”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

Toissapäivänä istuimme lapseni kanssa bussissa ja leikimme ”arvaa mikä eläin” -leikkiä. Eräs rouva istui meidän viereemme ja yhtäkkiä kommentoi, että ”puhuupa hän jo hyvin suomea”. Hämmennyin täysin, ja vastasin että no, hän on kyllä ihan suomessa syntynyt.

Kun Noel oli vauva, minulta tultiin usein kysymään lapsen alkuperää. Se voi olla ihan okei, jos keskustelemme porukalla ja asia tulee puheeksi. Jos kuitenkin joku tulee kauppakeskuksessa tai bussipysäkillä ensi töikseen kysymään ”onko tämä lapsi adoptoitu vai ihan oma?” (kyllä, näin on oikeasti käynyt), on se erittäin tökeröä ja epäkohteliasta.

Tällaista kutsutaan myös mikroagressioksi.

Mitä sitten ovat mikroagressiot?

”Avoimesta ja tarkoituksellisesta rasismista poiketen mikroaggressiot ovat hienovaraisempia ja vaikeasti havaittavampia rasismin muotoja, joita ”eivalkoiset” ihmiset kohtaavat vuorovaikutuksessaan ”valkoisen” valtaväestön kanssa. Tyypillistä mikroaggressioille on se, etteivät valtaväestöön kuuluvat useimmiten tiedosta, että heidän asenteensa ja ennakkoluulonsa voidaan kokea loukkaavina. Määritelmän mukaan mikroaggressiot ovat lyhytkestoisia ja arkipäiväisiä verbaalisia, toiminnallisia tai visuaalisia loukkauksia, jotka voivat olla tahallisia tai tahattomia. Lisäksi ne välittävät vihamielisiä ja halventavia viestejä, joilla voi olla psyykkisesti haitallinen vaikutus sen kohteena olevaan henkilöön.

Ominaista mikroaggressioille on niin ikään se, että ne ovat niin itsestään selvästi ja kyseenalaistamattomasti integroituneita arjen vuorovaikutustilanteisiin, että niiden rasistisuutta on usein vaikea havaita. Ihonvärin lisäksi mikroaggressiot voivat kohdistua myös moniin muihin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja vammaisuuteen.” – Kansainvälinen adoptio Suomessa

Kerroin vähän aikaa sitten instagramissa, mitä meille oli käynyt bussissa. Asia kirvoitti heti kiivasta keskustelua asiasta. Osa oli sitä mieltä että kaikesta ei tarvitse loukkaantua, sehän oli vain yksi kommentti vanhalta ihmiseltä. Eli perus ”älä viitsi loukkaantua ihan kaikesta, saako nykyään sanoa enää mitään”.

En koe olevani todellakaan mikään asiantuntija tässä aiheessa, mutta tässä postauksessa kerron hieman omaa taustaani sekä kokemuksiani liikkuessani ruskean lapseni kanssa.

Ruotsissa asuminen 90-luvulla toi monikulttuurisuutta arkeemme

Olemme asuneet perheeni kanssa koko 90-luvun Ruotsissa. Siellä mm. kuudennella luokalla olin sellaisessa luokassa jossa oli 43 oppilasta joista kaksi-kolme oli valtaväestöä eli ”ruotsalaisia”, ja kaikilla muilla oli maahanmuuttaja-taustaa. Meillä oli kotipihalla naapureina sekalainen kimara kaiken maalaisia ihmisiä. Olemme itsekin veljeni kanssa kuulleet ruotsalaisten aikuisten suusta lapsena: ”Maassa maan tavalla, täällä puhutaan RUOTSIA eikä suomea!”. Muistan miten hämmentävältä se tuntui, mehän olimme suomalaisia, miksi emme saisi puhua omaa äidinkieltämme? Muistan miten vihamielisiä jotkut olivat, ja se pelotti.

Muutimme takaisin Helsinkiin vuonna 1999 ja silloin tuntui että olisimme matkustaneet takaisin Ruotsiin vuoteen 1980, ainakin mitä tuli maahanmuuttoon. Huomasimme heti, miten vähän täällä oli maahanmuuttajia verrattuna Ruotsiin, ja miten eri tavalla heistä puhuttiin ja kuinka heitä kohdeltiin. Puhuttiin ählämeistä ja karvakäsistä, sompuista ja kaikenmaailman mamuista jotka tulevat tänne viemään meidän rahamme. Olin järkyttynyt. Varmasti silloin oli myös paljon mikroagressioita, mutta niitähän minä en valkoihoisena huomannut tai tiedostanut.

Ensimmäinen ystäväni Suomessa oli lukiossa samalla luokalla, irakista kotoisin oleva tyttö, ja tunsin taas olevani ”kotona”. Hänen luonaan söimme aina ihanaa irakilaista ruokaa, ja siellä tuoksui lapsuus. Kun juhlimme hänen veljensä valmistumista, tanssimme yhdessä koko suvun kanssa vatsatanssia heidän olohuoneessaan. Ah.

”Ei se pahaa tarkoittanut”

Mutta. Takaisin nykypäivään. Saan vähän väliä kuulla kysymyksiä lapseni alkuperästä ja siitä mistä hän on oikeasti kotoisin. Jos näitä kyselijöitä olisi joskus, se ei niinkään haittaisi. Mutta kun niitä kyselyitä tulee harva se kerta kun liikumme jossain ja lapsen kuullen, näen punaista. Kuvitelkaa nyt, että teidän suomalaisuuttanne epäiltäisiin joka päivän vain ulkonäkönne perusteella. Eikö se saisikin tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi? Miksi sen pitäisi kuulua kenellekään tuiki tuntemattomalle, mistä lapseni on ”kotoisin”, ja olenko synnyttänyt hänet itse?

”Eihän se pahalla sitä tarkottanu, se vaan halus jutella!” Tämän lauseen kuulen joka kerta kun avaudun tästä asiasta. Eihän ne pahalla, ei, mutta se ei silti tarkoita etteikö näitä asioita saisi nostaa esille ja kertoa että ne saattavat olla vahingollisia. Puhun näistä ääneen, koska haluan että ihmiset tietävät että kyselyt lapseni alkuperästä voivat olla kiusallisia. Ne vaikuttavat väistämättä lapsen identiteettiin. Meidän tapauksessamme utelut lapsen isästä ovat vaivaannuttavia myös siitä, että isä ei asu meidän kanssamme eikä ole aktiivisesti mukana elämässämme. Myös se on ärsyttävää että lapseni afrotukkaa lääpitään harva se päivä kysymättä. Lapsi vihaa sitä, kun hänen tukkaansa kosketaan. Kun hän suuttuu koskemisesta, usein naureskellaan että äläs nyt viitsi. Pienistä puroista tulee iso meri, ja nämä kaikki kun lasketaan yhteen tulee lapselle olo, ettei hän ole samanlainen kuin muut (valkoihoiset ja suoratukkaiset).

Olen itsekin ollut se, joka kyselee uteliaisuuttaan toisten ihmisten alkuperää. Nykyään tajuan että se ei ole aina korrektia, ja mieluummin odotan että henkilö itse ottaa asian puheeksi, kuin alan itse kuulustelemaan.

Valkoihoisena olen etuoikeutettu

Tiedostan täysin etuoikeuteni tässä asiassa. Kun en ole lapseni seurassa en joudu kuuntelemaan kyselyitä adoptiosta ja lapsen isän alkuperästä. Tunnen myös, etten ole oikea henkilö puhumaan näistä asioista, koska en ole itse kokenut oman ihonvärini takia minkäänlaista syrjintää. Tämä tulee kuitenkin tarpeeksi lähelle kun on kyse omasta lapsestani. Osaan puhua tästä aiheesta vain omasta näkökulmastani – ruskean lapsen valkoisena äitinä. Yritän ymmärtää miltä mikroagressiot lapsesta tuntuvat, ja toivon että pystyn tulevaisuudessa puhumaan hänelle suoraan näistä asioista. Ehkä se auttaa häntä ymmärtämään itseään ja muita ihmisiä, että miksi hänen alkuperäänsä koko ajan kysellään.

Meidän valtaväestön tehtävänä on kuunnella vähemmistöjä, mennä itseemme, ottaa opiksemme eikä loukkaantua, kun meitä oikaistaan.

Saako mitään enää sanoa?

Mistä sitten tietää mitä saa sanoa ja mitä ei? Utelut ihmisten alkuperästä voi jättää kokonaan kyselemättä, ellei henkilö itse ota sitä puheeksi. Mitä väliä kenenkään alkuperällä on muutenkaan? Miksi se pitäis ottaa keskiöön? Me olemme paljon muutakin kuin vain ihonvärimme.

Ohjenuorana voi pitää vaikkapa sitä, ettei kenenkään ulkonäköä ole soveliasta kommentoida (etenkään tuntemattoman). Tämä koskee sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, ihonväriä, painoa jne.

Mikroagressiot ylläpitävät syrjiviä asenteita yhteiskunnassamme, ja on tärkeää että osaamme tunnistaa näitä ilmiöitä. Kaikilla meillä on ennakkoluuloja ja asenteita, ne ovat osa todella syvään juurtuneita meihin ja koko yhteiskuntaan. Sen sijaan että loukkaannumme ja sanomme että muut ovat mielensäpahoittajia, voimme tarkastella taas kerran omia etuoikeuksiamme. Ja miettiä onko juuri minun käytöksessäni jotain parannettavaa.

Jos joku tulisi huomauttamaan vaikkapa tähän tekstiin, että olet ymmärtänyt väärin asiat a ja b, niin kuuntelisin. Aina on mahdollisuus kuunnella toisia ja miettiä voisinko itse toimia jotenkin toisin.

Sen sijaan että loukkaannumme siitä, kun mitään ei enää saa sanoa – kuunnellaan. Kuuntelemalla ja reflektoimalla omia käytösmalleja- sekä tapoja, voimme olla mukana tekemässä parempaa maailmaa. Ehkä pikkuhiljaa oma lapsenikin saa elää maailmassa missä häneltä vähän harvemmin kysytään mistä hän on oikeasti kotoisin, ja viljellään vähemmän haitallisia stereotypioita ihonvärin perusteella. Ehkä jonkun mielestä pieniä ja mitättömiä asioita – mutta ei ne oikeasti ole.

Ja vielä: minua jännittää tämän postauksen julkaiseminen. Kahdesta syystä: Ensinnäkin, koen että en tiedä tästä aiheesta (rasismista) tarpeeksi ollakseni mikään asiantuntija, koen ettei minulla ole oikeutta puhua tästä valtaväestöön kuuluvana, vaikka minusta nyt tuntuukin vahvasti siltä että minun kuuluu puhua tästä aiheesta, lapseni takia.

Toiseksi – pelkään rasistista hyökkäystä. Samana päivänä kun puhuin mikroagressioista instassa, sain meilin joltakin insta-seuraajalta. Siinä ruodittiin sitä, että onko lapseni isä turvapaikanhakija, käytettiin n-sanaa useaan kertaan ja mietittiin miksi lapsen isää ei instassa näy. ”Koska sehän on lähtenyt maasta jo, kuten n**keri-miehet aina tekee”. Ihan todella paskamaista joutua kestämään tällaista palautetta. Joka kerta kun puhun rasismista, joudun pelkäämään maalittamista ja että joudun tekemään rikosilmoituksia taas, kun lastani solvataan tai meitä uhkaillaan.

Joten ehkä nyt myös sen takia, että minua koitetaan jatkuvasti hiljentää (rasistien ja muiden moukkien toimesta) haukkumalla ja uhkailemalla, painan julkaise.


Lue myös nämä:

Ruskeat tytöt – Essee: Ruskea äiti, valkoinen lapsi

Canthmag – Rasismi meissä kaikissa

Koko Hubara – Rasismi ei aina ilmene huutamisena tai tönimisenä, vaan mikroagressiona

Ommeltua: hapsumekko kesän rientoihin

Ommeltua: hapsumekko kesän rientoihin

Olen jonkin verran ommellut viime aikoina mutta mikään ei ole blogiin asti eksynyt. Olen ollut aika laiska kuvaamaan tuotoksiani (eli itseäni). Olen ollut väsynyt ja kiireinen – arki ja muuttopuuhat vie energiat. Luultavasti blogin puolella tulee olemaan hieman hiljaisempaa loppukesästä ja alkusyksystä muuton ja töiden takia. Muutto on elokuun lopulla ja elokuun alussa menen uuteen ryhmään töihin – pääsen eskareiden kanssa touhuamaan yhdeksi kaudeksi! Odotan sitä innolla, mutta tiedän että uusi ryhmä, osittain uudet työkaverit ja lapset tulevat viemään voimia kun kaikki on uutta.

Instagramin puolelle päivitän ahkerammin kun se on jotenkin nopeampaa ja vaivattomampaa tässä muuttotohinassa. Jos olet instassa, kannattaa siis ottaa seurantaan tilini @masentunutmutsi.

Seurasaari

Eräs aamu olin kävelemässä töihin ja näin bussipysäkillä naisen jolla oli ihana trikoinen neuletakki missä oli hapsut. Siitä sain idean hapsuneuletakkiin. Illalla kun tulin kotiin töistä en jaksanut kaivaa esiin neuletakin kaavoja, sen sijaan tein hapsumekon, koska olin niin innoissani hapsuista.

Muistatteko ne ihanat ysäri-hapsuvaatteet? Minullakin oli sellainen ”inkkarimekko”. No, tässä minun versioni inkkarimekosta:

Kävimme tänään seurasaaressa ja siellä pyysin että äitini nappaa kuvan mekosta. Lapsi halusi tulla mukaan kuvaan ilmeilemään. Linssilude ja pelleilijä, keneen lienee tullut?

Mekon kangas on tilattu Kangaskapinasta, kaava on oma. Tulipa hirveä himo ommella lisää hapsuvaatteita! Ainakin on pakko saada hapsu-neuletakki! Voisinpa myös kaivaa esille kaapista hapsuhameen jonka ompelin itselleni kauan sitten, jota en vain ole käyttänyt aikoihin.

Tänään olimme koko päivän ulkona. Kävimme seurasaaressa, sen jälkeen Oodin uudessa leikkipuistossa (eikä se ollut yhtään niin surkea kuin olen useassa paikassa nähnyt haukuttavan!) ja sen jälkeen vielä kävimme illalla mäkkärissä syömässä hampparit. Ihana, aurinkoinen lomapäivä. Ei kiirettä mihinkään ja hyvää seuraa. Tänään olen ollut kovin onnellinen. En olisi mitenkään uskonut pari vuotta sitten että koskaan voisin näin hyvin enää koskaan. Nyt meillä on 1,5 viikkoa lomaa ja sen jälkeen alkaakin pikkuhiljaa muutto häämöttämään edessä.

Tänään syötiin paljon jäätelöä 💖
Oodin edessä oleva kiipeilypaikka

En uskonut, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta voi toipua. En uskonut pahimpina aikoina, että lapsi alkaa nukkumaan yöt, enkä olisi enää kuolemanväsynyt. Tämä olkoon siis kannustuksena kaikille teille, jotka väsyneenä ja masentuneena luette tätä, ettekä usko että voisitte koskaan enää olla onnellisia. Se on se masennus, joka sen teille uskottelee. Älkää uskoko sitä.

Haleja!



Lomamäen lemmikkipuisto – käymisen arvoinen paikka!

Lomamäen lemmikkipuisto – käymisen arvoinen paikka!

Kävimme Lomamäen lemmikkipuistossa, Degerbyssä Inkoossa. Sinne ajaa Helsingistä noin tunnissa. Puisto on erään pariskunnan omistama perheyritys, ja puisto on rakennettu heidän tilalleen kotinsa yhteyteen. Puisto on enemmänkin harrastustoimintaa heille, ja aluksi heillä olikin vain muutama kani ja lintu. Pikkuhiljaa kun he olivat rakentaneet lisää tilaa eläimille, he päättivät hankkia niitä lisää ja päästää ihmisiä katsomaan niitä. Heidän talossaan saa käydä sisällä olohuoneessa, mikä on erikoisesti sisustettu täytettyine eläimineen, terrarioineen ja erikoisilla nukeilla ja koriste-esineillä. Sisällä talossa on useita eläimiä vapaana, mm. lintuja.

Puistossa kulkee osa eläimistä vapaana ja heitä saa silitellä ja syöttää.

Lemmikkipuiston sisäänpääsy on 15€ / hlö (alle 3v ilmaiseksi). Ostimme neljälle hengelle perhelipun 50 eurolla. Ensin ajattelin että hinta on aika korkea, mutta käytyämme puistossa olen sitä mieltä että rahalle saa vastinetta ja vähän ylikin.

Lemmikkipuistossa on siis pupuja, kanoja, kukkoja, kalkkuna, valtavan iso kilpikonna, koiria (varmaan joku 10 kpl!), mangusteja, chinchilloja, käärmeitä, kissa, poneja, alpakoita, kettuja, haisunäätä, pesukarhuja, sikoja, vuohia, erilaisia liskoja ja niin montaa eri otusta että varmaan unohdin jonkun tässä mainitakin.

Puisto on ihana siitä, että se tuntui olevan rakennettu luontoa (ja eläimiä) kunnioittaen. Paikka oli täynnä kumpuja ja mäkiä, kalliota, puita ja kasveja. Löytyy myös kahvila ja sen vierestä 4 metrin syvyinen hiidenkirnu! Kaikkialla on katseltavaa eläimien lisäksi – paikka on täynnä puutarhatonttuja ja erilaisia kylttejä ja koriste-esineitä. Katseltavaa riittää ihan uskomattoman paljon.

Kahvila on keskellä puistoa, aivan ihana kukkaloisto-keidas!

Kahvila oli tunnelmallinen vehreän katoksen alla, söimme hodarit ja ranskikset ja ruoka oli hyvää! Hinnat olivat kohtuulliset (hodari 3,5€, makkara 2€, ranskikset 4€) ja henkilökunta oli todella ystävällistä. Muutenkin tuntui, että perheyrityksen lämpö ja kodinomainen tunnelma välittyi henkilökunnan kautta vierailijoihin. He olivat ystävällisiä ja kertoivat mielellään kaikenlaista kun heiltä vain kyseli.

Hodareista ei tullut otettua kuvaa kun oli niin hitsin nälkä!
Ruoka maistui!
Paikka on täynnä hauskoja kylttejä ja koristeita
Paikka on myös täynnä ystävällisiä koiria, ihania koiria!

Pääsimme myös syöttämään kettuja ja vuohia! Parasta (ja pahinta!) puistossa oli se kun pääsi niin lähelle eläimiä. Olisimme myös päässeet syöttämään papukaijoja, mutta itse olen hirveän lintukammoinen enkä halunnut niitä lähelleni. Kääk! Papukaijat saattoivat purra, ja lapsikin pelkäsi niitä tosi paljon, vaikka aika urheasti uskalsi olla siellä missä missä papukaijat oli vapaana! Myös käärmeitä ja liskoja olisi saanut silitellä ja pitää kädessä, mutta totesin siihenkin että noh, ei kiitos!

Joten kiva, että pääsi lähelle vuohia ja kettuja, mutta käärmeet ja linnut saivat puolestani pysyä hieman kauempana minusta!

Esittelyssä parta-agama (kädessä) ja viljakäärme (kaulassa)
Papukaija joka oli sisätilassa vapaana. Uskalsin seisoa tyypin vieressä, mutta kyllä kuumotti! Tämä papukaija osasi myös sanoa HELLO!
lomamäen lemmikkipuisto
Sisällä oli useampi lintu, liskoja, chinchilloja, kameleontti, papukaija ja käärmeitä
Sisälle pääsi aina työntekijän kanssa yhdessä
Sisällä oli paljon täytettyjä eläimiä, ja mietimmekin äitini kanssa että täällä ei kyllä mielellään istuisi iltaa katsomassa kauhuleffoja!
lomamäen lemmikkipuisto
Tää tyyppi oli ihan huippu! Tuli moikkaamaan meitä ikkunaan ja poseerasi
”Äiti kengässä on kivi” sanoi hienohelmainen poikani
lomamäen lemmikkipuisto

Saimme syöttää kettuja, ja se oli ainakin omasta mielestäni puiston kohokohta! Ketut olivat todella kesyjä ja tykkäsivät hypellä ihmisten keskellä etsimässä nameja. Meitä oli noin 30 henkilöä kettujen tarhassa, ja meidät käskettiin istumaan rauhassa alas ja työntekijä antoi halukkaille makupaloja, joita ketut sitten kävivät napostelemassa.

Vitsi että se oli jännittävää! Lapseni jännittää kovasti tällaisia tilanteita ja vähän puoliksi väkisin tuuppasin sen vain mukaan, haha, lapsiraukka. Lopulta kuitenkin se uskalsi olla siellä (sylissäni) ja katsoa kun kettuja syötetään.

Kalkkuna ja kaksi ara-papukaijaa

Pihalla oli vapaana mm. kukko(ja?), mustia kanoja, papukaijoja ja KALKKUNA. Siis en muutenkaan voi oikein sietää lintuja, mutta tämä kalkkuna oli kyllä uusi inhokki-tuttavuus! Se käveli pihalla kalkattaen ja tepasteli ympäriinsä kuin mikäkin valtias ja jos meni liian lähelle se alkoi pörhennellä sulkiaan. Kerran se yllätti minut ja äitini takaapäin ja kalkatteli vihaisena. Aaaaapuaaa!

Olin etukäteen vähän innoissani papukaijoista, koska ne on kauniita ja hauskoja. Kun tulimme puistoon, ne olivatkin vapaana ja kylteissä luki että ne saattavat purra! Ne olivat tosi kovaäänisiä ja meitä pelotti. Haha. Apua! Mutta tuo kalkkuna. Jeesus sentään, näen siitä varmaan painajaisia! KLLAAAK KLAAAK!

Maailman söpöin kilppari möngersi pihalla, ja söi ruohoa välillä
Hän on piikkisika Toto, joka tykkää ihmisistä ja siitä että hänelle annetaan herkkuja
lomamäen lemmikkipuisto
Kaksi söpöä alpakkaa!

Kaiken kaikkiaan mielestämme lemmikkipuisto saa 10 pistettä ja papukaijamerkin (pun intended)! Menisimme sinne ihan milloin vain uudestaan. Paikassa parasta eläinten (eläinten-silitys-terapian <3) lisäksi oli ihan huippu henkilökunta ja lämmin, kodinomainen henki mikä paikassa oli. Puistossa oli myös pomppulinna, trampoliini ja hiekkalaatikko leluineen. Kahvilassa oli lasten nurkka missä oli värityskirjoja ja kaikkea tekemistä, joten tuli ehdottomasti sellainen olo että lapset ovat tervetulleita asiakkaita. Henkilökunta osasi myös ottaa hyvin huomioon lapseni, joka jännitti useimpia eläimiä aika lailla.

Ihana paikka, tänne ehdottomasti uudestaan!


Kuvallinen ompeluohje: näin ompelet legginsit

Kuvallinen ompeluohje: näin ompelet legginsit

Minulta on pyydetty legginsien ompeluohjetta, joten tässä tulee kuvallinen ohje! Tämä on ensimmäinen ompeluohje minkä teen, joten kertokaa jos tästä ei saakaan mitään selvää, tai jos pitää vielä enemmän vääntää rautalangasta. Toivottavasti tästä ohjeesta on apua!

Itselläni on legginseille ihan itse tehty kaava, minkä olen hionut täydelliseksi. Jos et halua/osaa itse tehdä kaavaa, esimerkiksi Jujunalla on naisten legginsien kaava koossa 32-56 myynnissä.

Itse olen piirtänyt legginsien kaavan alunperin laittamalla hyväksi havaitut legginsit kaavapaperille ja jäljentänyt ne. Se tosin vaatii vähän taitoa kaavoittamisesta ja kaavan muokkauksesta, mutta ei todellakaan ole mahdoton tehtävä! En ole jujunan legginskaavaa kokeillut, mutta omistan varmaan 70% kaikista Jujunan kaavoista ja ne on hyväksi havaittu!

No, mutta. Aloitetaan!

ompeluohje

Leikkaa lahkeet taitteelta saumanvarojen kanssa. Yleensä jos ompelee saumurilla, saumanvara on 0.7cm ja tavallisen koneen siksakilla 1cm.

ompeluohje
ompeluohje

Itse ompelin kahdet legginsit samaan aikaan, sen takia näkyy eri kangas ekassa kuvassa!

Lahkeet taitetaan oikeat puolet vastakkain ja ommellaan kummankin lahkeen sauma (kts ylläoleva kuva).

ompeluohje

Käännä lahkeet oikeinpäin. Nyt sinulla on kaksi lahjetta!

Seuraavaksi ommellaan haarasauma.

ompeluohje
ompeluohje

Aseta haarakappaleet oikeat puolet vastakkain. Tästä vaiheesta oli mahdoton ottaa kuvaa kun tuli vain pelkkä mytty. Katso että haarasaumat keskellä osuvat vastakkain. Muista ettet venytä kankaita hirveästi ommellessasi.

ompeluohje

Tämän jälkeen ommellaan vyötärökuminauha ympyräksi, ja sen jälkeen kiinni vyötärölle.

ompeluohje
Kuminauhan voi ommella monella tavalla ympyräksi, tässä yksi tapa – saumurilla
ompeluohje
Kohdista neljällä nuppineulalla kuminauha vyötärölle, jotta se tulisi vyötärölle tasaisesti. Muista varoa nuppareita jos ompelet saumurilla!
ompeluohje

Itse ompelen vyötärökuminauhan kiinni ensin saumurilla vyötärön yläosaan. Tässä vaiheessa pitää muistaa ettei saa venyttää kuminauhaa yhtään, koska muuten lopputulos on venynyt lörppö. Mieluummin rypyttää kangasta, kuin vetää kuminauhaa.

ompeluohje

Kun vyötärönauha on ommeltu vyötärölle, olen ompelukoneen siksakilla ommellut sen vielä kiinni toiseltakin puolelta. Eli käännetään kuminauha vain vyötärölle sisäpuolelle, ja siksakilla kiinni.

ompeluohje

Nyt on ainoastaan enää lahkeensuun ompelu. Taitetaan lahkeensuu kahteen kertaan, ensin 1cm, ja sen jälkeen vielä 1cm.

ompeluohje
ompeluohje

Ompele siksakilla lahkeensuut, ja voilá! Valmis!

ompeluohje
Ompelin lapsellekin samanlaiset housut. Jujunalta löytyy lastenkin kaavoja, kannattaa tsekata! Tämä lasten housun kaava on itse kaavoittamani.

Otan mielelläni vastaan palautetta ohjeesta, auttoiko, kaipaatko jotain muuta ohjeeseen, oliko kuvat epäselvät, ymmärsikö ohjeesta jotain? Haluaisitko tällaista lisää? Minulta on pyydetty mekon/tunikan ompeluun apua, sellainen olisi ainakin tulossa!


Q&A: vastaan lukijoiden kysymyksiin!

Q&A: vastaan lukijoiden kysymyksiin!

Kysyin taannoin facebookissa ja instassa, mitä haluaisitte kysyä minulta. Vastailin instan puolella jo storyihin, mutta ajattelin tehdä kysymyksistä postauksen vielä blogiinkin. Kommentteihin saa laittaa lisää kysymyksiä tulemaan!

Onko sulla jotain sairauksia esim masennus?

Onhan minulla! Synnytyksen jälkeinen masennus (diagnoosina muistaakseni vuonna 2015 oli vaikea masennus), sekamuotoinen ahdistus- ja masennus, paniikkihäiriö ja julkisten tilojen pelko.

Tällä hetkellä voin paljon paremmin kuin pari vuotta sitten ja jaksan olla mm. kokopäivätyössä. Kuitenkin ahdistus, paniikkihäiriö ja julkisten tilojen pelko on läsnä, enemmän tai vähemmän.

Julkisten tilojen pelko näkyy arjessa mm. sellaisena, että stressaan kauppaan tai bussiin menemistä. Minua alkaa helposti ahdistamaan isoissa väkijoukoissa tai pienissä tiloissa, esimerkiksi täydessä bussissa. Jos minua ahdistaa tarpeeksi paljon enkä pääse tilanteesta pois, saatan saada paniikkikohtauksen. Jos minulla olisi viikko (lapsi) vapaata eikä pakkoa lähteä mihinkään, olisin luultavasti linnoittautuneena kotiin, koska siellä rentoudun parhaiten. Liika sisällä olo kuitenkin nostaa kynnystä lähteä ulos ihmisten ilmoille taas, joten sekään ei ole hyväksi.

Lue postaus: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Minkä ikäinen olet?

Olen 36. Täytän tammikuussa 37! Joudun aina tarkistamaan, koska en muista minkä ikäinen olen.

Miten uskalsit ottaa näin rohkean nimimerkin?

Blogin ja instan nimi Masentunut mutsi tuli minulle itseasiassa mieleen aika lailla heti kun aloin miettimään blogille nimeä. Aluksi nimi oli pidempi, siinä oli alaotsikko: Masentunut mutsi – tanssii äitiyden kanssa. Mutta sitten aika pian jätin kuitenkin loppuosan pois, koska nimi tuntui liian pitkältä ja loppuosa turhalta.

Mistä haaveilet?

Siitä että tulevaisuudessakin jaksan olla työelämässä ja että masennus ja muut mielenterveysongelmat pysyisivät minusta kaukana. Masennuksesta ”selviydyttyäni” haluan vain ihan että perus asiat olisivat kunnossa. Terveys, perhe, ystävät, työelämä. Sen jälkeen voin alkaa haaveilemaan isommista asioista, kun perusasiat ovat taas paikoillaan. Yksi isoisoiso haave toteutui, kun saimme kaupungin kämpän läheltä vanhempiani. Muutto syyskuussa häämöttää niin kaukana mutta silti niin lähellä. Olen aivan super onnellinen että pääsemme muuttamaan. Muutto tuntuu uudelta alulta.

Mitä teet työksesi?

Olen töissä päiväkodissa lastenhoitajana 2-5-vuotiaiden ryhmässä. Syksyllä jatkan samassa paikassa mutta vaihdan eskariryhmään. Koulutuksena minulla on pukuompelija, modisti (hatut ja asusteet) ja viimeisimpänä nuoriso-ja vapaa-ajan ohjaaja.

Lue myös: 7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

Milloin alat tekemään myyntiin vaatteita?

Ehkä joskus vielä! Nyt ei aika eikä energia riitä tekemään muille. Hädin tuskin riittää tekemään itselleni ja lapselleni, valitettavasti. Tämä on asia mitä minulta kysellään ihan koko ajan, ja joudun aina vastaamaan että aika ei riitä kaikkeen.

Jujuna timanttimekko
Rakastan sitä, kun saan ommella ihania vaatteita! Ehkä joku päivä muillekin myyntiin asti.

Mistä olet kotoisin ja lapsuutesi ja nuoruutesi viettänyt?

Olemme asuneet ruotsissa lähes koko lapsuutemme, minä, pikkuveljeni ja vanhempani. Olemme syntyneet Helsingissä. Muutimme Malmöhön kun olin noin 5-vuotias, Tukholmaan kun olin n. 14-vuotias ja takaisin Helsinkiin ollessani 16-vuotias ja aloitin lukion heti sen kesän jälkeen.

Kun muutimme, se oli todella rankkaa. Pelkästään jo se kun kaveripiiri vaihtuu, oli raskasta, saati sitten toiseen kaupunkiin ja maahan samaan syssyyn. Muutimme äitini työpaikan perässä aina. Jälkikäteen olemme molemmat veljeni kanssa tyytyväisiä siihen että olemme nähneet kaikenlaista elämää eri kaupungeissa. Olemme kummatkin sen verran sosiaalisia, että saimme aina uusia kavereita uusissa paikoissa. Malmössä toki asuimme kauan, noin 8 vuotta, ja siellä asui useampi meidän sukulainenkin.

Malmö ja Ruotsi tulee olemaan meidän koko perheellemme tärkeä paikka aina. Nyt kun oma lapseni on 5-vuotias, on hän päässyt käymään Malmössä jo useamman kerran. Tarkoitus olisi matkustaa sinne vielä monta kertaa lapsenkin kanssa.

Minä ja veljeni tyylikkäinä 90-luvulla Rosengårdissa, koulunpihalla

Kun olimme pieniä, serkkujemme isällä oli lattari-orkesteri samba-tanssijoineen. Tädit tanssivat sambaa ja setä soitti ja lauloi. Kasvoimme ympäristössä, jossa tanssi ja musiikki olivat isossa roolissa. Myös erilaiset kulttuurit tulivat tutuksi pienestä pitäen. Kävimme koulua suurimmaksi osaksi Rosengårdissa Malmössä, joka on suomalaisten mielestä ”niin paha paikka, ettei poliisitkaan sinne uskalla mamujen riehumisen takia!”. Sehän ei pidä paikkaansa. Olimme veljeni kanssa suomalaisessa luokassa, ruotsalaisessa koulussa. Kotona puhuimme suomea.

Miten jaksat usein olla niin pirtsakka?

En tiedä, hahah. En itse koe että olisin aina niin pirtsakka, olen todella temperamenttinen. Mutta olen joka tapauksessa sellainen perus positiivinen ja erityisen paljon tykkään nauramisesta. Olen myös todella sarkastinen eikä minun huumorintajuani aina tajuta. Elämä on sen verran vakavaa, että mitäpä sitä itkemään koko ajan… Huumori on minulle aina ollut myös selviytymiskeino. Todennäköisesti myös keino piilotella muilta ihmisiltä niitä synkkiä puolia itsestäni.

Lue myös postaus: Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Milloin olet alkanut ompelemaan, oletko opiskellut sitä vai harrastepohjalta? Mitä kaikkea ompelet, mitkä on lemppareita, mitkä inhokkeja ja millaisista kankaista tykkäät? Millainen ompelukone/-koneet sulla on?

Ompelun olen aloittanut jo lapsena! Äidilläni oli ompelukone ja hän ompeli meille paljon vaatteita ja kaikenlaista koko ajan, joten sieltä se innostus on tullut. Vasta aikuisena, jotain vähän päälle parikymppisenä ostin ensimmäisen ompelukoneen ja aloitin ompelemaan. Vuonna 2004 pääsin amikseen pukuompelijaksi opiskelemaan. Vuonna 2008 olin valmistunut pukuompelijaksi ja sen jälkeen vielä modistiksi.

Useimmiten nykyään ompelen itselleni legginsejä, neuletakkeja ja mekkoja. Lapselle housuja ja paitoja. Eniten ompelen joustavia materiaaleja, (puuvilla, viskoosi)trikoota, collegea. Tykkään myös ommella nahkaa, mutta nahkatyöskentelyyn minulla ei valitettavasti ole välineitä eikä kunnon konetta. Tykkään ommella laukkuja ja reppuja sekä tilkkutäkkejä. Rakastin kouluaikoina tehdä kaikkea värikästä ja räväkkää, tykkään tyllistä ja kaikesta vähän hullusta. Olen hullu hatuntekijä!

Inhoan korjausompelua (eniten vetskarin vaihtoa) enkä tykkää hirveästi tehdä vaatteita joustamattomista kankaista.

Ompelukoneina minulla on toiminut samat Brotherin koneet jo vuodesta 2008 asti. Koneet ovat siis Brother M-3034D saumuri ja Brother Innov-Is 200. Sain saumurin ja ompelukoneen suvultani valmistujaislahjaksi. Hyvin ne pelittävät edelleen, kunhan käy huollattamassa silloin tällöin ja itse huolehtii putsaukset ja öljyt. Nyt haaveilen peitetikkikoneesta, jolla saisi tehtyä entistä helpommin ja hienommat saumat trikoovaatteisiin.

Haluaisitko löytää uuden suhteen? Ehditkö tapailla/seurustella?

Voisin vastata tähän että ei, en halua uutta suhdetta, mutta se olisi tietyllä tapaa vale. Olen toki tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, mutta kyllähän ihminen rakkautta ja kosketusta kaipaa aina. En ole jaksanut edes ajatella treffeille menemistä tai seurustelua, kun olen taistellut masennuksen kanssa. Olen usein vain priorisoinut unen ja nukkumisen kun olen ollut lapsivapaalla. En sano ”en ikinä”, mutta tällä hetkellä en koe millään tapaa jaksavani tai tarvitsevani miestä vielä tähän kuvioon lisäksi. Eipä sillä, että olisin tavannutkaan yhtäkään mielenkiintoista tyyppiä tässä viime vuosien aikana.

Millainen historia Noelin isän kanssa?

Olen tehnyt päätöksen siitä, etten puhu Noelin isästä mitään julkisesti. Suojellakseni isän sekä Noelin yksityisyyttä.

Voitko tehdä sellaisen for dummies opetusvideon jostain mekosta/tunikasta?

On ollut mielessä joo! Mekon ja legginsien kuvallista ompeluohjetta olen kehitellyt blogiin, en ole saanut postaukseksi asti. Olkaa kärsivällisiä tämän väsyneen bloggaajan kanssa! Paljon on ideoita, mutta ei aikaa eikä etenkään energiaa toteuttaa niitä postaukseksi asti.

Koetko saaneesi tarpeeksi tukea masennuksesi aikana? Niin läheisiltä kuin ulkopuolisilta?

Koen saaneeni paljon tukea lähipiiristä, ihan uskomattoman paljon. Aina kun olen kehdannut pyytää olen saanut apua, ja jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt pyytää enemmän apua.

En taas koe saaneeni oikeanlaista apua terveydenhuollosta, enkä tarpeeksi nopeasti. Olen saanut terapiaa, lääkkeitä jne, mutta liian hitaasti. Koko terapiaprosessi psykiatrisella poliklinikalla oli aivan liian hidas. Olen kokenut paljon vähättelyä terveydenhuollon kautta, ja sen takia olen saanut ihan suorastaan trauman lääkäreistä ja terkkarissa käymisestä. Olen useamman kerran käynyt valittamassa terveyskeskuksessa etten jaksa enää koska olen yksin valvovan vauvan kanssa, mutta minun huoltani lapsen terveydestä ja minun jaksamistani on vähätelty. Olen lähtenyt lääkäristä monesti saamatta apua.

Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen sain kotipalvelusta hoitoapua 1-2 kertaa viikossa 3 tuntia kerrallaan. Melkein poikkeuksetta nukuin aina ne hetket. Se pelasti meidät.

Miten sä diilaat niiden kysymysten kaa jotka tulee, kun äiti on valkoinen ja lapsi ruskea? Miten vahvistat ruskeaa identiteettiä? Entä rasismi?

Tähän laitan vastaukset suoraan instan storyista:

”No nyt on vaikea kysymys! Näitä asioita on tietysti tullut ajateltua aivan hullun paljon. Rasismista ei olla (vielä) puhuttu paljoa, koska ei oo onneks tullu eteen vielä sellasta tilannetta. Meidän perään on pariin otteeseen huudeltu n-sanaa mut lapsi ei oo onneks kuullu. Mun on tosi vaikea puhua näistä asioista, just koska mä oon itse valkoinen niin mulla ei oo omakohtaista kokemusta rasismista. Toki oon kuunnellu kavereiden kokemuksia jne. Ja tietty mun lasta on haukuttu ihonvärinsä takia (niin et oon joutunu tekemään rikosilmoituksenkin), joten aika ihon alle nää menee.

Mä oon koittanu vahvistaa lapsen identiteettiä sillä, että oon puhunu hänelle aina paljon isänsä kotimaasta (Ugandasta), ollaan kuunneltu musiikkia ja kartalta tutkittu missä se maa on. Puhuttu suomalaisuudesta ja siitä että suomalainen voi olla minkä näköinen vaan, ja siitä että lapsi on puoliksi afrikasta ja puoliksi euroopasta. Ja että sen takia hänellä on tummempi iho kun äidillä ja kihara tukka, ruskeat silmät, koska se kaikki tulee isän puolelta.

Oon opetellu hoitmaan afrotukkaa ja puhun lapselle siitä kuinka kaunis tukka sillä on ja se saa olla ylpeä kummastakin kotimaastaan. Lapsen tukalle oli naurettu tarhassa ja siitä puhuttiin pitkään, että Noel on Noelin näköinen ja se on hieno asia. Pitää olla ylpeä itsestään, oli millainen tahansa.

Tää on sellanen asia missä oon jotenkin ihan että käääk, toivon että teen tässä asiassa ”oikein” ja vahvistan lapsen identiteettiä jotenkin oikealla tavalla. Oon tosi paljon lukenu kaikenlaista aiheeseen liittyen, ja otan mielelläni vastaan lukusuosituksia aiheesta lisääkin!

Oon myös sanonu esim. sitä, et kun kaikki tuntemattomat aina lääppii lapsen tukkaa, et se ite saa päättää saako siihen koskea vai ei. Rasismista, kun se on ajankohtaista (valitettavasti on), puhun kuten kaikista asioista – suoraan, rehellisesti ja lapsen tasoisesti.

Mikä mielestäsi on vahvuutesi?

Empatiakyky, periksiantamattomuus, oikeudentaju.

Kunnon kansalainen ei masennu vaan tekee töitä – sillä töitähän tekevälle riittää!

Kunnon kansalainen ei masennu vaan tekee töitä – sillä töitähän tekevälle riittää!

Luin surullisen artikkelin Vihreästä Langasta. Siinä on Leikkiväen nuoria kertomassa elämästään ja haasteista. Epävarmuutta tulevaisuudesta, kielteisiä terapiapäätöksiä, uupumista, masennusta. Artikkeli kertoo, että syrjässä olevia nuoria (15-29-vuotiaita) on yli 60 000, ja etenkin 25-44-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on nousussa. Syynä on usein mielenterveysongelmat.

Järjestöjen tarjoamat palvelut ovat usein ihan tupaten täynnä, tulijoita olisi enemmän kuin paikkoja. Näin on myös Leikkiväessä, josta edellä mainittu artikkeli kertoo. Julkisen terveydenhuollon mielenterveyspalveluiden jonot ovat liian pitkiä. Jos voit ”liian hyvin”, et saa apua. Ennaltaehkäisevä apu on olematonta valtion puolelta.

Lisäksi yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan ja ”nykyajan nuoria” haukutaan laiskoiksi ja työtä vieroksuviksi. ”Kyllä työtä tekevälle löytyy”, on vanhan kansan sanonta, joka kivasti potkii jo potkittua. Miten mennä töihin, kun ei ole päässyt opiskelemaan, ei ole työkokemusta, tai uupuu jo ennen kuin pääsee työelämään? Mitä sitten, kun tarjolla on vain pätkätöitä? Kun apua ei saa terapiasta ja lääkkeitä tuputetaan senkin edestä, ja toimeentulotuen viidakko on liian vaikea, ollaan jumissa.

Kuva: Alexandra Malanin

Terapiaan pääsy on todella vaikeaa

Voisin kertoa vähän omasta kokemuksestani avun pyytämisestä ja sen saamisesta. Hakeuduin terapiaan terveyskeskuksen kautta vuonna 2014 kun olin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Pari vuotta tästä eteenpäin olin päässyt psykiatriselle poliklinikalle, saanut siellä alkuarvionnin, sain ryhmäterapiaa, rentoutumiskurssin jossa mm. venyteltiin ja nettiterapiaa. En kokenut näistä olevan mitään apua. Lopulta sain koko kevään kestävän IPT-terapiajakson joka auttoi minua ymmärtämään itseäni ja mahdollisia syitä siihen miksi masennuin. Opin siellä uusia ajattelutapoja, syy-seuraussuhteita, itsestäni huolehtimisen työkaluja ja kävimme läpi aikaani ennen ja jälkeen äitiyden. Jos en olisi päässyt siihen terapiaan, en tiedä missä olisin nyt.

Kaikki muu psyk polilla tuntui turhalta jankkaukselta ja pompottelulta. Jopa alkuarvioinnin aikana (muistaakseni useampi kuukausi) vaihtui useaan kertaan hoitajat sekä lääkäri. Tuntui uuvuttavalta, että jouduin selittämään jokaiselle aina uudestaan samat asiat, eikä päästy eteenpäin. Miten he voivat edes arvioida minua, kun eivät tunne minua ollenkaan?

Kun olin käynyt IPT-terapiajakson yhden kevään ajan, voin hetkellisesti paremmin. Syksyllä 2016, kun poikani oli 2,5-vuotias, menin takaisin koulun penkille ja uuvuin ja masennuin taas. En ollut valmis vielä sellaiseen ponnisteluun. Sinnittelin kuitenkin opinnot loppuun ja valmistuin. Seuraavan vuoden alussa olin työtön ja todella uupunut. En päässyt edes haastatteluihin, koska minulla ei ollut työkokemusta alalta johon olin juuri valmistunut. Olin ahdistunut, masentunut ja sain pahoja paniikkikohtauksia päivittäin.

Kesällä en enää jaksanut ja otin yhteyttä psyk polille taas. Sieltä sanottiin, että seuraava askel olisi Kelan maksullinen terapia, eikä heillä ole antaa lääkäriaikoja kesällä, syksyllä sitten. Sain hoitajalle ajan, joka oli jotenkin ihan pihalla, puolet ajasta meni siihen että hän näytti minulle mielenterveystalon nettisivuja, kuin olisin joku idiootti joka ei osaa nettiä käyttää. Sanoin, että minulla on ollut 16-vuotiaasta asti paniikkihäiriö, joten tiedän miten toimia kun kohtaus tulee. Halusin psyk polilta apua siihen, että miksi näitä kohtauksia tulee nyt niin hurjan paljon. Välillä päivittäin. Jouduin kesän aikana pari kertaa kaupungilla ollessani soittamaan vanhemmilleni, kun olin niin paniikissa etten osannut toimia. Isäni tuli hakemaan minut ja lapseni kaupungilta autolla, ja jouduin menemään asemalle ”piiloon” rauhalliseen paikkaan kun pelkäsin kaikkea enkä saanut henkeä. Kerran päädyin kaupungilla ambulanssiin rauhoittumaan.

En saanut muuta apua poliklinikalta kuin nettiterapiaa taas, ja uupuneena tein tehtäviä netissä siitä kuinka toimia paniikkikohtauksen iskiessä. Jätin terapian kesken kun en kokenut siitä mitään hyötyä, ja tulin polilla niin alentuvasti kohdatuksi etten jaksanut enää hakea syksyllä lääkäriaikaa. Olisin halunnut jonkun ihmisen jolle jutella, enkä tehdä netissä tehtäviä ja sanoinkin tämän hoitajalle. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi yrittää nettiterapiaa, koska lääkäriaikoja on todella vaikea saada kesällä. Tuntui, ettei minua kuunneltu oikeasti ollenkaan. Yritin sitten omin voimin vain pärjäillä päivän kerrallaan eteenpäin.

Kuva: Alexandra Malanin

Avun saamisen pitäisi olla helpompaa

Tulen todella surulliseksi lukiessani Vihreän Langan kaltaisia artikkeleita. Minulla on hyvä tukiverkosto joka ottaa kiinni kun putoan, ja voin paljon paremmin tänä päivänä. Siitä ei kuitenkaan voi kiittää terveydenhuoltoa tai monimutkaista sosiaaliturvajärjestelmää joka takkuaa kun jää työttömäksi tai muuten putoaa yhteiskunnan rattailta.

Mutta entäs nämä nuoret joilla ei ole tukiverkostoja? Jotka putoavat kuiluun ihan yksin?

”Toimeentulon epävarmuus on kuluttavaa kenelle tahansa. Kun siihen yhdistää kuukausien tai jopa vuosien taistelun siitä, että pääsisi turvallisesti purkamaan pahaa oloa ammattilaisen kanssa, turhautuminen ja synkkyys ovat looginen seuraus. Hitaasti tulevat päätökset  ja arvaamattomasti katkeilevat etuudet vaikeuttavat toipumista. – Vihreä Lanka

Taistelu toimeentulosta uuvuttaa

Kun mielenterveysongelmiin ja muihin haasteisiin lisätään vielä taistelu toimeentulosta, ollaan jo todella syvällä suossa. Kun köyhyys pitkittyy, on vaikea itse yrittää nousta ylös ja mennä työelämään. On vaikea suunnitella yhtään mitään, kun ei tiedä tuloja seuraavalle kuulle, ja koko ajan on pelko perseessä siitä että joku tuki katkaistaan. Sellaisessa paineessa on todella vaikea elää. Tämä tuntuu olevan todella vaikea työssäkäyvien ymmärtää. Jos ei itse ole joutunut kokemaan tukiviidakkoa tai sitä että uupuu ja masentuu, voi olla vaikea ymmärtää. Silti tuntuu, että ihan perus empatia ja kyky asettua toisen asemaan puuttuu ihan täysin monelta ihmiseltä, ja useimmilta päättäjiltä.

Kun puhutaan laiskoista nykynuorista ja ihmetellään kun työt eivät kelpaa, se saa nämä nuoret vajoamaan entistä syvemmälle kuoppaan. Syyllistäminen, aktiivimalli ja karenssit eivät auta vaan voivat pahimmillaan tiputtaa niin syvälle, ettei sieltä enää nouse ylös. Sen sijaan terapiapalveluiden saaminen kaikille halukkaille nopeasti, aktiivimallin purkaminen ja Kelan tukiviidakkojen poistaminen (=perustulo) helpottaisivat.

”Työtön, mielenterveysongelmainen, köyhä, sosiaalituilla elävä ihminen ei ole ihanneyksilö.” -Vihreä Lanka

Kuva: Alexandra Malanin

Olin super-tyytyväinen, kun luin että uusi hallitus olisi lakkauttamassa aktiivimallin. Sipilän hallitus teki niin paljon hallaa, että en tiedä miten tästä suosta ylös noustaan. Toivon, että uusi eduskunta auttaisi meitä köyhiä, mielenterveyskuntoutujia sekä muita yhteiskunnan rattailta tippuneita. Toivon, että vihdoin ymmärretään ennaltaehkäisyn tärkeys sekä terapiajonojen radikaali lyhentäminen. Apua helpommin tarjolle, sekä yksinäisille nuorille ja aikuisille kuin perheellisille.

Matalan kynnyksen apua, eikä kuukausien jonottamista palveluihin.

On etuoikeutettua jaksaa työelämässä

Olen ollut ensimmäistä kertaa vuosiin kokopäivätyössä nyt kohta vuoden. Moni on kauhistellut pientä lastenhoitajan palkkaani sekä tunnin työmatkaani. Itse olen vain ollut niin onnellinen, että olen saanut töitä ja jaksan olla siellä. Olen myös tyytyväinen siihen, että saan maksettua työttömyyden aikana kertyneitä velkoja, ja silti vuokran ja laskujen jää käteen enemmän rahaa kuin työttömyyden aikana yhteensä. Nykyään ymmärrän että on etuoikeus jaksaa työelämässä. Monelle se saattaa olla itsestäänselvyys, mutta meitä on monia jotka ymmärtävät kuinka onnekas on, kun jaksaa olla töissä. Nykyään työn saaminen ei myöskään ole itsestäänselvyys, vaikka niin joka paikassa huudellaankin.

”Kun sosiaalinen hierarkia voimistuu, ylemmällä tasolla ei tunneta enää empatiaa alemmalla tasolla olevia kohtaan ja päinvastoin”, Keto kuvailee.” -Vihreä Lanka

Sanonta ”jokainen on oman onnensa seppä” ei pidä paikkaansa. Toivoisin yhteiskuntaan ihan totaalista asennemuutosta, koska joskus elämässä sattuu asioita joihin itse ei voi vaikuttaa. Masennusta, uupumusta, työpaikkakiusaamista, burn outia, läheisen kuolemaa tai ihan mitä tahansa joka suistaa elämän ns. raiteiltaan. Joillekin taas on annettu huonommat kortit jo syntyessään. Myös sanonta ”jokaiselle annetaan vain sen verran mitä jaksaa kantaa” on ihan paskapuhetta. Joskus vain elämä hajottaa, ja silloin muiden ihmisten ja yhteiskunnan kuuluisi auttaa. Itseasiassa yhteiskunnan kuuluisi ennaltaehkäisevästi jo auttaa, jos vain mahdollista, jotta sinne kuilun pohjalle ei tarvitsisi vajota.

Masennus, syrjäytyminen, työttömyys ja epäonnistuminen on edelleen häpeä meidän yhteiskunnassamme, vaikka ei pitäisi olla. Sen takia nostan näitä asioita päivänvaloon, jotta edes yksi ihminen saisi tunteen, ettei ole epäonnistunut sen takia ettei ole työelämässä tai on masentunut, tai etsii paikkaansa vielä tässä maailmassa. Voimia teille, ja tietäkää tämä – ette ole yksin.


Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kyselin aiemmin keväällä pomoltani sekä lapsen päväkodin johtajalta, että onko minun mahdollista ottaa lapsi hoitoon minun ryhmääni, koska olen myös päiväkodissa töissä. Vastaus oli että ei voi, koska Helsinki ei suostu maksamaan Vantaalle päiväkotiin meneviä lapsia. Eli raha ja byrokratia olivat esteenä, eikä lapsen tai perheen tilanteen (edun) mukaan voida siis toimia.

Mutta sen sijaan että lapsi saisi tulla viideksi viikoksi kanssani töihin, jätin hänet eilen tuntemattomien hoitajien ja lasten kanssa tuntemattomaan paikkaan hoitoon. Kävimme toki pari viikkoa sitten muutaman tunnin ajan tutustumassa, mutta silti. Lasta jännitti aamulla, mutta se jäi sinne ihan hyvin. En sanoisi että hyvillä mielin, mutta yllättävän reippaasti.

En ymmärrä miksi tällaisissa tilanteissa ei voida toimia perheen edun mukaisesti? Olisin tietysti vienyt lapsen paikkaan minne muutkin lapset menivät, mutta se olisi tuonut jo tunnin työmatkaani puoli tuntia lisää, kun se päiväkoti on ihan toisessa suunnassa. Muut päiväkodin lapset sijoitettiin myös moneen eri päiväkotiin, koska yhdessä paikassa ei ollut tarpeeksi tilaa.

Tuntuu todella kurjalta viedä lapsi hoitoon tuntemattomien ihmisten luo, etenkin kun lapselle on haasteita aistiyliherkkyyden ja muiden aistien- ja tunteiden säätelyssä.

Lapsi on todella herkkä ja omaehtoinen. Toivon niin, että kaikki menee hyvin. Ainakin ensimmäinen fiilis päiväkodista itselläni oli hieman negatiivinen, siellä ei ollut ketään paikalla 6.15, ja yritimme huhuilla ja etsiä lapsen naulakkoa. 6.25 tuli hoitaja kahvia hakemasta, ja kuullessaan lapsen hoitopäivän pituuden hän kauhisteli useamman kerran kovaan ääneen että onpa tosi pitkä päivä lapsella. Lopulta hän hiljeni kun sanoin tiukasti että tämä on nyt tällainen tämä tilanne, enkä voi asialle yhtään mitään. Tulipa kiva fiilis yksinhuoltajana, että taas pitää syyllistyä pitkästähoitopäivästä.

Sentään hän otti lapseni hyvin vastaan ja lapsi jäi sinne lukemaan kirjaa hänen kanssaan.

Naama punaisena pyöräilyn jälkeen. Huhhuh olipa rankkaa, kun ei ole pyöräillyt ikuisuuksiin!

Seuraavat kuukaudet on yhtä pompottelua

Noel on nyt kaksi viikkoa varapäikyssä, jonka jälkeen meillä on viikon loma, ja sen jälkeen hän saa olla viikon vanhempieni luona. Sen jälkeen heinäkuussa hän on kolme viikkoa hoidossa, samassa paikassa mutta taas vaihtuu ryhmä, aikuiset ja lapset koska heinäkuun kesäpäivystys alkaa. Sitten olemme 1,5 viikkoa lomalla, onneksi.

Elokuussa koittaa kuukausi vanhassa päiväkodissa tutussa ryhmässä, mutta puolet kavereista lähtee eskariin ja juuri kuulin, että lisäksi ryhmän KAIKKI hoitajat vaihtavat työpaikkaa! Olin ihan suu auki, koska olin odottanut että edes elokuussa olisi tuttu ja turvallinen päiväkoti, koska syyskuussa muutamme, jolloin vaihtuu TAAS kaikki.

Ehkä me selviämme tästä(kin). Tuntuu vain tosi hurjalta tämä muutosten määrä, etenkin kun aistiyliherkälle lapselle muutokset voivat olla hankalia. Mutta toisaalta usein tämä stressi on vain aikuisen päässä, ja lapset sopeutuvat yllättävän nopeasti.

Olisi vain ollut meidän perheemme etu, että lapsi olisi saanut olla äitinsä kanssa töissä kesän, se olisi helpottanut meidän elämäämme ja työssäkäyntiäni huomattavasti. Jaksamisestani puhumattakaan.

Helpottaakseni kesän tarhamatkoja ostin polkupyörän! Meiltä menisi 25 minuuttia bussilla, koska tämäkin päiväkoti on aika kaukana, ja sinne on pitkä kävelymatka bussin lisäksi. Lähdimme eilen aamulla uudella pyörälläni liikenteeseen ja lapsi istui kyydissä. Meillä meni noin vartti matkaan, ja päiväkodilta pääsin kätevästi jatkamaan juna-asemalle ja töihin. (mitä nyt jalat huutavat maitohapoilla hoosiannaa ja pylly on kipeänä pyöräilystä, kun en ole vuosiin pyöräillyt) Mutta huh, kyllä on stressaava tilanne.

Uusi ihana pyöräni 💓

Synnytyksen jälkeinen masennus on väistynyt, mutta edelleen tuntuu että pienikin stressi voi tuntua maailmanlopulta.

Nyt vain vedän henkeä ja toivon että kaikki menee hyvin, ja että kestämme tätä tilannetta sinne syyskuuhun asti, jolloin vihdoin muutto on sitten ohi ja tilanne rauhoittuu.

Syyskuun muutto häämöttää edessä

Syksyllä saamme uuden asunnon ja silloin kaikki helpottuu, ainakin pikkuhiljaa. Tunnin työmatka vaihtuu puoleksi tunniksi ja toivomme että saisimme tarhapaikan siitä ihan läheltä. Lisäksi vanhempani asuvat viiden minuutin kävelymatkan päässä, kun nyt tällä hetkellä meillä menee bussilla heidän luo 45 minuuttia. Aika huikeaa, enkä muutenkaan malta odottaa uuteen kotiin muuttamista <3 Tuntuu että kävelen tulisilla hiilillä kun vain odotan muuttoa, ihka uusi asunto joka vasta on rakenteilla, lasitettu iso parveke, kaksi makuuhuonetta, kunnon keittiö ja ruokailutila, tilava eteinen, iso olohuone, kaikkea mitä meillä ei tässä kämpässä ole! Jee!!!!

Ja miten Noelin ensimmäinen päivä meni varapäiväkodissa? No, eilen iltapäivällä minua oli vastassa iloinen, pomppiva lapsi joka kertoi että hänellä oli ollut NIIN KIVAA. Siellä on kuulemma kivat aikuiset ja kivat lapset. Ja hyvää ruokaakin oli ollut! Että sellaista sitten, tulipahan taas stressattua turhaan!

Pakotettu positiivisuus voi olla haitallista

Pakotettu positiivisuus voi olla haitallista

”Ajattelet vaan positiivisesti!”

Usein minusta tuntuu siltä että yhteiskunnassamme siedetään huonosti niitä, jotka eivät selviä vastoinkäymisistä ajattelemalla positiivisesti. Kun ihminen valittaa ongelmistaan, löytyy aina joukosta se yksi joka hokee positiivisuusmantroja, onni on kiinni omasta ajattelusta  ja niin edelleen. Lehdet pursuavat otsikoista – selvisin masennuksesta ajattelemalla positiivisia. Mutta mitä jos valittaminen onkin itse asiassa terveellistä, ja pakotettu positiivisuus haitallista?

Nuorempana en osannut kohdata ongelmiani

Kun olin teini-ikäinen, äitini sairastui rintasyöpään ja heti sen jälkeen aivokasvaimeen. Taustalla oli jo aiemmin koettu isäni iso sydänleikkaus ja muutto Ruotsista takaisin Suomeen kymmenen vuoden jälkeen. En puhunut asioista kenellekään. Kätkin pelkoni ja kaikki muut negatiiviset tunteeni viinapulloon ja riehumiseen viikonloppuisin ja tungin kaikki ikävät ajatukset lokeroon aivojeni perukoille ja heitin avaimen mereen. Sairastuin samoihin aikoihin paniikkihäiriöön.

Aikuisiällä, jos minulla oli mitä tahansa haasteita tai ongelmia kätkin ne sisälleni. En uskaltanut avata asioita mitkä olin tunkenut syvälle itseeni, niille oikeille isoille ongelmille, jotka selvästi pyrkivät ulos mielestäni. Hoin itselleni, että kaikki on tosi hyvin, eihän tässä mitään ongelmaa ole. Olen pikkuhiljaa opetellut sitä, että ongelmistaan täytyy saada puhua ääneen, koska se ei pidemmän päälle ole tervettä että kätkee kaiken sisälleen. Minun tapauksessani uskon, että sisälle kätketyt tunteet tulivat pikkuhiljaa ulos ryöppyinä, paniikkikohtauksina.

”Miksi valitat, kun naapurilla on isompiakin ongelmia?”

Kun valittaa ongelmistaan, on aika varmaa että joku on aina sitä mieltä että muilla on isommat ongelmat. Vähän aikaa sitten valitin facebookissa siitä, kuinka rankkaa on välillä yrittää tehdä nälkäisenä iltapalaa ja lapsi roikkuu lahkeessa. Kuinka sitä välillä yksinhuoltajana toivoisi että olisi se toinenkin aikuinen hoitamassa näitä rutiineja. Sain kommenttia, että miksi pitää valittaa, kun muilla on kuolleita ja sairaita lapsia? Miksi ei voi keskittyä vain niihin positiivisiin asioihin jos tuntuu että pitää valittaa?

Se, että jollakin on sairas lapsi tai avioero päällä ei poista minun ongelmiani. Voin samaan aikaan olla kiitollinen siitä että olemme terveitä, ja valittaa siitä kun ei ole nukkunut viikkoon, tai että lapsella on päällä jäätävä uhma.

Kaikissa ongelmissa ei ole kultareunusta

Arki voi olla tosi rankkaa isoine tai ihan pienine ongelmineen, ja kun niistä puhuu ääneen, sekin usein jo helpottaa tilannetta. Jos lisäksi saa vertaistukea muilta samassa tilanteessa olevilta, saattaa huomata ettei olekaan yksin. Heti helpottaa, ja voi huokaisten siirtyä taas muihin asioihin. Itseäni ainakin auttaa se, että saa puhista ärsyttävistä asioista ja huonosta päivästä jollekin. Silloin sen saa ulos systeemistä.

Väkisin pakotettu positiivinen ajattelu voi olla siis haitallista. Kaikessa ei tarvitse olla kultareunusta tai jotain positiivista opetusta, tai sitä että kaikella on tarkoituksensa. Jotkut asiat vaan ovat paskoja, eikä niitä saa väkisin väännettyä hyviksi.

Joskus myös tuntuu, että jotkut eivät tajua miten etuoikeutettuja ovat, jos selviävät haasteista positiivisella ajattelulla. Kaikki eivät siihen kykene, eikä silloin kannata viljellä lauseita kuten ”olet oman onnesi seppä”. Hienoa, jos pystyt siihen, mutta kaikki eivät ole niin etuoikeutettuja. Tällaiset lauseet voivat tuntua todella syyllistäviltä.

Jos ei valita, räjähtää lopulta kaikki käsiin

Itse kuulun ihmisiin jotka haluavat säännöllisin väliajoin tilittää ystäville elämän paskoista hetkistä. Silloin toivon eniten että kuunteleva osapuoli sanoo että niinpä, ymmärrän täysin. Ärsyynnyn todella paljon, jos joku koittaa sanoa että ole hei positiivinen vaan, kyllä se hyväksi muuttuu, joka kerta kun yritän avautua jostain. Välillä pitää vaan saada saarnata maailman ja elämän epäkohdista, jotta puhdistuu niistä ajatuksista.

Tietysti jos koko ajan valittaa kaikesta syntyy hirveä negatiivinen kehä josta voi olla vaikea päästä irtaantumaan. En tietenkään ole sitä mieltä että jatkuva valittaminen ihan kaikesta on tervettä, vaan sitäkin voi vähän koittaa kuulostella itsessään, että mistä valittaa. Voi olla mielenkiintoista ryhtyä seuraamaan omia ajatuskuvioita – kuljenko koko ajan myrskypilvi päälläni, vai paistaako myös aurinko välissä?

Mutta minun puolestani, nyt saa valittaa ihan mistä vaan, antakaa mennä ja pistäkää kommenttikenttä palamaan! Mikä sinua ottaa päähän juuri tällä hetkellä? Onko sinusta valittaminen tervettä?


Masentunut mutsi instagramissa ja facebookissa

Mikä on sopiva määrä alastomuutta lihavalle? Läskiviha ja kiusaaminen netissä on arkipäivää

Mikä on sopiva määrä alastomuutta lihavalle? Läskiviha ja kiusaaminen netissä on arkipäivää

Postasin taannoin kuvan instgramiin, missä minulla oli alushousut ja napapaita. Instagramissa se nostatti erilaisia tunteita. Osan mielestä olin upea ja rohkea sekä esikuva. Osan mielestä taas promoan lihavuutta ja saan kohta sydärin, verisuoneni ovat tukossa ja diabetes vainoaa nurkan takana.

Postasin saman kuvan kehopositiiviseen facebook ryhmään ja reaktio oli tyrmistyttävä. Suurin osa kehui ja sanoi että tällaiset kuvat ovat rohkaisevia.

Osa kommenteista taas oli sitä, että keskivartalolihavuus ei ole kaunista koska se ei ole terveellistä, ja että tällainen arkirealismi ei ole hyvästä koska se loppujen lopuksi ”rumentaa” ihmistä. Osa oli järkyttyneitä siitä että näytti siltä ettei minulla ole housuja jalassa. Voi kauhistuksen kanahäkki, eihän noin voi esitellä itseään! Yhdessä kommentissa jopa sanottiin, että lapseni varmasti häpeää minua, kun laitan tuollaisia kuvia internetiin.

Kuva: Heidi Merima

No, miksi sitten välillä julkaisen vähäpukeisia kuvia itsestäni nettiin? Syitä on ainakin kolme:

  1. Koska haluan. Marginaalisen vartalon alastomuus ei ole rumaa, halpaa eikä se indikoi että haluaisin seksiä. Minulla on oikeus julkaista juuri sellasia kuvia kuin haluan, kunhan ne eivät ole lainvastaisia. Minulla on myös oikeus sanoa, millä tavalla minun sometilejäni ja kuvia saa kommentoida. Se, että laitan kuvan julkisesti esille ei tarkoita sitä että saa kommentoida ihan mitä vain lystää, koska ”sananvapaus”. Sananvapaus tarkoittaa sitä, että voi toki kommentoida mitä vain ilkeää ja typerää, mutta seuraukset täytyy kestää. Seuraukset voi olla tilin blokkaaminen tai vaikkapa rikosilmoitus.
  2. Koska se auttaa minua hyväksymään itseni, kun laitan esille kuvia itsestäni. Mediassa näkyy liian vähän marginalisoituja kehoja, ja se johtaa myös osaltaan siihen että ihmisillä on itsetunto-ongelmia ja syömishäiriöitä (vaikka nämä asiat eivät olekaan yksiselitteisiä). Kun laitan kuvan nettiin missä muhkurani ja koko kehoni näkyvät, saan aina palautetta siitä kuinka kuvani voimaannuttavat ja antavat muille rohkeutta olla oma itsensä.
  3. Koska läskiviha, nettihäiriköinti ja kiusaaminen on todellista ja sen näkee joka kerta kun postaan kuvan itsestäni. Jos kuvassa näkyy iso vatsani, se houkuttelee kiusaajat esille kuin kärpäset paskan ympärille. Paitsi että tässä tapauksessa minä en ole se paska, vaan kiusaajat ovat. No, ymmärsitte varmaan pointtini.

Näitä kiusaajia on tullut kohdattua monenlaisia. Jotkut (yleensä miehet) täggäilevät kavereita kuviini naureskellakseen. Osa kommentoi suoraan että hyi vittu mikä läski. Osa verhoaa läskivihansa ”huoleksi” terveydestäni. Huolitrollaus, kuten sitä myös kutsutaan, on varmasti se yleisin muoto läskivihasta ja kommenteista joita saan. Nämä tyypit ovat niin huolissaan, että minun kuuluisi kyllä laihduttaa, koska muuten voin sairastua. Olisin kyllä huolestuneempi siitä, mitä kaikkea pahaa tällainen kiusaaminen tekee mielenterveydelle.

Minun terveydentilaani ei voi tietää mitenkään ulkonäön perusteella. Ja mikä vielä tärkeämpää – minun terveydentilani ei kuulu kenellekään! Mitenköhän tämä asia on niin hel-ve-tin vaikea käsittää? Miksi joudun vääntämään tästä asiasta JATKUVASTI? Sen takia blokkaan nämä kommentoijat yleensä saman tien, koska minun ei tarvitse kuulla tällaista keneltäkään.

Muutamia viikkoja sitten eräs tyyppi kommentoi minulle että ”hyi, sun pitäis laihduttaa koska sä saat muuten ihan just sydärin”. Siihen oli joku muukin kommentoinut, ja parin viikon päästä tämä tyyppi kommentoi uudestaan. Pyysin häntä lopettamaan painoni ja ulkonäköni kommentoimisen, mutta tämä vain jatkaa. Laitan storyyni tämän tyypin kommentit, ja kerron minkälaista kommenttia joudun kestämään. Lopulta blokkaan tämän ihmisen, koska hän ei toistuvista pyynnöistä huolimatta lopeta huolitrollaamistaan. Joku oli mennyt profiilini kautta kommentoimaan hänelle jotain kiusaamisesta, ja tämä tyyppi tekee uuden profiilin jotta saisi sanottua että voisinko poistaa hänen kommenttinsa storystäni että hän ei halua enää saada seuraajiltani viestejä.

Ai että, osuikohan nyt pilkka ihan vaan sinne omaan nilkkaan? Jos aloittaa toisen haukkumisen netissä, on aivan turhaa alkaa itkemään, että saa kuulla asiasta.

Kuva: Heidi Merima

Voi että, olen niiiin kyllästynyt kuulemaan painostani, terveydentilastani ja ulkonäöstäni kaikkea paskakommenttia. Ne eivät onneksi vaikuta pahemmin itsetuntooni, ne vain ärsyttävät ja väsyttävät. Välillä niin paljon, etten voi vain blokata ja olla hiljaa asiasta.

Meillä kaikilla on oikeus kehorauhaan ja siihen että meidän ulkonäköä tai terveydentilaa ei ruodita. Kaikilla on oikeus olla sitä mitä on, ilman että kukaan kiusaa ja häiriköi. Ihan sama pätee vaikka olisi julkisuuden henkilö, bloggaaja tai muu esillä oleva henkilö.

Jos kärsit häiriköinnistä tai nettikiusaamisesta, tsekkaa ainakin nämä alla olevat linkit. Älä jää yksin!

https://verkkoviha.fi/

https://www.someturva.fi/

Kuva: Heidi Merima
Asioilla on tapana järjestyä

Asioilla on tapana järjestyä

Kuten kenties muistatte, kirjoitin vähän aikaa sitten postauksen, missä luki:

”Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.”

Jännästi asioilla on vaan tapana järjestyä, vaikka inhosinkin tuota lausetta kun olin masentunut. Masentunut mieli ei osaa ajatella että kaikki vielä järjestyy. Nyt osaan jo stressinkin alta ajatella, että kyllä tämä tästä.

Viime perjantaina sain tietää että saimme asunnon Herttoniemestä, kivenheiton päästä vanhempieni luota ja puolen tunnin työmatkan päässä. Olen saanut tällä viikolla jo järjestettyä isännöitsijälausunnon ja tänään irtisanon nykyisen asuntoni ja sen jälkeen teen uuden vuokrasopimuksen. Olen eilen laittanut hakemuksen myös uutta päiväkotia varten, ja nyt sormet ristiin että saamme paikan ihan lähellä olevasta päiväkodista.

Perjantaina oli hampparin ja juhla-kaljan hetki, kun saimme tietää asunnosta

Olen vuosia sitten asunut Roihuvuoressa ja sitä ennen Vuosaaressa, ollut koulussa Roihikassa ja tehnyt töitä Hertsikassa. Joten alue on ennestään tuttu, ja tuntuu kivalta palata takaisin itään. Parasta kuitenkin on, että saamme arkipäiviin lyhyemmän työmatkan ansiosta tunnin lisää vapaa-aikaa päivään, ja vanhempani asuvat ihan lähellä.

En malta odottaa syyskuun muuttoa. En muista milloin olisin ollut viimeksi näin onnellinen ja iloinen. Minulla on työpaikka jossa viihdyn, muutamme unelmien asuntoon, lapsi on saanut toimintaterapiaa ja kaikki on aika hyvin. Ajatelkaapa vähän, miten paljon elämäni on muuttunut. Vuosi sitten olin allapäin, uupunut masentunut ja työtön. Nyt kaikki on toisin. Ajatelkaa myös sitä, kuinka moni on töissä, kaikki asiat suhteellisen hyvin eivätkä he joudu joka päivä taistelemaan jonkin asian kanssa. Jotkut taistelevat siitä, että miten päästä sängystä ylös kun mikään ei tunnu hyvältä. Toiset taistelevat jatkuvasti talouden ongelmien kanssa. Yhdet taas jonkun muun asian kanssa.

Tästä tulee vaan mieleen se, että moni ei tajuakaan miten onnellisessa asemassa on, jos on (vaki)työpaikka ja talousasiat kunnossa. Että on katto pään päällä ja asiat ihan hyvin. Jos ei ole koskaan joutunut olemaan huolissaan terveydentilastaan, työttömyydestä tai toimeentulostaan, ei voi tietää miten kamalan älyttömän stressaavaa sellainen on pidemmän päälle. Tiedän, että kaikilla ei ole asiat niin hyvin kuin minulla nyt, koska minulla on kaikki perusasiat kunnossa. Kaikki eivät ole niin onnekkaita.

Entinen masentunut mieli kuitenkin lurkkii vielä olan päällä sanomassa, että mitä jos kuitenkin nyt jotain pahaa tapaht…

Ei. Tällä kertaa mieleni saa luvan olla hiljaa ja sopeutua siihen ajatukseen, että meillä on nyt asiat hyvin. Asiolla on tapana järjestyä!