selvitetty. Saatan usein myös paisutella asioista isompia kuin ne ovatkaan. Usein ystävän kanssa riitely onkin ollut pääni sisällä isompi asia kuin toisella osapuolella, kun olen ollut ihan varma että ystävyys kaatuu nyt tähän. Ja toinen osapuoli on ihmeissään, kun olen reagoinut niin vahvasti, kun hänen mielestään taas kyseessä oli ihan tavallinen, pieni erimielisyys. Saatan syyttää myös itseäni liikaa, että minä olen tehnyt jotain väärin ja olen omalla toiminnallani aiheuttanut pahaa itselleni tai muille.
 
Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että tultuani äidiksi, olen masentunut ja ahdistunut, muun muassa koska asetan itselleni liikaa tavoitteita. Täytyisi olla juuri tietynlainen, lähes täydellinen, ei saisi tehdä virheitä koska muuten lapsi voisi mennä pilalle. Sairastuttuani synnytyksen jälkeiseen masennukseen, tuntuu että kaikki nämä erityisherkän piirteet ovat kasvaneet suurempiin mittasuhteisiin. Jaksan entistä vähemmän sosialisoida, käydä ulkona, jutella ihmisille, kuunnella ihmisten ongelmia, kuunnella hälinää ja musiikkia sekä yleisesti sosiaaliset tilanteet saattavat aiheutta ahdistusta ja paniikin tunteita.

Minkälaista on, kun on kaksi erityisherkkää perheessä?

 

On haastavaa olla erityisherkkä äiti erityisherkälle lapselle. Minä esimerkiksi reagoin stressiin ja kiireeseen vahvasti, ja poikani on todella hidas aamuisin. Hän usein jää haaveilemaan ja häntä pitää koko ajan muistuttaa että olemme lähdössä ulos ja mikä on seuraava vaihe. Sanomattakin selvää että aamut ovat meille kaikista haastavimpia, samoin kaikki tilanteet jolloin pitäisi kotoa lähteä johonkin.

Olen huomannut parhaimmaksi keinoksi sen että varaa tarpeeksi aikaa lähtemiseen (meillä noin 1,5 tuntia), koitan itse kaikesta huolimatta pysyä rauhallisena (onnistuu noin 60% aamuista, riippuen väsymyksen määrästä) ja sen että avustan lempeästi kaikissa aamutoimissa (”Nyt ne sukat jalkaan. Laita nyt ne sukat jalkaan! Nyt ne…(hengitys)…sukat jalkaan kultaseni, anna minä autan!”.

 

”Erityisherkkyys ominaisuutena ei poissulje muita piirteitä – positiivisia, negatiivisia tai neutraaleja. Se voi kuitenkin voimistaa niitä piirteitä ja kokemuksia joita ihmisellä on.”

 

Erityisherkkyys saa minut innostumaan helposti

 

Uskon että herkkyyteni ansiosta olen myös intuitiivinen, luova, mielikuvituksellinen ja minun on pakko luoda jotain koko ajan. Tekstiä, puhetta, käsitöitä, liikuntaa. Mitä vain, mikä saa minun intoni ulos sisältäni. Kun kerran innostun jostain, se täytyy tehdä nyt eikä huomenna, ja heittäydyn täysin johonkin projektiin enkä lopeta ennen kuin on valmista. Usein esimerkiksi äitini ihmettelee ja naureskelee, jos olemme edellisenä päivänä jutelleet keittiön tuolien maalaamista.

Seuraavana päivänä lähetän kuvan, että mitäs tykkäät uusista keltaisista tuoleistani? Tai kun olemme jutelleet olohuoneen järjestyksen muuttamisesta ja kahden päivän päästä olen siirrellyt kaikki huonekalut uusille paikoilleen. Tunnen että osaan nauttia aivan täysin rinnoin asioista joihin suhtaudun intohimoisesti. Ne asiat saattavat olla ihan pieniäkin arkisia asioita, kuten majan rakentaminen lapsen kanssa.

 

 

“Erityisherkkyys voi ilmetä fyysisenä (aistiherkkyys sekä muu kehoherkkyys), sosiaalisena (vuorovaikutustilanteet, tunneäly), psyykkisenä (tunneherkkyys, luovuus), tai henkisenä (arvot, intuitio, merkityksellisyys).”


​Erityisherkkyys ei vaadi introverttiutta

 

Kun olen lukenut eritysherkkyydestä,  puhutaan usein introverteista ja ihmisistä jotka eivät pidä ihmisten kanssa olemisesta, hälystä ja kaipaavat jatkuvasti omaa aikaan ja hiljaisuutta. Minullakin on näitä piirteitä, etenkin masennusdiagnoosin jälkeen. Olen silti aina kaivannut omaa aikaa kipeästi, jotta saan ladata akkuni sosiaalisuutta varten. Minä myös koen saavani erilaisesta tekemisestä, sosiaalisuudesta, suurista tapahtumista, juhlista ja muista ihmisistä voimaa. Jos joudun olemaan täysin yksin pitkiä aikoja, masennun ja ahdistun kun en saa tavata ihmisiä. Olen aina kokenut olevani ekstrovertti, mutta voisin myös olla ambivertti, eli introvertin ja ekstrovertin välimaastossa. Omaan siis piirteitä kummastakin ääripäästä. Jos pitäisi kuitenkin valita jompikumpi, kallistuisin enemmän ekstrovertin puoleen.

Erityisherkkänä olen meluherkkä

Jos on liikaa asioita samanaikaisesti meneillään tuntuu että päässäni kohisee enkä saa ajatuksia lakkaamaan päässäni ja meteli yltyy. Vaikka kyse olisi vain siitä että pitää lähteä lapsen kanssa ulos, on pukemiset kesken ja joku soittaa että olemmeko kohta valmiita. Silloin tuntuu kuin päässä huutaisi samaan aikaan kolmekymmentä ihmistä, jotka kaikki haluavat minulta jotain. Silloin stressaannun ja hermostun, enkä tunnu kykenevän mihinkään. Olen myös aina ollut herkkä itkemään. Itken ilosta, surusta, vihasta, liikutuksesta ja monesta muusta tunteesta. Tuntuu kuin ne tunteet vyöryisivät ylitseni enkä kykene hillitsemään itseäni. Samasta syystä olen pienestä pitäen saanut järjettömiä raivareita ja mielialat heittelevät, kun tunnen niin voimakkaasti. Nämä samat tunteet ovat olleet tuttuja äidiksi tultuani.

Täytyy kuunnella itseään, jotta voisi paremmin

Pelkään myös loukkaavani ihmisiä. En halua kenellekään pahaa, joten en osaa olla aina täysin rehellinen, en itselleni enkä muille. Minulle yksi pahimpia väärinkäsityksiä mitä ystävyydessä voi tulla, on se että minut ymmärretään väärin. Jos sanon suoran mielipiteeni, pelkään että minut ymmärretään väärin niin että olen muka halunnut loukata. Tämän takia usein saatan olla vain hiljaa tai myötäilen ja miellytän, vaikka minusta tuntuisi pahalta. En halua ristiriitoja enkä konflikteja. Minä myös poimin ihmissuhteissani kaikki pienetkin vivahteet, aistin mielialat ja kuuntelen onko rivien välissä jotain mistä ei puhuta. Olen tajunnut että alitajuisesti yritän miellyttää ihmisiä, jotta en ajautuisi konflikteihin, joista niin syvästi ahdistun.
Olen alkanut tajuamaan ihan vasta viime aikoina että kun en ole rehellinen itselleni, enkä muille, tallon omia tunteitani enkä voi hyvin. Minun täytyy kuunnella omia voimavarojani enkä saa polkea omia oikeuksiani voida hyvin. Jos en itse pidä omia puoliani, kuka muukaan sen tekisi? Olen aina elänyt ristiriidassa tämän asian kanssa ja tajunnut näitä asioita vasta ihan viime aikoina, koska olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä joka osaa sanoa suoraan asioista. Mutta kun olen alkanut kuuntelemaan itseäni tarkemmin, olen löytänyt itsestäni tämän erityisherkän, helposti loukkaantuvan, ja helposti itseeni ottavan puoleni joka ansaitsee tulla kuulluksi.

Herkkyys on upea asia

 

Koen erityisherkkyyden myös upeana voimavarana. Olen empaattinen ja ymmärrän ihmisiä, haluan auttaa ja ilahduttaa muita. Meillä kummallakin poikani kanssa tuntuu olevan näitä piirteitä vahvana. Osaan kuunnella muiden huolia ja osaan ja haluan lohduttaa ja osoittaa myötätuntoa. Välillä tuntuu kuin haluaisin pelastaa koko maailman, ja se usein kolahtaakin omaan nilkkaan, kun autan muita oman hyvinvointini kustannuksella.

Lapsessani erityisherkkyys tulee esiin muun muassa sillä tavoin että hän on myös todella empaattinen. Hän osaa aistia pieniäkin vivahteita keskustelussa, ja poimii rivien välistä taitavasti kaiken mitä ei sanota. Häneltä ei jää mitään huomaamatta. Hän muistaa asioita tarkasti pitkänkin ajan kuluttua, hän huomioi ympäristössä ihan kaiken pienenkin yksityiskohdan ja yhdistelee asioita loogisesti mielessään, mielestäni ihan hämmästyttävällä tavalla ikäisekseen. Hän kyselee ja ihmettelee paljon kaikkea ikäisekseen. Kun hän oli vauva, tutut ja tuntemattomat kuvasivat hänet tavattuaan, että onpa tarkka vauva. Minusta tuntuu että hän on jo vauvana skannannu kaiken ympäristöstään.

Olen myös aina ollut puhelias, melkeinpä jatkuvasti lörpöttelevä ja saatan joidenkin mielestä olla liiankin avoin ja kertoa liikaa itsestäni. Tämän takia on ollut vaikea itse uskoa että saatan olla erityisherkkä, koska mielikuvani erityisherkkyydestä on ujo, epäsosiaalinen introvertti. Lapsessani huomaan näitä samoja piirteitä, hän on hyvin sosiaalinen ja rakastaa jutella ihmisille. Hän usein pettyy ja loukkaantuu, jos hän vaikkapa bussissa yrittää jutella ihmisille eikä kukaan vastaa.

 

 

Kun ymmärtää lapsen herkkyyttä, hänen on helpompi hyväksyä itsensä

 

Olen onnellinen että nykyään tästä aiheesta on paljon tietoa tarjolla, ja aiheesta puhutaan julkisesti. Olen iloinen siitä että saan ottaa tämän huomioon lasta kasvattaessani, ja osaan lukea, tukea ja ymmärtää häntä paremmin näiden tietojen valossa. Olen oppinut sanottamaan tunteita, se on ollut tärkein kommunikaation välineemme poikani kanssa. Hän tuntee niin vahvasti, loukkaantuu herkästi ja imee itseensä muiden tunnetiloja.

En siis pyydä häntä koskaan reipastumaan, olemaan itkemättä ja tuntematta niin paljon, en kehota häntä olemaan pelkäämättä. Kannustan häntä tunnistamaan tunnetilojansa ja sanoittamalla selvittämään miten eri tilanteista ja tunnetiloista voisimme selvitä. Se on tuntunut oikealta tavalta suhtautua erityisherkkään lapseeni. Välillä on myös haastavaa kun äiti ja lapsi ovat kummatkin herkkiä omalla tavallaan. Joskus olen kertonut ihmisille kuinka lapsi pelkää kovia ääniä, ja täten on aina pelännyt esimerkiksi imurin ääntä ihan kuollakseen.

Usein on kehotettu vain siedättämään että kyllä se siihen vielä tottuu. Oma vaistoni sanoi, että lapsi ihan oikeasti kammoaa ääntä, ja en viitsinyt pariin ensimmäiseen vuoteen imuroida useinkaan kun poika oli läsnä (yksinhuoltajana tämä oli hiukan haastavaa, mutta onneksi pölypalleroiden kanssa pystyy elämään). Nyt tuntuu siltä että vaisto oli oikeassa, tällä hetkellä lapsi ei enää ala huutamaan hysteerisenä kun näkee imurin, vaan osaa sanoa että jännittää, hän laittaa peltorit korville ja menee omaan huoneeseensa kunnes olen imuroinut.

En usko että pakkosiedättämisestä olisi ollut mitään hyötyä. En usko että lasta täytyy karaista kestämään asioita jotka ovat hänelle herkkiä paikkoja, vaan uskon positiivisen kannustamiseen ja siihen että opetan lapsen tunnistamaan herkät kohtansa ja kuinka niiden kanssa voisi elää.

 

 

”Oman kehon ja kehollisuuden hyväksyminen on tärkeää eritysherkälle. Kun oppii kuuntelemaan ja ymmärtämään oman kehon viestejä, luottamus kehoon ja itsensä hyväksyminen lisääntyvät.                                                           
-Karita Palomäki, psykofyysinen fysioterapeutti

Kunpa olisin tajunnut jo aiemmin, että olen herkkis

 

Olisin toivonut että minun nuoruudessani olisi ollut tästä enemmän tietoa saatavilla, olisin ehkä jo silloin oppinut tuntemaan itseni paremmin. Nyt olen joutunut kulkemaan pitkän tien kohti itseni ymmärtämiseksi. Sen takia olen kiitollinen masennukselleni että tämä vaihe elämässäni on pakottanut minut käymään läpi näitä asioita ja menemään syvemmälle itseeni. Uskon että tänä päivänä ymmärrän itseäni ja toimintatapojani paremmin kuin koskaan. En silti sano etteikö se olisi ollut pitkä ja synkkä matka kulkea.

Olen usein myös kuullut että kun on tajunnut olevansa erityisherkkä, on todella helpottavaa kun ymmärtää itseään paremmin. Minulla on sama tunne, olen oppinut hyväksymään herkkyyden osaksi minua ja opettelen joka päivä sen kanssa elämistä. Erityisherkkyys ilmenee ihmisillä eri tavoilla, eikä ole yhtä kaavaa jota voisi seurata, niin kuin monessa muussakin asiassa elämässä. Se ei myöskään ole diagnoosi. Minusta on ainakin vaikeaa erottaa, että mitkä piirteet minussa on erityisherkkyyttä ja mikä taas sekoitus temperamenttia, persoonaa tai elämänkokemuksen ja traumojen aiheuttamia tapoja reagoida asioihin. En myöskään osaa sanoa paljonko masennus vaikuttaa kaikkeen.

Erityisherkät piirteethän eivät poissulje näitä muita piirteitä minussa, vaan saattaa voimistaa niitä ja sulautuu yhteen kaiken muun kanssa. Olen tutkinut tätä aihetta vasta niin vähän aikaa ja varmasti löytyy paljon ihmisiä, jotka taitavat aiheen paremmin kuin minä. Mutta aiheesta lukeminen on joka tapauksessa auttanut minua ymmärtämään paremmin itseäni ja myös lastani, sekä suhtautumaan myötätuntoisemmin meihin kumpaankin.

 


”Kaikki mitä vastustat heikentää sinua. Kaikki mitä kannatat voimaannuttaa sinua” — Wayne Dyer
Miltä näyttää masentunut ihminen?

Miltä näyttää masentunut ihminen?

Minkälainen mielikuva sinulla on masentuneesta ihmisestä? Makaako hän sängyssä peittojen alla? Ei jaksa lähteä kauppaan? Välttelee muita ihmisiä? Ei jaksa huolehtia ulkonäöstään? Itkee koko ajan? Itselläni masennus tuo esille myös edellä mainittuja piirteitä, mutta useimmiten jaksan hoitaa kotiamme, ruokkia ja pukea meidät, käydä kaupassa, laittaa hiukset, käydä tapahtumissa ja ommella. Usein ihmiset yllättyvät kun kuulevat minun masennuksestani. Miten ihmeessä niin iloinen, sosiaalinen ja menevä ihminen voi olla masentunut?

Vaikka hymyilen, kannan koko ajan sisäisesti mukanani ahdistunutta möykkyä. Vaikka nauran ja vitsailen, minun sisälläni velloo masentuneita ajatuksia. Vaikka jaksan olla koko päivän ulkona ja viihdyttää lastani, sisälläni on paniikinomaisia tunteita ja joudun aika ajoin hengittelemään syvään jotta en saisi paniikkikohtausta. Vaikka jaksan nousta joka päivä sängystä ylös, minua soimaa syyllisyys monesta asiasta mitä teen tai jätän tekemättä.

 

”Toisinaan läheisten on ollut vaikea ymmärtää, että hervottoman hulluttelijan sisällä asuu myös synkeä mietiskelijä.”
– Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017​​

 

Masentunut ei aina jaksa puhua masennuksesta

 

En kerro kaikille masennuksestani koska en jaksa aina puhua siitä. En jaksa sitä että kaikki tietävät asiasta koska en aina jaksa kysymyksiä, ihmettelyjä, hyvää tarkoittavia tsemppauksia, kauniita korulauseita tai etenkään sääliä. Rakennan ympärilleni suojamuurin ja kuoren iloisuudellani koska en jaksa masentuneen leimaa otsassani jatkuvasti. Kun olen ihmisten ilmoilla haluan myös olla iloinen, nauraa, vitsailla, elää. Synkistelen ihan tarpeeksi paljon muutenkin ja välillä haluan vain unohtaa synkkyyden, ja onneksi pystynkin unohtamaan, tai ainakin jättämään sen hetkeksi taka-alalle. Silloin kukaan ei näe sisälleni. ​ Vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Usein en itsekään edes halua päästää valloilleen tunteita ja ajatukia mitä sisälläni muhii, koska pelkään mitä sieltä tulee ulos.

Yksin lapsesta huolehtiminen, kun on omiakin ongelmia pääni sisällä, musertaa minut alleen jos vain sallisin. Mitä sitten tapahtuisi, jos antaisin kaiken vain tulla ulos? Kirjoittamisen avulla olen alkanut sitä pikkuhiljaa selvittämään.Minä saatan toki olla monta päivää huolehtimatta sen suurempia itsestäni, koska en jaksa tehdä kuin välttämättömimmät asiat. Välillä on tärkeää myös mennä sieltä mistä aita on matalin ja huolehtia mieluummin ruokailusta ja lapsesta, sekä siitä että pääsee edes sängystä ylös, kuin omasta ulkonäöstään, kun voimat ovat rajalliset. On ollut aika oppia armollisuutta itselleni.

 

 

Se piristää, kun teemme jotain arjesta poikkeavaa

Välillä myös tuntuu siltä että masennuksen takia en jaksa olla lapseni kanssa kahdestaan. On rankkaa olla aina se, joka huolehtii ruuasta, pesuista, hellyydestä, kysymyksistä, viihdyttämisestä, lohduttamisesta, ihan kaikesta. Sen takia usein lähdemme ulos johonkin tai kutsumme ihmisiä kylään. Jos olemme vain kotona, kaikki tuntuu harmaalta massalta, ja ulos lähteminen, ihan vaan kaupungille asti ruokakauppaan rikkoo rutiineja. Silloin kaikki ei tunnu niin tahmealta ja loputtoman tylsältä.

Olen huomannut että se auttaa omaa jaksamistani jos teemme jotain arjesta poikkeavaa, edes kerran viikossa. Poden syyllisyyttä siitä että en jaksa olla lapseni kanssa kahdestaan aina. Mutta kun ajattelen asiaa tarkemmin, olen tajunnut että minusta ei tunnu luontevalta olla yksin koko ajan. Eikä edes kaksin lapsen kanssa. Kaipaan yhteisöllisyyttä, ihmisiä ympärilleni. Kaipaan ”koko kylä kasvattaa” –mentaliteettia.

“Olemme jääräpäisiä ja tiukkoja uurastajia, jotka kuvittelevat, että elämästä selviää sisulla, kovalla työllä ja yksin. Paskanmarjat! Elämästä selviää olemalla läsnä ja elossa muiden kanssa”, Mikko sanoo.                                                                                                                    – Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017

 

 

Pään sisäisiä kamppailuja ei näe muut kuin minä itse

 

Masentuneena tavalliset arkiset asiat voivat tuntua ihan ylivoimaisen vaikeilta. Niitä pään sisäisiä kamppailuja on vaikea nähdä ulkopuolelta. Sen takia voi olla vaikeaa uskoa että olen masentunut. Laskujen maksaminen, kauppaan lähteminen, meikkaaminen, suihkussa käyminen, lääkärin varaaminen, mihin tahansa lähteminen tai minkään asian sopiminen voi olla erittäin vaikeaa. Jos en saa varattua lääkäriaikaa, vaan siirrän soittoa aina seuraavaan päivään, ahdistun ja syyllistän itseäni.

Miksi ihmeessä en osaa tehdä ihan tavallisia asioita? Kyllä aikuisen ihmisen pitäis osata hoitaa omat asiansa. Miksi muut aikuiset osaavat ja jaksavat huolehtia itsestään, ja minä en? Välillä on itsekin vaikea muistaa että olen masentunut, ja ymmärtää sitä etten aina pysty ihan tavallisiinkaan asioihin.

 

Masennus on kuin tukahduttava verho

 

Jos ei ole kokenut koskaan masennusta on ehkä vaikeaa ymmärtää, miten rankkaa masennuksen kanssa eläminen on. En minäkään tajunnut ennen kuin itse sairastuin. Missään ei näy valoa. Mikään ei tunnu miltään. Kaikki on paskaa. Lapsi ei koskaan opi nukkumaan. Minä en saa nukkua enää koskaan. Olen huono äiti. Olen epäonnistunut. En jaksa mitään. Tuntuu kuin tukahduttava verho olisi laskenut päälleni, ja sen verhon läpi kaikki näyttää synkältä. Pahinta on kun sitä uskoo ettei tilanne koskaan tule muuttumaan, ja muiden vakuuttelut paremmista ajoista saattaa ärsyttää, koska eihän tämä voi tästä parantua enää koskaan? Voinko muka tuntea iloa vielä jostain joskus? Mitä ilo ja onni edes on?


Kun lähden ulos kaupungille, minusta tuntuu mukavalta myös laittautua ulkoisesti, koska se piristää sisäisesti. Kun lähden ulos ja tapaan ystäviä, en välttämättä jaksa puhua itsestäni ja omista olotiloistani yhtään sen enempää kuin on pakko. Kun pääsen tapaamaan ystäviäni, haluan olla iloinen, kuunnella muiden kuulumisia ja olla kerrankin normaali. En pidä sanasta normaali, mutta siltä minusta tuntuu. Haluan olla normaali ja elää niin kuin muutkin ihmiset, olla onnellinen ja iloinen, nauraa ja pitää hauskaa.

 

 

Ilossani on aina annos surua ja kiitollisuudessa jäljet syyllisyydestä. Hyväksyn jo, että tulen tasapainottelemaan näiden kahden ääripään välillä, mutta on tämä ollut pitkä polku kulkea.”
– Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017

 

Täytyy löytää ne omat keinot helpottaa masennusta

 

Olen viime aikoina yrittänyt keksiä keinoja joilla käydä läpi masennustani ja saada ulos näitä tuntemuksia, ja löytää oman itseni taas sieltä äitiyden ja ahdistuksen alta. Myös uudet kokemukset sinänsä piristävät mieltä, ja on jännittävää kokeilla uusia asioita. ​Kävin noin kuukausi sitten joogassa Suomenlinnassa. Ihanan Saara Markkasen vetämään kurssiin kuului tunti joogaa ja tunti AUM-laulua. AUM-laulu eli laulujooga on kotoisin Intiasta ja se on yksi vaihtoehtoinen terapiamuoto. Joogaa olen harrastanut jo vuosia, mutta en ollut koskaan ennen kuullut laulujoogasta.

 

Hetken helpotusta laulujoogasta

Päätin kokeilla uutta juttua avoimin mielin. Istuimme ringissä silmät kiinni 45 minuuttia, hengitimme ensin syvään sisään ja sen jälkeen päästimme uloshengittäessä vuoronperään äänteitä A, E, U, M. Aluksi se tuntui kummalliselta, vieraalta ja vähän häpesin ja jännitin päästää ulos omaa ääntäni. Kun pikkuhiljaa rentouduin, annoin vain äänen tulla ulos ja kuuntelin mitä sisälläni tapahtuu. Kaikki hengittivät ja päästivät ääniä omaan tahtiin, ja se loi tilaan niin kauniita ääniä että tuli ihan kylmät väreet. Alkoi itkettää.

Tuntui että sisältäni kumpusi kaikenlaisia tunteita ulos, mutta silti tuntui kuin sisälläni olisi ollut monta lukkoa jotka estivät minua päästämään itsestäni ulos mitään kunnolla. Tuntui kuin koko kehoni olisi tukossa. Ohjaaja kehotti pitämään vuoroin kättä vatsan päällä, rinnan päällä ja pään päällä, ja kaikki äänteet tulivat eri kohdista kehoa. Oli rentouttavaa vaan olla silmät kiinni, pitää kättä rinnan päällä ja hengittää, päästää ääntä ulos. Tuntui jännittävältä että näinkin yksinkertainen harjoitus päästi minusta ulos niin paljon tunteita.

Ei ole ihmekään että laulujooga vaikutti minuun niin syvästi, kun olen pitänyt paljon asioita sisälläni viimeisten vuosien aikana. Olen ollut niin tukossa masennuksen ja traumojen verhon alla, että en ole osannut työstää mitään ajatuksia. Olen vain yrittänyt pitää itseni ja lapseni hengissä, ruokittuna ja puettuna, niin hurjalta kuin se kuulostaakin.

Tällä hetkellä tuntuu että blogin kirjoittaminen tekee todella hyvää. Tuntuu hyvältä saada ajatuksia ulos. Pikkuhiljaa, solmut saa aueta. Se pelottaa, mutta olen viime aikoina saanut oppia että pelko ei olekaan niin huono asia. Kun minusta on tuntunut että pelottaa ja olen silti hypännyt tuntemattomaan, olen voittanut itseni. Jos ei koskaan tee asioita joita pelkää, junnaa paikoillaan eikä pääse elämässä eteenpäin.

Lainaukset ovat Eeva-lehden Mikko Kuustosen haastattelusta, joka inspiroi minua todella paljon tänä aamuna. Kirjoituksen voit lukea täältä.

”Äiti miksi sä huudat?”

”Äiti miksi sä huudat?”

Sydän hakkaa, kädet puristuu nyrkkiin, päässä kohisee. Kohta räjähtää. Miksei se perhanan penska voi laittaa niitä sukkia jalkaan, kohta ollaan taas myöhässä! Jokainen äiti haluaa olla paras äiti lapselleen. Ja eihän parhaat äidit raivohuuda lapsilleen?

Tätä tekstiä oli todella vaikea kirjoittaa. Mietin, uskallanko julkaistakaan ollenkaan. Mitä jos minut tuomitaan? Naisten ja varsinkin äitien raivoaminen ja vihanhallinnan ongelmat tuntuu olevan tabu.

 

 

Itse hain apua viime keväänä kun huusin lapselleni liikaa koska olin täysin uupunut. Puhuin aiheesta terapiassa, ja he tekivät puolestani lastensuojeluilmoituksen minun luvallani. Saimme lastensuojelun kautta ihanan perhetyöntekijän joka tuli kotiimme ja keskustelimme hänen kanssaan raivokohtauksista. Lastensuojelu tutki meidän tilannetta eikä meille loppujen lopuksi tullut lastensuojelun asiakkuutta ollenkaan, vaan saimme pelkästään perhetyöntekijän. Aluksi häpesin todella paljon sitä että jouduin hakemaan itselleni apua, olenko muka niin huono äiti etten selviä? Päätin etten ole, ja sen sijaan otin apua vastaan.

Näin lapsesta, että hän alkoi itsekin oireilemaan ja huutamaan sekä lyömään. Lapsi alkoi saamaan kovia raivareita. Huusin liikaa. Olin vain niin uupunut etten jaksanut ottaa vastaan lapsen tunteenpurkauksia, vaan vajosin itsekin kaksivuotiaan tasolle ja huusin, heitin tavaroita ja raivosin, kunnes kummatkin itkimme toistemme sylissä lattialla.

Siinä vaiheessa kun minulle iskee kunnon raivari, ei auta enää mitkään neuvot rauhoittumisesta. Kestää kauan ennen kuin saan itseni rauhoittumaan kunnolla. On kuin raivo vyöryisi yli rumana hyökyaaltona, tunnen että se tulee mutta en voi mitenkään pysäyttää sitä. On pelottavaa, miten alkukantaisia tunteita äitiys herättää. Sen tiedostaa että se pieni on todella vaan pieni, ja sen kuuluukin uhmata ja kokeilla. Miksi en kestä sitä? Aikuisen kuuluisi osata ottaa vastaan lapsen tunteet.

 

 

Yhdessä perhetyöntekijän kanssa pohdimme syitä raivareihin. Miten niitä voisi ehkäistä? Juteltuamme ymmärsin että tietysti mitä väsyneempiä ja nälkäisempiä olemme, sen pahemmin riitelemme. Myös aamuisin on pahinta, sen lisäksi etten ole aamuihminen, taas kerran huonosti nukuttu yö takana ja kiire kulminoituvat usein riitaan. Ja se rakas, hitsin penska ei saa niitä sukkia jalkaan vaan jahkailee ja lopulta hermostun ja huutoriita on valmis.

Oli tärkeää raivareita ehkäistessä miettiä, missä tilanteissa tuntuu että usein menetän hermoni. Saimme perhetyöntekijältä vinkkejä kuinka ennakoida raivaritilanteita ja hallita niitä. Hän ehdotti esimerkiksi ilta- ja aamupuuhat -taulukoita, joihin lapsi sai itse laittaa kiinni lappuja. Lapuissa oli kuvia: yöpuku, iltapala, aamupala, vaatteet, tarha, iltasatu. Laitoimme ne yhdessä järjestyksessä taulukkoon ja sen mukaan syötiin aamupala, puettiin vaatteet, käytiin potalla ja lähdettiin ulos. Se tuntui auttavan meitä kumpaakin, minä rauhoituin ja lapsi jaksoi kaikki vaiheet kun se oli ikään kuin leikki.

Toinen neuvo oli että jos ei ole kauhea kiire, voi hetkeksi pysähtyä vaikka lukemaan kirjaa yhdessä, ja sen jälkeen koittaa taas pukemista kun kummatkin ovat rauhoittunet. Tavallaan katkaista tulehtunut tilanne ja keksiä rauhoittumiskeino, ja sen jälkeen yrittää pukemista tai mitä tahansa uudestaan hetken päästä.

 

 

Olen jutellut muiden äitien kanssa raivokohtauksista, ja useat sanovatkin häpeävänsä huutamista. Sitä on vaikea myöntää itselleen, saati sitten ääneen muille. Se että välillä napsahtaa on ihan normaalia. Mutta mitäs sitten, kun huutaminen muuttuu ikään kuin jatkuvaksi tilaksi? Kun tunnet, että et pysty ollenkaan hillitsemään itseäsi? Kun tuntuu että kohta tartut lasta liian kovaa kädestä kiinni ja raivoissasi heität lelun (ja mielessäsi sen lapsen) seinään. Jotain menee rikki. Lelu hajoaa, lapsi pelästyy, ja sisimmässäsi tunnet jotain myös menevän rikki. Olen huono äiti. Miksi en osaa hillitä itseäni? Onko mitään hölmömpää kuin huutaa lapselle joka ei nuku, että NUKU NYT JUMALAUTA, tai huutavalle lapselle että ÄLÄ HUUDA. Koska sehän toimii…

​Olemme koittaneet yhdessä lapsen kanssa selvitä raivareista, hassutella raivon pois. Puhalla se raivo metsään! Hakkaa tyynyä! Jos kiukuttaa, älä lyö minua vaan polje jalkaa lattiaan! Välillä nämä asiat auttavat niin, että lapsi alkaa nauramaan ja kiukku on poissa. Välillä yllättävät tilanteet tai teot pysäyttävät riidat. Kerran kun olin tosi raivona, aloin itse hyppimään tasajalkaa eteisessä. Se oli pojan mielestä ihan hulvattoman hauskaa ja aloimme kummatkin nauramaan.

Yhdessä vaiheessa huomasin että minua auttoi se, että olin vain ihan hiljaa kun poika raivosi. Silloin sain hengiteltyä syvään ja sain rauhoiteltua itseni. Toinen keino on sanoittaa eräänlaista mantraa sekä itselleen että lapselleen ”Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt. Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt.” Pitää yrittää miettiä niitä keinoja joilla itsensä voisi rauhoittaa, ja vaikka harjoitella niitä etukäteen ja koittaa muistaa ne kun raivo alkaa hiipimään esille. Tai vaikka tehdä niistä muistilista jääkaapin oveen, jonka eteen voi raivon tullessa mennä hengittelemään ja lukemaan neuvot läpi.

Alussa nämä keinot eivät tuntuneet auttavan minua ollenkaan, mutta ajan myötä olen pikkuhiljaa oppinut hillitsemään itseni apukeinojen avulla. Poikani on onneksi oppinut sanoittamaan tunteitaan todella hyvin, senkin takia että itse sanoitan omia tunteitani varsinkin riitojen jälkeen. Kerran hän sanoin minulle ”Äiti, älä sano ja piste, koska se tuntuu minusta pahalta!”. Siinä vaiheessa tajusin että hermostuessani saatan usein sanoa ”nyt se takki niskaan ja PISTE.” Kaikkea se lapsi opettaakin itsestäni.

 

 

On todella tärkeää oman jaksamiseni kannalta, että saan tarpeeksi omaa aikaa ja unta. Yksinhuoltajana niitä kumpaakaan ei koskaan ole liikaa tarjolla. Varsinkin kun on kolmen vuoden univelat takana. Minulla onneksi on aivan ihanat vanhemmat jotka haluavat mielellään ottaa lapsen sinne kylään, jopa yöksi. Viime keväänä poikani oli siellä yötä kerran viikossa, ja se tuntui auttavan merkittävästi omaan jaksamiseeni. Sain kerrankin nukkua 12 tunnin yöunet, tai vaihtoehtoisesti ommella tai tanssia koko yön.

On niin tärkeää, että saan tuntea itseni vapaaksi välillä, että olen muutakin kuin vaan äiti joka huolehtii toisen tarpeista vuorokauden ympäri. Olen myös oppinut hillitsemään jatkuvan itseni soimaamisen. Se ei hyödytä ketään. Sen sijaan koitan kiittää itseäni jokaisesta kerrasta kun selviän tilanteesta rauhallisena, kun aiemmin olisin räjähtänyt. Ennen tunsin hirveää syyllisyyttä siitä etten jaksanut.

 

Nyt olen oppinut pikkuhiljaa välillä hyväksymään sen, että en aina jaksa, että se on inhimillistä.Varsinkin kun hoidan kaiken yksin. Se tuntuu välillä niin isolta taakalta, että tuntuu että muserrun sen alle. Kuitenkin kun seuraavana aamuna herään, voin ajatella että tänään saan taas uuden mahdollisuuden olla parempi minä, parempi äiti, tarpeeksi hyvä. Olen toki joutunut tekemään paljon töitä (ja terapiaa) sen eteen että olen tässä pisteessä.

 

​Pidän itseäni vahvana ihmisenä joka selviää kaikesta. Olen selvinnyt monesta karikosta elämässäni, sen ajatuksen varassa että minä olen vahva ja selviän kaikesta. Sellainen ajattelutapa on myös heikkouteni, koska minun on vaikea pyytää apua. Minä yritän selvitä, kunnes en enää selvä ollenkaan, ja sitten on jo liian myöhäistä. Olen jo liian uupunut. Sen takia nykyään koitan tunnustella itsestäni, milloin voimavarat ovat loppumassa ja pyydän apua ennenkuin olen kuiviin imetty. Se on vaatinut luonteeltani paljon, mutta nyt tajuan että se on minun ja perheeni parhaaksi. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan nimenomaan vahvuus.