Kun elämä on pelkäämistä – Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko

Kun elämä on pelkäämistä – Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko

”Nykytila (status)
Yleistila hyvä, ulkoisesti huoliteltu nainen, joka tulee hyvään vastavuoroiseen kontaktiin. Avoimesti kertoo tilanteestaan. Muutaman kerran kyyneltyy. Kuvaa julkisten paikkojen pelkoa, katastrofiajattelua ja myös itsenäiseen paniikkihäiriöön sopivia oireita. Mieliala on lievästi depressiivinen. Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko samanaikainen paniikkihäiriö.”

Tällainen teksti löytyy omakannastani. Olin suoraan sanottuna aika yllättynyt kun luin tämän tekstin, vaikka olinkin lääkärissä asiasta puhunutkin. Miten minä, todella ekstrovertti ihminen voin alkaa pelkäämään ulos lähtemistä, bussissa istumista ja ruokakauppoja?

Miten julkisten paikkojen pelko vaikuttaa elämääni?

Masennuksen myötä olen saanut liudan muitakin vaivoja joista yksi on tämä julkisten paikkojen pelko. Ahdistun kaupan kassalla, pelkään astua bussiin, ahdistaa viedä lapsi tarhaan. Mitä jos maksukortti ei toimikaan kassalla ja kaikki tuijottaa, mitä jos joku tuleekin ahdistelemaan minua bussissa, mitä jos, mitä jos?

Myös katastrofiajattelu vaivaa minua. Jos ajattelen liikaa kaikkea kamalaa mitä voisi tapahtua, saatan saada paniikkikohtauksen tai ahdistua. Silloin voi esimerkiksi bussissa istuminen olla todella vaikeaa. Pelkään että minulle käy jotain pahaa ja lapsi jää yksin, pelkään että jollekin läheiselle käy jotain pahaa. Pelkään että joku hyökkää metroon kirveen kanssa, alkaa ampumaan töissä, ajaa meidän päälle autolla. Näitä ajatuksia riittää.

Näin taas vähän aikaa sitten keskustelun ”kännykkänuorista” jotka eivät tajua bussissa istuessaan antaa tilaa vanhuksille, koska keskittyvät vain kännykkäänsä. Olen yksi näistä, joka aina istuu julkisissa kuulokkeet korvilla. Tiedättekö miksi? Se estää minua saamasta paniikkikohtausta.

Kun suljen itseni omaan kuplaani, se rauhoittaa minua eikä bussissa istuminen tunnu enää niin ahdistavalta. Se on myös keino rauhoittua ennen työpäivääni ja ennen kuin haen iltapäivällä lapsen päiväkodista. Töissä päiväkodissa on niin kova melu ja meininki, että tulen hulluksi jos joudun työmatkoillanikin kuuntelemaan ihmisten mölyämistä. Kaikkein mieluiten olisin vain hiljaisuudessa hetken, mutta kun se ei julkisissa onnistu, on kuulokkeet ja äänikirjat hyvä keino myös.

Pelko

Lue myös: Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT

Seksuaalinen väkivalta vaikuttaa kaikkeen

Olen pienestä pitäen joutunut kokemaan seksuaalista häirintää ja aikuisena myös seksuaalista väkivaltaa. Uskon että se on myös iso osa sitä minulle puhjennutta julkisen tilan pelkoani. Kun oman kehon rajoja rikotaan jatkuvasti tulee ”taistele tai pakene” -olotila. Se voi olla tiedostamatonta ja välillä tiedostettuakin. Kun istun bussissa ja tuntematon mies istuu viereeni saatan ahdistua saman tien. Se johtuu rikotuista rajoistani.

En kestä sitä että minun lähelleni tullaan julkisissa kulkuneuvoissa, minun on vaikeaa olla hississä muiden ihmisten kanssa enkä kestä sitä että joudun menemään liian lähelle tuntematonta ihmistä. Tämän takia mm. ruokakaupan jonot ovat inhottavia. Ei tietenkään aina, mutta hyvin usein kuitenkin.

Julkisilla paikoilla tehdyt ”pilat” pelottavat

Törmäsin instagramissa taas kerran tiliin missä mies tekee käytännön piloja tuntemattomille ihmisille. Esimerkiksi niin, että hyökkää aidon näköisen käärmeen kanssa tuntemattomien ihmisten päälle kadulla. On ilmeisesti yllättävän monien mielestä hauskaa kun ihmiset pelästyvät tällaisia. Näitä videoitahan riittää pilvin pimein netissä ja telkkarissa. En ole koskaan pitänyt niitä hauskoina, saati sitten nyt kun kärsin julkisten paikkojen pelosta. En kestä sitä että joku tulee liian lähelle, saati sitten pelottelee. Olisi kamala ajatus että joku pitäisi sitä hauskana, että pelästyn kuollakseni.

Pelko

Lue myös: Elämää paniikkihäiriön kanssa

Miten olen päässyt pelkotiloistani eroon?

Asian hyväksyminen. En usko että koskaan pääsen täysin eroon peloistani, mutta voin yrittää itse lieventää niitä. Olen terapiassa käynyt läpi näitä asioita ja toivon pääseväni joku päivä Kelan tuettuun pidempiaikaiseen terapiaan käymään myös läpi näitä asioita lisää. Hyväksyn sen, että joudun ehkä lopun elämääni kärsimään ainakin jossain määrin ahdistuksesta, paniikkihäiriöstä ja julkisten paikkojen pelosta. En suostu häpeämään niitä, ja myös sen takia puhun näistä asioista ääneen.

Pyrin kontrolloimaan omia ajatuksiani. Samalla tavalla kuin olen toiminut paniikkihäiriöni kanssa, olen opetellut olemaan ajattelematta näitä ongelmiani. Yritän tunkea pelottavan ajatuksen pääkoppaani johonkin syvälle, ja mennyt silti ulos vaikka on pelottanut. Toinen (ehkä vähän parempi) keino on ottaa vastaan ajatus, hyväksyä se, ja päästää siitä irti. ”Pelkään astua bussiin. Okei, se voi olla pelottavaa. Varmaan muitakin voi pelottaa tällanen. Ei se mitään. Tehdään se silti, kyllä se varmaan hyvin menee!” Itselläni paniikkihäiriö ja julkisten paikkojen pelko on ollut sen verran omassa kontrollissani, että olen pystynyt pakottamaan itseni ulos vaikka ahdistaa (kaikki ei tähän tietenkään pysty, suosittelen silloin(kin) terapiaa).

On tärkeää tiedostaa omia ajatusmalleja, koska silloin niihin pystyy edes osittain vaikuttamaan. Mitä enemmän ajattelee että nyt jotain pahaa tapahtuu, sitä enemmän ulos meneminen pelottaa. Mutta jos tuntuu ettei selviä tästä yksin, on tietysti tärkeää ottaa yhteys johonkin tahoon joka voi auttaa. Itse olen terapiassa saanut hyviä työkaluja siihen, kuinka selvitä näiden ajatusten kanssa.

”Rohkeutta ei ole se että ei pelkää. Rohkeutta on se, että tekee asioita vaikka pelkää!” – sivukorvalla kuultu lause lapsen piirretystä

Vältän isoja ihmisjoukkoja jos en jaksa. Pyrin välttämään isoja väkijoukkoja ja suuria tapahtumia jos olen heikossa kunnossa (esim. tosi väsynyt), koska niissä minua aina ahdistaa, oli hyvä päivä tai ei. Voin käydä tapahtumissa mutta harvakseltaan ja osaan tunnistaa milloin on pakko poistua, ettei paniikki ota yliotetta. Tässä on tärkeää tunnistaa se, että alkaako välttämään kaikkia tapahtumia ja isoja väkijoukkoja, vai valitseeko vain tarkkaan ne mihin menee. Tämä voi lipsua helposti siihen ettei käy enää missään, itsellänikin käy helposti niin.

Tunnistan omat voimavarani. Yritän pitää huolta itsestäni ja jaksamisestani. Väsyneenä ja stressaantuneena helpommin alan panikoimaan ja ahdistun. Yritön nukkua niin paljon kuin mahdollista (tiedän että huonosti nukkuvien lasten vanhemmat pyörittelee nyt silmiään ympäri) ja tehdä asioita jotka ovat itselleni miellyttäviä. Tarvitsen paljon omaa aikaa yksin. Onneksi se järjestyy osittain, kun lapsi menee isovanhempiensa luokse, silloin usein lataan akkujani yksin.

Puhun asioista. Usein huomaan että omaa oloa helpottaa paljon se että sanoittaa tunteitaan tähän asiaan liittyen. Silloin ne eivät paisu liian suuriin mittasuhteisiin kuten omassa päässä ne usein tekee. Joten viimeinen vinkkini on: puhu! Puhu ystävälle, perheellesi, lääkärille, terapeutille, kenelle tahansa, jos asia tuntuu ahdistavan. Saatat yllättäen huomata miten se helpottaa oloa.

Kärsitkö julkisten paikkojen pelosta? Miten olet selvinnyt sen kanssa?

Julkisten paikkojen pelko – itsehoito


Papunetin kuvatuet apuna arjessa – mukana tulostettavat kuvatuki-pohjat

Papunetin kuvatuet apuna arjessa – mukana tulostettavat kuvatuki-pohjat

Kysyin joskus instassa kiinnostaisiko postaus missä esittelen meidän kuvatuet, ja moni oli sitä mieltä että kiinnostaa. Esittelen nyt muutaman kuvan joita käytän arjessa ja töissä.

Postauksen lopusta löydät linkit Papunettiin, joihin olen koonnut valmiiksi tulostettavat kuvatuet, jotka esittelen tässä postauksessa. Näitä kuvia saa siis itse tulostettua Papunetistä, siellä on todella kätevä kuvatyökalu tähän.

Joskus tuntuu siltä että kaikkialla on Papunetin kuvia, ja meinaan kyllästyä koko hommaan. Mutta kuvakommunikointi vaan auttaa todella paljon sekä töissä että kotona aistiyliherkän jännittäjän kanssa joka aina haluaa tietää ”mitä me huomenna tehdään” ja ”milloin on lelupäivä”.

Kuvatuet kotona

Tässä on kuvatuet joita käytämme kotona 5-vuotiaan aistiyliherkän jännittäjä-lapsen kanssa. Meillä on myös ma-su pohja johon laitan sinitarralla kiinni jokaisen päivän kohdalle sen päivän tapahtumat.

Kuvatuki
Viikko-pohja, joka löytyi netistä

Olemme kotona käyttäneet kuvatukia pariin otteeseen, ensin kun lapsi oli noin 3-vuotias kun siirtymät olivat vaikeita. Sitten luovuimme niistä, kunnes taas viime keväänä otimme ne käyttöön toimintaterapeutin suosittelemana. Tavallaan raskasta käyttää näitä töissä JA kotona, mutta toisaalta siinä on se hyvä puoli että voin hyödyntää työssä opittua kotona ja toisinpäin.

Kotona meillä on eteisen seinällä vaihdellen yksi tai kaksi viikko-ohjelmaa, minne laitan tämän ja tarvittaessa vielä seuraavan viikon ohjelman. Joskus käytämme vain yhtä viikkosuunnitelmaa kerrallaan. Sinne laitamme päiväkoti/koti-päivät ja mahdolliset muut asiat joita teemme. Myös isovanhempien kyläilyt ja muut tekemiset.

Kuvatuet auttavat lasta joka jännittää usein

En ole millään tapaa suunnitelmallinen tai järjestelmällinen ihminen, vaan menen usein extemporee. Emme suunnittele paljoakaan asioita etukäteen ja se onneksi sopii lapsellekin. Jos meille on tulossa jokin kyläily tai tapahtuma mihin menemme, merkkaamme sen kalenteriin ja käymme sitä läpi etukäteen. Etenkin lääkärikäynnit ja muut jotka saattavat jännittää lasta, merkataan etukäteen ja niistä jutellaan. Joskus taas on parempi kertoa jännittävistä asioista vasta edellisenä päivänä tai samana aamuna, muuten lasta alkaa jännittää liikaa. Välillä on vaikea ennakoida, mistä kannattaa kertoa etukäteen ja mistä ei.

Joskus jos kerron vasta aamulla että nyt menemme lääkäriin, saattaa koko käynti mennä pieleen kun lapsi ei osaa valmistautua henkisesti ja hän kieltäytyy yhteistyöstä täysin. Toisinaan taas, vaikka valmistelisi viikon etukäteen jännittää silti niin paljon, että lapsi ei kykene tekemään vastaanotolla mitään. Sen takia usein varaan kaksi tapaamista, ensimmäinen menee jännittäessä ja toinen saattaakin jo sujua.

Olemme myös kehittämässä lapsen kanssa halaus-kortit, joita voi käyttää kun suututtaa. Lapsella on tapana kiukusta jostain asiasta X ja kiukku ei vaan ota loppuakseen. Hän voi puoli päivää jäädä ns. jumiin siihen kiukkuun, ja eräs päivä juteltiin aiheesta lapsen kanssa. Mitä voisimme tehdä jotta hän ei jäisi jumiin kiukkuun vaan voisi jo päästää tunteesta irti ja siirtyä eteenpäin? Keksimme hali-kortin, minkä lapsi (tai aikuinen) voisi ottaa esille sovinnon eleenä.

Lue myös: Erityisherkkä ekstrovertti

Kuvatuet töissä

Tässä ovat ne tuet, mitä töissä käytän. Useimmiten tulee käytettyä kyllä / ei -kuvia, eli näitä vihreää ja punaista. Ne ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Olemme töissä laittaneet näitä myös ruokapöydälle, punainen tarkoittaa ruokailua ja vihreällä saa kiittää kun on valmis. Niitä voi myös käyttää ruokailutilanteessa kannustamaan käytöstapoihin pöydässä. Mieluiten positiivisen kautta eli vaikkapa ”nyt istut niin hienosti oikein päin ja syöt, saatkohan pidettyä vihreän kortin koko ruokailun ajan”.

Kuvatuet

Aiemmin olin vuoden töissä 1-5 vuotiaiden ryhmässä, jossa oli paljon kuvatuista hyötyviä lapsia. Oli haastavaa käyttäytymistä, ihan perus käytöstapojen opettelua sekä kielellisiä haasteita. Siellä apua oli ihan perus toiminnoista: vessa, ruokailu, hyvä, huono, lepohetki, ulkoilu ja niin edelleen.

Erään lapsen kanssa otin käyttöön järeämmän arsenaalin kuvatukia ja erilaisia tunnetiloja käsitteleviä kuvia. Hänen kanssaan oli haastavaa kommunikoida senkin takia, koska hän ei osannut suomea kunnolla. Tämän lapsen kanssa toimi parhaiten kuvat ei – sekä lopulta halaus- kuva. Kun lapsi rauhottui hieman, pystyin näyttämään halaus-kuvaa jolloin halattiin ja sovittiin.

Jokaisen lapsen kanssa toimii eri asiat ja kuvat, ja niistä pääsee jyvälle vain kokeilemalla. Tässä on kuitenkin minun perus pakettini kuvia joista olen kokenut hyötyä töissä ollessani.

Kuvatuet
Näistä myös yläfemma toimii superhyvin joihinkin lapsiin! Kun on tehnyt jotain hyvin, tulee yläfemma.
Kuvatuet
Perus kuvat töihin varhaiskasvatukseen

Näitä kuvatukia on hyvä käyttää erityislasten kanssa mutta myös sellaisten kanssa, jotka eivät osaa suomea kunnolla vielä. Olen työssäni huomannut, että lapset oppivat näiden korttien avulla nopeasti mitä ne tarkoittavat (tietysti lapsesta riippuen). Riippuu myös ihan lapsesta, että mitkä kortit toimivat ja joillakin ne eivät toimi ollenkaan. Kuten nuorten ja lasten kanssa työskentelevät tietävät, lapset ovat kaikki erilaisia. Itse olen kokenut työssäni että näistä on suuri apu, jos lapsi on edes vähän vastaanottavainen näille kuvatuille.

Lue myös: Kirje päiväkodin hoitajille

Nyt olen töissä eskareiden kanssa, ja tämän ryhmän lasten kanssa ei toimikaan ihan samat kuvat kuin pienten kanssa. Olemme käyttäneet esimerkiksi kuvia eteisessä – mitä tänään puetaan? Kyllästyimme siihen että jokainen lapsi kyseli aina pukiessa – tarviiko ulkohousuja? takkia? hanskoja? Joten kehitimme tällaisen seinälle tulevan ohjeen, jota voi sään mukaan vaihdella. Lapset ovat ottaneet tämän hyvin vastaan ja osaavat parin viikon harjoittelun jälkeen jo melkein jokainen katsoa itse taulukosta mitä tarvitsee pukea, ja missä järjestyksessä.

Kuvatuet
Kuvatuki

Näistä kuvista on hyötyä siinä, että eskari-ikäisetkään ei vielä välttämättä hoksaa mitä pitää pukea päälle ja missä järjestyksessä. Yllä olevissa kuvissa on ulkovaattet mitä tarvitaan ulkoiluun ja järjestys miten ne puetaan. Ylhäältä alas on pukemiseen ja alhaalta ylös riisumiseen.

Eskariryhmälle on myös käytössä ruokapöydässä punainen ja vihreä liikennevalo (punaisella ei saa vielä kiittää ja vihreällä saa). Se vähentää niitä kymmeniä ”saakojokiittää saako saako jo kiittää” kyselyitä. Käytämme myös käsien taputtamista tai triangelin/kellon soittamista huomion saamiseksi – joskus meno yltyy niin villiksi ettei ääntä saa kuuluviin. Käytössä on myös timer kello, mihin laitetaan 15-5 minuuttia aikaa leikkiin ennen kuin täytyy lähteä pukemaan tai muuhun toimintaan. Usein monella lapsella siirtymät ovat vaikeita, ja timerit auttavat siihen että lapsi tietää paljonko leikkiaikaa on vielä jäljellä.

Vinkkinä myös youtuben timerit, jonka voi laittaa vaikka tablettiin:

Käytetkö kuvatukia arjessa tai työssäsi? Koetko ne hyödyllisiksi? Jos et käytä jo, oliko näistä vinkeistä hyötyä?

Linkki muokattavaan Papunet- kuvatyökaluun – töihin varhaiskasvatukseen:

https://kuvatyokalu.papunet.net/#/muokkaa/806079/c55edf938984d971fe20d6b60fdcf557/

Linkki muokattavaan Papunet- kuvatyökaluun – kotiin:

https://kuvatyokalu.papunet.net/#/muokkaa/806086/140f83b2c22ecca3631e07dea35be32c/


Piipoo lego-messut – legofanien paratiisi

Piipoo lego-messut – legofanien paratiisi

*Liput messuille saatu Piipoon kautta*

Kävimme tänään Lego-messuilla Messukeskuksessa, kun saimme Piipoo Helsingin kautta liput sinne. Viime vuonna lapsi oli pukeutunut Ninjago-asuun jonka olin ommellut, tänä vuonna hän ei vaatinut ompelemaan asua sinne, huh! Viime vuoden postaukseen pääset täältä.

Tänä vuonna selkeästi hitti oli kauko-ohjattavat lego-autot.

Lego

Ostimme messuilta pienen spiderman-legopaketin ja yhden legohahmon. Meillekin alkaa kertyä kotiin yksi jos toinenkin lego, mutta silti niitä aina tarttuu mukaan lisää…

Lego
Lego

Messuilla oli esillä valtavan isoja legorakennelmia kuten nämä, mihin sai jopa mennä kyytiin.

Suurin osa messuista oli erilaiset näytteilleasettajien rakennelmat, jotka ovat toinen toistaan hienompia.

Lego
Lego
Lego
Lego

Olimme messuilla ystäväni ja hänen lapsensa kanssa, ja yksi parhaimpia juttuja oli myös se, että siellä oli monta pöytää täynnä legoja joista sai rakentaa mitä ikinä halusi. Rakennelmat kerättiin keskelle messuhallia kaikkien ihailtavaksi.

Lego
Lego

Vieressä oli duplojen rakentamiseen erillinen paikka, ja siellä oli ihanat fatboyt joissa pystyi lojumaan. Legopalikoille olisimme kaverin kanssa toivoneet myös jotain löhösohvia tai fatboyta. Olisimme voineet istua alas juttelemaan ja rentoutumaan kun lapset rakentelevat! Olisi myös ollut kiva jos sen itse rakentaman jutun olisi saanut ostaa itselleen muistoksi. Muuten rakentelu oli kyllä todella kivaa, niin aikuisista kuin lapsistakin.

Suosittelen messuja kyllä kaikille niin pienille kuin isoillekin kävijöille! Huomennahan messuille vielä pääsee! Jos pyörähdät Helsingin keskustassa suosittelen myös Piipoon kauppaa Kampissa, se on ollut meidän lemppari jo monta vuotta.


Siis hetkinen – saan nykyään käydä rauhassa suihkussa!

Siis hetkinen – saan nykyään käydä rauhassa suihkussa!

On keskiviikko, kello on 20.35. Olen juuri saanut lapsen nukkumaan ja olen suihkussa. Tajuan kesken hiusten pesun että hetkinen, olen jo pitkään saanut käydä rauhassa suihkussa ilman häiriöitä! Muistan vuosi, vai pari sitten kun vielä kuuntelin sydän pamppaillen shampoot päässä että huutaako se lapsi, heräsikö se. Vau, näin se elämä muuttuu.

Poikani alkoi siis nukkumaan täysiä öitä vasta noin 4-vuotiaana. Syntymästään asti hän heräili, huusi ja heräili ja olin epätoivon partaalla. Voit lukea lisää näistä ajoista täältä (Vuoden päivät nukuttuja öitä takana), täältä (Vauvavuoden jättämät traumat) ja täältä (Miksi en ollut onnellinen äiti – tarina siitä kun mutsi masentui) .

Silloin tuntui siltä ettei tämä tästä koskaan, koskaan ikinä parane. En nähnyt valoa tunnelin päässä. Itseasiassa, edes koko tunnelia ei näkynyt kaiken sen masentuneen raskaan mönjän läpi.

Kuva: Alexandra Malanin

Muistan todella elävästi sen tunteen siellä suihkussa, kun tuntui ettei edes viiden minuutin suihkun aikana kykene rentoutumaan, vaan odottaa sitä seuraavaa itkua sydän pamppaillen. Ja niin tässä nyt vain ollaan 5,5-vuotiaan lapsen äitinä ja kirjoitan tätä postausta kaikille teille jotka kamppailevat unettomien öiden kanssa. Että kyllä se helpottaa, uskokaa pois. Vaikka ei siltä tunnukaan tällä hetkellä, niin kyllä se helpottaa.

Ja älkää kuunnelko sitä joka tähän sanoo että ”odota vain, kyllä se tästä pahenee, ei tämä vielä mitään! Pienet lapset, pienet murheet, isot lapset isot murheet!” Vaikka se saattaakin pitää paikkaansa, me emme mieti sitä nyt, vaan koitamme selvitä tämän vaiheen läpi kunnialla. Kun ihminen saa unta pitkän unettoman jakson (vuosien) jälkeen, ei mikään tunnu ihanammalta kuin kokonaisen yön nukkuminen häiriöittä.

p.s. Olemme muuttaneet ja elämä alkaa pikkuhiljaa asettumaan tänne uuteen kaupunginosaan. Ehkä tämä muutto-uupumus pikkuhiljaa hälvenee ja jaksan paremmin. Ehkäpä blogikin tästä pikkuhiljaa alkaa heräämään henkiin!


Terveiset muuttolaatikoiden keskeltä!

Meillä pakataan. Ja ollaan väsyneitä. Mitään muita ajatuksia ei päässä tällä hetkellä pyöri, kuin muuttoon liittyvät lukuiset listat ja hoidettavat asiat. Joten sen takia blogissakin pyörii vain aavikkopallot. [kuvittele tähän gif missä aavikolla pyörii aavikkopallo]

Muutto on 8 päivän päästä ja kotona on vain hirveä kaaos ja kaikkialla tavara- ja muuttolaatikkoröykkiöitä.

Toivottavasti pikkuhiljaa muuton jälkeen asiat asettuvat paikoilleen ja blogiinkin puhaltaa uudet tuulet. Muutenkin tuntuu siltä että pieni blogihiljaisuus on hyvästä, ehkä pienen tauon jälkeen kirjoittaminen taas sujuu. Nyt on monta kuukautta kirjoittaminen tuntunut pakkopullalta, joten postauksia on tullut harvakseltaan. On liikaa kaikkea omassa arjessakin jo tekemistä, eikä huvita iltaisin tehdä muuta kuin maata zombiena sohvalla kunnes siirrynkin jo nukkumaan.

Instan puolella olen ollut aktiivisempi, ja olenkin tykännyt päivittää storyja ja sinne fiiliksiä. Joten jos et jo seuraa, ota seurantaan @masentunutmutsi!

Ylihuomenna me pääsemme katsomaan meidän uuden asuntomme ”mallikappaletta”, eli on ensimmäinen nk. näyttö. Emme ole nähneet asunnosta kuin vain pohjapiirroksen, koska talot ovat vasta rakenteilla! Koska kaikki kolmen kerrostalon asukkaat muuttavat samaan aikaan (onnea meille, siitä varmaan tuleekin kivaa), järjestetään kaikille asukkaille samaan aikaan näyttö jossa on esillä ”esimerkkiasunnot”. Siellä sitten ainakin näkyy minkä tyyliset pinnat asunnossamme on yms. En malta odottaa. Olen jo aivan täpinöissäni siitä, että pääsemme uuteen! Samaan aikaan jännittää uusi alku ihan hirveästi jostain syystä.

Ylihuomenna lähdemme myös yksinhuoltajien leirille viikonlopuksi! Sinne lähtee pari kaveria lapsineen mukaan, ja leiri on meille jo kolmas samassa paikassa. Kirjoitin siitä toissa vuonna postauksen blogiinkin, käy lukemassa täältä jos kiinnostaa.

Hyvää viikonloppua (kohtahan se tuleekin jo) ja ehkä kohta blogiinkin ilmestyy jotain muuta kuin aavikkopalloja!

”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

Toissapäivänä istuimme lapseni kanssa bussissa ja leikimme ”arvaa mikä eläin” -leikkiä. Eräs rouva istui meidän viereemme ja yhtäkkiä kommentoi, että ”puhuupa hän jo hyvin suomea”. Hämmennyin täysin, ja vastasin että no, hän on kyllä ihan suomessa syntynyt.

Kun Noel oli vauva, minulta tultiin usein kysymään lapsen alkuperää. Se voi olla ihan okei, jos keskustelemme porukalla ja asia tulee puheeksi. Jos kuitenkin joku tulee kauppakeskuksessa tai bussipysäkillä ensi töikseen kysymään ”onko tämä lapsi adoptoitu vai ihan oma?” (kyllä, näin on oikeasti käynyt), on se erittäin tökeröä ja epäkohteliasta.

Tällaista kutsutaan myös mikroagressioksi.

Mitä sitten ovat mikroagressiot?

”Avoimesta ja tarkoituksellisesta rasismista poiketen mikroaggressiot ovat hienovaraisempia ja vaikeasti havaittavampia rasismin muotoja, joita ”eivalkoiset” ihmiset kohtaavat vuorovaikutuksessaan ”valkoisen” valtaväestön kanssa. Tyypillistä mikroaggressioille on se, etteivät valtaväestöön kuuluvat useimmiten tiedosta, että heidän asenteensa ja ennakkoluulonsa voidaan kokea loukkaavina. Määritelmän mukaan mikroaggressiot ovat lyhytkestoisia ja arkipäiväisiä verbaalisia, toiminnallisia tai visuaalisia loukkauksia, jotka voivat olla tahallisia tai tahattomia. Lisäksi ne välittävät vihamielisiä ja halventavia viestejä, joilla voi olla psyykkisesti haitallinen vaikutus sen kohteena olevaan henkilöön.

Ominaista mikroaggressioille on niin ikään se, että ne ovat niin itsestään selvästi ja kyseenalaistamattomasti integroituneita arjen vuorovaikutustilanteisiin, että niiden rasistisuutta on usein vaikea havaita. Ihonvärin lisäksi mikroaggressiot voivat kohdistua myös moniin muihin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja vammaisuuteen.” – Kansainvälinen adoptio Suomessa

Kerroin vähän aikaa sitten instagramissa, mitä meille oli käynyt bussissa. Asia kirvoitti heti kiivasta keskustelua asiasta. Osa oli sitä mieltä että kaikesta ei tarvitse loukkaantua, sehän oli vain yksi kommentti vanhalta ihmiseltä. Eli perus ”älä viitsi loukkaantua ihan kaikesta, saako nykyään sanoa enää mitään”.

En koe olevani todellakaan mikään asiantuntija tässä aiheessa, mutta tässä postauksessa kerron hieman omaa taustaani sekä kokemuksiani liikkuessani ruskean lapseni kanssa.

Ruotsissa asuminen 90-luvulla toi monikulttuurisuutta arkeemme

Olemme asuneet perheeni kanssa koko 90-luvun Ruotsissa. Siellä mm. kuudennella luokalla olin sellaisessa luokassa jossa oli 43 oppilasta joista kaksi-kolme oli valtaväestöä eli ”ruotsalaisia”, ja kaikilla muilla oli maahanmuuttaja-taustaa. Meillä oli kotipihalla naapureina sekalainen kimara kaiken maalaisia ihmisiä. Olemme itsekin veljeni kanssa kuulleet ruotsalaisten aikuisten suusta lapsena: ”Maassa maan tavalla, täällä puhutaan RUOTSIA eikä suomea!”. Muistan miten hämmentävältä se tuntui, mehän olimme suomalaisia, miksi emme saisi puhua omaa äidinkieltämme? Muistan miten vihamielisiä jotkut olivat, ja se pelotti.

Muutimme takaisin Helsinkiin vuonna 1999 ja silloin tuntui että olisimme matkustaneet takaisin Ruotsiin vuoteen 1980, ainakin mitä tuli maahanmuuttoon. Huomasimme heti, miten vähän täällä oli maahanmuuttajia verrattuna Ruotsiin, ja miten eri tavalla heistä puhuttiin ja kuinka heitä kohdeltiin. Puhuttiin ählämeistä ja karvakäsistä, sompuista ja kaikenmaailman mamuista jotka tulevat tänne viemään meidän rahamme. Olin järkyttynyt. Varmasti silloin oli myös paljon mikroagressioita, mutta niitähän minä en valkoihoisena huomannut tai tiedostanut.

Ensimmäinen ystäväni Suomessa oli lukiossa samalla luokalla, irakista kotoisin oleva tyttö, ja tunsin taas olevani ”kotona”. Hänen luonaan söimme aina ihanaa irakilaista ruokaa, ja siellä tuoksui lapsuus. Kun juhlimme hänen veljensä valmistumista, tanssimme yhdessä koko suvun kanssa vatsatanssia heidän olohuoneessaan. Ah.

”Ei se pahaa tarkoittanut”

Mutta. Takaisin nykypäivään. Saan vähän väliä kuulla kysymyksiä lapseni alkuperästä ja siitä mistä hän on oikeasti kotoisin. Jos näitä kyselijöitä olisi joskus, se ei niinkään haittaisi. Mutta kun niitä kyselyitä tulee harva se kerta kun liikumme jossain ja lapsen kuullen, näen punaista. Kuvitelkaa nyt, että teidän suomalaisuuttanne epäiltäisiin joka päivän vain ulkonäkönne perusteella. Eikö se saisikin tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi? Miksi sen pitäisi kuulua kenellekään tuiki tuntemattomalle, mistä lapseni on ”kotoisin”, ja olenko synnyttänyt hänet itse?

”Eihän se pahalla sitä tarkottanu, se vaan halus jutella!” Tämän lauseen kuulen joka kerta kun avaudun tästä asiasta. Eihän ne pahalla, ei, mutta se ei silti tarkoita etteikö näitä asioita saisi nostaa esille ja kertoa että ne saattavat olla vahingollisia. Puhun näistä ääneen, koska haluan että ihmiset tietävät että kyselyt lapseni alkuperästä voivat olla kiusallisia. Ne vaikuttavat väistämättä lapsen identiteettiin. Meidän tapauksessamme utelut lapsen isästä ovat vaivaannuttavia myös siitä, että isä ei asu meidän kanssamme eikä ole aktiivisesti mukana elämässämme. Myös se on ärsyttävää että lapseni afrotukkaa lääpitään harva se päivä kysymättä. Lapsi vihaa sitä, kun hänen tukkaansa kosketaan. Kun hän suuttuu koskemisesta, usein naureskellaan että äläs nyt viitsi. Pienistä puroista tulee iso meri, ja nämä kaikki kun lasketaan yhteen tulee lapselle olo, ettei hän ole samanlainen kuin muut (valkoihoiset ja suoratukkaiset).

Olen itsekin ollut se, joka kyselee uteliaisuuttaan toisten ihmisten alkuperää. Nykyään tajuan että se ei ole aina korrektia, ja mieluummin odotan että henkilö itse ottaa asian puheeksi, kuin alan itse kuulustelemaan.

Valkoihoisena olen etuoikeutettu

Tiedostan täysin etuoikeuteni tässä asiassa. Kun en ole lapseni seurassa en joudu kuuntelemaan kyselyitä adoptiosta ja lapsen isän alkuperästä. Tunnen myös, etten ole oikea henkilö puhumaan näistä asioista, koska en ole itse kokenut oman ihonvärini takia minkäänlaista syrjintää. Tämä tulee kuitenkin tarpeeksi lähelle kun on kyse omasta lapsestani. Osaan puhua tästä aiheesta vain omasta näkökulmastani – ruskean lapsen valkoisena äitinä. Yritän ymmärtää miltä mikroagressiot lapsesta tuntuvat, ja toivon että pystyn tulevaisuudessa puhumaan hänelle suoraan näistä asioista. Ehkä se auttaa häntä ymmärtämään itseään ja muita ihmisiä, että miksi hänen alkuperäänsä koko ajan kysellään.

Meidän valtaväestön tehtävänä on kuunnella vähemmistöjä, mennä itseemme, ottaa opiksemme eikä loukkaantua, kun meitä oikaistaan.

Saako mitään enää sanoa?

Mistä sitten tietää mitä saa sanoa ja mitä ei? Utelut ihmisten alkuperästä voi jättää kokonaan kyselemättä, ellei henkilö itse ota sitä puheeksi. Mitä väliä kenenkään alkuperällä on muutenkaan? Miksi se pitäis ottaa keskiöön? Me olemme paljon muutakin kuin vain ihonvärimme.

Ohjenuorana voi pitää vaikkapa sitä, ettei kenenkään ulkonäköä ole soveliasta kommentoida (etenkään tuntemattoman). Tämä koskee sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, ihonväriä, painoa jne.

Mikroagressiot ylläpitävät syrjiviä asenteita yhteiskunnassamme, ja on tärkeää että osaamme tunnistaa näitä ilmiöitä. Kaikilla meillä on ennakkoluuloja ja asenteita, ne ovat osa todella syvään juurtuneita meihin ja koko yhteiskuntaan. Sen sijaan että loukkaannumme ja sanomme että muut ovat mielensäpahoittajia, voimme tarkastella taas kerran omia etuoikeuksiamme. Ja miettiä onko juuri minun käytöksessäni jotain parannettavaa.

Jos joku tulisi huomauttamaan vaikkapa tähän tekstiin, että olet ymmärtänyt väärin asiat a ja b, niin kuuntelisin. Aina on mahdollisuus kuunnella toisia ja miettiä voisinko itse toimia jotenkin toisin.

Sen sijaan että loukkaannumme siitä, kun mitään ei enää saa sanoa – kuunnellaan. Kuuntelemalla ja reflektoimalla omia käytösmalleja- sekä tapoja, voimme olla mukana tekemässä parempaa maailmaa. Ehkä pikkuhiljaa oma lapsenikin saa elää maailmassa missä häneltä vähän harvemmin kysytään mistä hän on oikeasti kotoisin, ja viljellään vähemmän haitallisia stereotypioita ihonvärin perusteella. Ehkä jonkun mielestä pieniä ja mitättömiä asioita – mutta ei ne oikeasti ole.

Ja vielä: minua jännittää tämän postauksen julkaiseminen. Kahdesta syystä: Ensinnäkin, koen että en tiedä tästä aiheesta (rasismista) tarpeeksi ollakseni mikään asiantuntija, koen ettei minulla ole oikeutta puhua tästä valtaväestöön kuuluvana, vaikka minusta nyt tuntuukin vahvasti siltä että minun kuuluu puhua tästä aiheesta, lapseni takia.

Toiseksi – pelkään rasistista hyökkäystä. Samana päivänä kun puhuin mikroagressioista instassa, sain meilin joltakin insta-seuraajalta. Siinä ruodittiin sitä, että onko lapseni isä turvapaikanhakija, käytettiin n-sanaa useaan kertaan ja mietittiin miksi lapsen isää ei instassa näy. ”Koska sehän on lähtenyt maasta jo, kuten n**keri-miehet aina tekee”. Ihan todella paskamaista joutua kestämään tällaista palautetta. Joka kerta kun puhun rasismista, joudun pelkäämään maalittamista ja että joudun tekemään rikosilmoituksia taas, kun lastani solvataan tai meitä uhkaillaan.

Joten ehkä nyt myös sen takia, että minua koitetaan jatkuvasti hiljentää (rasistien ja muiden moukkien toimesta) haukkumalla ja uhkailemalla, painan julkaise.


Lue myös nämä:

Ruskeat tytöt – Essee: Ruskea äiti, valkoinen lapsi

Canthmag – Rasismi meissä kaikissa

Koko Hubara – Rasismi ei aina ilmene huutamisena tai tönimisenä, vaan mikroagressiona

Ommeltua: hapsumekko kesän rientoihin

Ommeltua: hapsumekko kesän rientoihin

Olen jonkin verran ommellut viime aikoina mutta mikään ei ole blogiin asti eksynyt. Olen ollut aika laiska kuvaamaan tuotoksiani (eli itseäni). Olen ollut väsynyt ja kiireinen – arki ja muuttopuuhat vie energiat. Luultavasti blogin puolella tulee olemaan hieman hiljaisempaa loppukesästä ja alkusyksystä muuton ja töiden takia. Muutto on elokuun lopulla ja elokuun alussa menen uuteen ryhmään töihin – pääsen eskareiden kanssa touhuamaan yhdeksi kaudeksi! Odotan sitä innolla, mutta tiedän että uusi ryhmä, osittain uudet työkaverit ja lapset tulevat viemään voimia kun kaikki on uutta.

Instagramin puolelle päivitän ahkerammin kun se on jotenkin nopeampaa ja vaivattomampaa tässä muuttotohinassa. Jos olet instassa, kannattaa siis ottaa seurantaan tilini @masentunutmutsi.

Seurasaari

Eräs aamu olin kävelemässä töihin ja näin bussipysäkillä naisen jolla oli ihana trikoinen neuletakki missä oli hapsut. Siitä sain idean hapsuneuletakkiin. Illalla kun tulin kotiin töistä en jaksanut kaivaa esiin neuletakin kaavoja, sen sijaan tein hapsumekon, koska olin niin innoissani hapsuista.

Muistatteko ne ihanat ysäri-hapsuvaatteet? Minullakin oli sellainen ”inkkarimekko”. No, tässä minun versioni inkkarimekosta:

Kävimme tänään seurasaaressa ja siellä pyysin että äitini nappaa kuvan mekosta. Lapsi halusi tulla mukaan kuvaan ilmeilemään. Linssilude ja pelleilijä, keneen lienee tullut?

Mekon kangas on tilattu Kangaskapinasta, kaava on oma. Tulipa hirveä himo ommella lisää hapsuvaatteita! Ainakin on pakko saada hapsu-neuletakki! Voisinpa myös kaivaa esille kaapista hapsuhameen jonka ompelin itselleni kauan sitten, jota en vain ole käyttänyt aikoihin.

Tänään olimme koko päivän ulkona. Kävimme seurasaaressa, sen jälkeen Oodin uudessa leikkipuistossa (eikä se ollut yhtään niin surkea kuin olen useassa paikassa nähnyt haukuttavan!) ja sen jälkeen vielä kävimme illalla mäkkärissä syömässä hampparit. Ihana, aurinkoinen lomapäivä. Ei kiirettä mihinkään ja hyvää seuraa. Tänään olen ollut kovin onnellinen. En olisi mitenkään uskonut pari vuotta sitten että koskaan voisin näin hyvin enää koskaan. Nyt meillä on 1,5 viikkoa lomaa ja sen jälkeen alkaakin pikkuhiljaa muutto häämöttämään edessä.

Tänään syötiin paljon jäätelöä 💖
Oodin edessä oleva kiipeilypaikka

En uskonut, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta voi toipua. En uskonut pahimpina aikoina, että lapsi alkaa nukkumaan yöt, enkä olisi enää kuolemanväsynyt. Tämä olkoon siis kannustuksena kaikille teille, jotka väsyneenä ja masentuneena luette tätä, ettekä usko että voisitte koskaan enää olla onnellisia. Se on se masennus, joka sen teille uskottelee. Älkää uskoko sitä.

Haleja!



Lomamäen lemmikkipuisto – käymisen arvoinen paikka!

Lomamäen lemmikkipuisto – käymisen arvoinen paikka!

Kävimme Lomamäen lemmikkipuistossa, Degerbyssä Inkoossa. Sinne ajaa Helsingistä noin tunnissa. Puisto on erään pariskunnan omistama perheyritys, ja puisto on rakennettu heidän tilalleen kotinsa yhteyteen. Puisto on enemmänkin harrastustoimintaa heille, ja aluksi heillä olikin vain muutama kani ja lintu. Pikkuhiljaa kun he olivat rakentaneet lisää tilaa eläimille, he päättivät hankkia niitä lisää ja päästää ihmisiä katsomaan niitä. Heidän talossaan saa käydä sisällä olohuoneessa, mikä on erikoisesti sisustettu täytettyine eläimineen, terrarioineen ja erikoisilla nukeilla ja koriste-esineillä. Sisällä talossa on useita eläimiä vapaana, mm. lintuja.

Puistossa kulkee osa eläimistä vapaana ja heitä saa silitellä ja syöttää.

Lemmikkipuiston sisäänpääsy on 15€ / hlö (alle 3v ilmaiseksi). Ostimme neljälle hengelle perhelipun 50 eurolla. Ensin ajattelin että hinta on aika korkea, mutta käytyämme puistossa olen sitä mieltä että rahalle saa vastinetta ja vähän ylikin.

Lemmikkipuistossa on siis pupuja, kanoja, kukkoja, kalkkuna, valtavan iso kilpikonna, koiria (varmaan joku 10 kpl!), mangusteja, chinchilloja, käärmeitä, kissa, poneja, alpakoita, kettuja, haisunäätä, pesukarhuja, sikoja, vuohia, erilaisia liskoja ja niin montaa eri otusta että varmaan unohdin jonkun tässä mainitakin.

Puisto on ihana siitä, että se tuntui olevan rakennettu luontoa (ja eläimiä) kunnioittaen. Paikka oli täynnä kumpuja ja mäkiä, kalliota, puita ja kasveja. Löytyy myös kahvila ja sen vierestä 4 metrin syvyinen hiidenkirnu! Kaikkialla on katseltavaa eläimien lisäksi – paikka on täynnä puutarhatonttuja ja erilaisia kylttejä ja koriste-esineitä. Katseltavaa riittää ihan uskomattoman paljon.

Kahvila on keskellä puistoa, aivan ihana kukkaloisto-keidas!

Kahvila oli tunnelmallinen vehreän katoksen alla, söimme hodarit ja ranskikset ja ruoka oli hyvää! Hinnat olivat kohtuulliset (hodari 3,5€, makkara 2€, ranskikset 4€) ja henkilökunta oli todella ystävällistä. Muutenkin tuntui, että perheyrityksen lämpö ja kodinomainen tunnelma välittyi henkilökunnan kautta vierailijoihin. He olivat ystävällisiä ja kertoivat mielellään kaikenlaista kun heiltä vain kyseli.

Hodareista ei tullut otettua kuvaa kun oli niin hitsin nälkä!
Ruoka maistui!
Paikka on täynnä hauskoja kylttejä ja koristeita
Paikka on myös täynnä ystävällisiä koiria, ihania koiria!

Pääsimme myös syöttämään kettuja ja vuohia! Parasta (ja pahinta!) puistossa oli se kun pääsi niin lähelle eläimiä. Olisimme myös päässeet syöttämään papukaijoja, mutta itse olen hirveän lintukammoinen enkä halunnut niitä lähelleni. Kääk! Papukaijat saattoivat purra, ja lapsikin pelkäsi niitä tosi paljon, vaikka aika urheasti uskalsi olla siellä missä missä papukaijat oli vapaana! Myös käärmeitä ja liskoja olisi saanut silitellä ja pitää kädessä, mutta totesin siihenkin että noh, ei kiitos!

Joten kiva, että pääsi lähelle vuohia ja kettuja, mutta käärmeet ja linnut saivat puolestani pysyä hieman kauempana minusta!

Esittelyssä parta-agama (kädessä) ja viljakäärme (kaulassa)
Papukaija joka oli sisätilassa vapaana. Uskalsin seisoa tyypin vieressä, mutta kyllä kuumotti! Tämä papukaija osasi myös sanoa HELLO!
lomamäen lemmikkipuisto
Sisällä oli useampi lintu, liskoja, chinchilloja, kameleontti, papukaija ja käärmeitä
Sisälle pääsi aina työntekijän kanssa yhdessä
Sisällä oli paljon täytettyjä eläimiä, ja mietimmekin äitini kanssa että täällä ei kyllä mielellään istuisi iltaa katsomassa kauhuleffoja!
lomamäen lemmikkipuisto
Tää tyyppi oli ihan huippu! Tuli moikkaamaan meitä ikkunaan ja poseerasi
”Äiti kengässä on kivi” sanoi hienohelmainen poikani
lomamäen lemmikkipuisto

Saimme syöttää kettuja, ja se oli ainakin omasta mielestäni puiston kohokohta! Ketut olivat todella kesyjä ja tykkäsivät hypellä ihmisten keskellä etsimässä nameja. Meitä oli noin 30 henkilöä kettujen tarhassa, ja meidät käskettiin istumaan rauhassa alas ja työntekijä antoi halukkaille makupaloja, joita ketut sitten kävivät napostelemassa.

Vitsi että se oli jännittävää! Lapseni jännittää kovasti tällaisia tilanteita ja vähän puoliksi väkisin tuuppasin sen vain mukaan, haha, lapsiraukka. Lopulta kuitenkin se uskalsi olla siellä (sylissäni) ja katsoa kun kettuja syötetään.

Kalkkuna ja kaksi ara-papukaijaa

Pihalla oli vapaana mm. kukko(ja?), mustia kanoja, papukaijoja ja KALKKUNA. Siis en muutenkaan voi oikein sietää lintuja, mutta tämä kalkkuna oli kyllä uusi inhokki-tuttavuus! Se käveli pihalla kalkattaen ja tepasteli ympäriinsä kuin mikäkin valtias ja jos meni liian lähelle se alkoi pörhennellä sulkiaan. Kerran se yllätti minut ja äitini takaapäin ja kalkatteli vihaisena. Aaaaapuaaa!

Olin etukäteen vähän innoissani papukaijoista, koska ne on kauniita ja hauskoja. Kun tulimme puistoon, ne olivatkin vapaana ja kylteissä luki että ne saattavat purra! Ne olivat tosi kovaäänisiä ja meitä pelotti. Haha. Apua! Mutta tuo kalkkuna. Jeesus sentään, näen siitä varmaan painajaisia! KLLAAAK KLAAAK!

Maailman söpöin kilppari möngersi pihalla, ja söi ruohoa välillä
Hän on piikkisika Toto, joka tykkää ihmisistä ja siitä että hänelle annetaan herkkuja
lomamäen lemmikkipuisto
Kaksi söpöä alpakkaa!

Kaiken kaikkiaan mielestämme lemmikkipuisto saa 10 pistettä ja papukaijamerkin (pun intended)! Menisimme sinne ihan milloin vain uudestaan. Paikassa parasta eläinten (eläinten-silitys-terapian <3) lisäksi oli ihan huippu henkilökunta ja lämmin, kodinomainen henki mikä paikassa oli. Puistossa oli myös pomppulinna, trampoliini ja hiekkalaatikko leluineen. Kahvilassa oli lasten nurkka missä oli värityskirjoja ja kaikkea tekemistä, joten tuli ehdottomasti sellainen olo että lapset ovat tervetulleita asiakkaita. Henkilökunta osasi myös ottaa hyvin huomioon lapseni, joka jännitti useimpia eläimiä aika lailla.

Ihana paikka, tänne ehdottomasti uudestaan!


Kuvallinen ompeluohje: näin ompelet legginsit

Kuvallinen ompeluohje: näin ompelet legginsit

Minulta on pyydetty legginsien ompeluohjetta, joten tässä tulee kuvallinen ohje! Tämä on ensimmäinen ompeluohje minkä teen, joten kertokaa jos tästä ei saakaan mitään selvää, tai jos pitää vielä enemmän vääntää rautalangasta. Toivottavasti tästä ohjeesta on apua!

Itselläni on legginseille ihan itse tehty kaava, minkä olen hionut täydelliseksi. Jos et halua/osaa itse tehdä kaavaa, esimerkiksi Jujunalla on naisten legginsien kaava koossa 32-56 myynnissä.

Itse olen piirtänyt legginsien kaavan alunperin laittamalla hyväksi havaitut legginsit kaavapaperille ja jäljentänyt ne. Se tosin vaatii vähän taitoa kaavoittamisesta ja kaavan muokkauksesta, mutta ei todellakaan ole mahdoton tehtävä! En ole jujunan legginskaavaa kokeillut, mutta omistan varmaan 70% kaikista Jujunan kaavoista ja ne on hyväksi havaittu!

No, mutta. Aloitetaan!

ompeluohje

Leikkaa lahkeet taitteelta saumanvarojen kanssa. Yleensä jos ompelee saumurilla, saumanvara on 0.7cm ja tavallisen koneen siksakilla 1cm.

ompeluohje
ompeluohje

Itse ompelin kahdet legginsit samaan aikaan, sen takia näkyy eri kangas ekassa kuvassa!

Lahkeet taitetaan oikeat puolet vastakkain ja ommellaan kummankin lahkeen sauma (kts ylläoleva kuva).

ompeluohje

Käännä lahkeet oikeinpäin. Nyt sinulla on kaksi lahjetta!

Seuraavaksi ommellaan haarasauma.

ompeluohje
ompeluohje

Aseta haarakappaleet oikeat puolet vastakkain. Tästä vaiheesta oli mahdoton ottaa kuvaa kun tuli vain pelkkä mytty. Katso että haarasaumat keskellä osuvat vastakkain. Muista ettet venytä kankaita hirveästi ommellessasi.

ompeluohje

Tämän jälkeen ommellaan vyötärökuminauha ympyräksi, ja sen jälkeen kiinni vyötärölle.

ompeluohje
Kuminauhan voi ommella monella tavalla ympyräksi, tässä yksi tapa – saumurilla
ompeluohje
Kohdista neljällä nuppineulalla kuminauha vyötärölle, jotta se tulisi vyötärölle tasaisesti. Muista varoa nuppareita jos ompelet saumurilla!
ompeluohje

Itse ompelen vyötärökuminauhan kiinni ensin saumurilla vyötärön yläosaan. Tässä vaiheessa pitää muistaa ettei saa venyttää kuminauhaa yhtään, koska muuten lopputulos on venynyt lörppö. Mieluummin rypyttää kangasta, kuin vetää kuminauhaa.

ompeluohje

Kun vyötärönauha on ommeltu vyötärölle, olen ompelukoneen siksakilla ommellut sen vielä kiinni toiseltakin puolelta. Eli käännetään kuminauha vain vyötärölle sisäpuolelle, ja siksakilla kiinni.

ompeluohje

Nyt on ainoastaan enää lahkeensuun ompelu. Taitetaan lahkeensuu kahteen kertaan, ensin 1cm, ja sen jälkeen vielä 1cm.

ompeluohje
ompeluohje

Ompele siksakilla lahkeensuut, ja voilá! Valmis!

ompeluohje
Ompelin lapsellekin samanlaiset housut. Jujunalta löytyy lastenkin kaavoja, kannattaa tsekata! Tämä lasten housun kaava on itse kaavoittamani.

Otan mielelläni vastaan palautetta ohjeesta, auttoiko, kaipaatko jotain muuta ohjeeseen, oliko kuvat epäselvät, ymmärsikö ohjeesta jotain? Haluaisitko tällaista lisää? Minulta on pyydetty mekon/tunikan ompeluun apua, sellainen olisi ainakin tulossa!


Q&A: vastaan lukijoiden kysymyksiin!

Q&A: vastaan lukijoiden kysymyksiin!

Kysyin taannoin facebookissa ja instassa, mitä haluaisitte kysyä minulta. Vastailin instan puolella jo storyihin, mutta ajattelin tehdä kysymyksistä postauksen vielä blogiinkin. Kommentteihin saa laittaa lisää kysymyksiä tulemaan!

Onko sulla jotain sairauksia esim masennus?

Onhan minulla! Synnytyksen jälkeinen masennus (diagnoosina muistaakseni vuonna 2015 oli vaikea masennus), sekamuotoinen ahdistus- ja masennus, paniikkihäiriö ja julkisten tilojen pelko.

Tällä hetkellä voin paljon paremmin kuin pari vuotta sitten ja jaksan olla mm. kokopäivätyössä. Kuitenkin ahdistus, paniikkihäiriö ja julkisten tilojen pelko on läsnä, enemmän tai vähemmän.

Julkisten tilojen pelko näkyy arjessa mm. sellaisena, että stressaan kauppaan tai bussiin menemistä. Minua alkaa helposti ahdistamaan isoissa väkijoukoissa tai pienissä tiloissa, esimerkiksi täydessä bussissa. Jos minua ahdistaa tarpeeksi paljon enkä pääse tilanteesta pois, saatan saada paniikkikohtauksen. Jos minulla olisi viikko (lapsi) vapaata eikä pakkoa lähteä mihinkään, olisin luultavasti linnoittautuneena kotiin, koska siellä rentoudun parhaiten. Liika sisällä olo kuitenkin nostaa kynnystä lähteä ulos ihmisten ilmoille taas, joten sekään ei ole hyväksi.

Lue postaus: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Minkä ikäinen olet?

Olen 36. Täytän tammikuussa 37! Joudun aina tarkistamaan, koska en muista minkä ikäinen olen.

Miten uskalsit ottaa näin rohkean nimimerkin?

Blogin ja instan nimi Masentunut mutsi tuli minulle itseasiassa mieleen aika lailla heti kun aloin miettimään blogille nimeä. Aluksi nimi oli pidempi, siinä oli alaotsikko: Masentunut mutsi – tanssii äitiyden kanssa. Mutta sitten aika pian jätin kuitenkin loppuosan pois, koska nimi tuntui liian pitkältä ja loppuosa turhalta.

Mistä haaveilet?

Siitä että tulevaisuudessakin jaksan olla työelämässä ja että masennus ja muut mielenterveysongelmat pysyisivät minusta kaukana. Masennuksesta ”selviydyttyäni” haluan vain ihan että perus asiat olisivat kunnossa. Terveys, perhe, ystävät, työelämä. Sen jälkeen voin alkaa haaveilemaan isommista asioista, kun perusasiat ovat taas paikoillaan. Yksi isoisoiso haave toteutui, kun saimme kaupungin kämpän läheltä vanhempiani. Muutto syyskuussa häämöttää niin kaukana mutta silti niin lähellä. Olen aivan super onnellinen että pääsemme muuttamaan. Muutto tuntuu uudelta alulta.

Mitä teet työksesi?

Olen töissä päiväkodissa lastenhoitajana 2-5-vuotiaiden ryhmässä. Syksyllä jatkan samassa paikassa mutta vaihdan eskariryhmään. Koulutuksena minulla on pukuompelija, modisti (hatut ja asusteet) ja viimeisimpänä nuoriso-ja vapaa-ajan ohjaaja.

Lue myös: 7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

Milloin alat tekemään myyntiin vaatteita?

Ehkä joskus vielä! Nyt ei aika eikä energia riitä tekemään muille. Hädin tuskin riittää tekemään itselleni ja lapselleni, valitettavasti. Tämä on asia mitä minulta kysellään ihan koko ajan, ja joudun aina vastaamaan että aika ei riitä kaikkeen.

Jujuna timanttimekko
Rakastan sitä, kun saan ommella ihania vaatteita! Ehkä joku päivä muillekin myyntiin asti.

Mistä olet kotoisin ja lapsuutesi ja nuoruutesi viettänyt?

Olemme asuneet ruotsissa lähes koko lapsuutemme, minä, pikkuveljeni ja vanhempani. Olemme syntyneet Helsingissä. Muutimme Malmöhön kun olin noin 5-vuotias, Tukholmaan kun olin n. 14-vuotias ja takaisin Helsinkiin ollessani 16-vuotias ja aloitin lukion heti sen kesän jälkeen.

Kun muutimme, se oli todella rankkaa. Pelkästään jo se kun kaveripiiri vaihtuu, oli raskasta, saati sitten toiseen kaupunkiin ja maahan samaan syssyyn. Muutimme äitini työpaikan perässä aina. Jälkikäteen olemme molemmat veljeni kanssa tyytyväisiä siihen että olemme nähneet kaikenlaista elämää eri kaupungeissa. Olemme kummatkin sen verran sosiaalisia, että saimme aina uusia kavereita uusissa paikoissa. Malmössä toki asuimme kauan, noin 8 vuotta, ja siellä asui useampi meidän sukulainenkin.

Malmö ja Ruotsi tulee olemaan meidän koko perheellemme tärkeä paikka aina. Nyt kun oma lapseni on 5-vuotias, on hän päässyt käymään Malmössä jo useamman kerran. Tarkoitus olisi matkustaa sinne vielä monta kertaa lapsenkin kanssa.

Minä ja veljeni tyylikkäinä 90-luvulla Rosengårdissa, koulunpihalla

Kun olimme pieniä, serkkujemme isällä oli lattari-orkesteri samba-tanssijoineen. Tädit tanssivat sambaa ja setä soitti ja lauloi. Kasvoimme ympäristössä, jossa tanssi ja musiikki olivat isossa roolissa. Myös erilaiset kulttuurit tulivat tutuksi pienestä pitäen. Kävimme koulua suurimmaksi osaksi Rosengårdissa Malmössä, joka on suomalaisten mielestä ”niin paha paikka, ettei poliisitkaan sinne uskalla mamujen riehumisen takia!”. Sehän ei pidä paikkaansa. Olimme veljeni kanssa suomalaisessa luokassa, ruotsalaisessa koulussa. Kotona puhuimme suomea.

Miten jaksat usein olla niin pirtsakka?

En tiedä, hahah. En itse koe että olisin aina niin pirtsakka, olen todella temperamenttinen. Mutta olen joka tapauksessa sellainen perus positiivinen ja erityisen paljon tykkään nauramisesta. Olen myös todella sarkastinen eikä minun huumorintajuani aina tajuta. Elämä on sen verran vakavaa, että mitäpä sitä itkemään koko ajan… Huumori on minulle aina ollut myös selviytymiskeino. Todennäköisesti myös keino piilotella muilta ihmisiltä niitä synkkiä puolia itsestäni.

Lue myös postaus: Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Milloin olet alkanut ompelemaan, oletko opiskellut sitä vai harrastepohjalta? Mitä kaikkea ompelet, mitkä on lemppareita, mitkä inhokkeja ja millaisista kankaista tykkäät? Millainen ompelukone/-koneet sulla on?

Ompelun olen aloittanut jo lapsena! Äidilläni oli ompelukone ja hän ompeli meille paljon vaatteita ja kaikenlaista koko ajan, joten sieltä se innostus on tullut. Vasta aikuisena, jotain vähän päälle parikymppisenä ostin ensimmäisen ompelukoneen ja aloitin ompelemaan. Vuonna 2004 pääsin amikseen pukuompelijaksi opiskelemaan. Vuonna 2008 olin valmistunut pukuompelijaksi ja sen jälkeen vielä modistiksi.

Useimmiten nykyään ompelen itselleni legginsejä, neuletakkeja ja mekkoja. Lapselle housuja ja paitoja. Eniten ompelen joustavia materiaaleja, (puuvilla, viskoosi)trikoota, collegea. Tykkään myös ommella nahkaa, mutta nahkatyöskentelyyn minulla ei valitettavasti ole välineitä eikä kunnon konetta. Tykkään ommella laukkuja ja reppuja sekä tilkkutäkkejä. Rakastin kouluaikoina tehdä kaikkea värikästä ja räväkkää, tykkään tyllistä ja kaikesta vähän hullusta. Olen hullu hatuntekijä!

Inhoan korjausompelua (eniten vetskarin vaihtoa) enkä tykkää hirveästi tehdä vaatteita joustamattomista kankaista.

Ompelukoneina minulla on toiminut samat Brotherin koneet jo vuodesta 2008 asti. Koneet ovat siis Brother M-3034D saumuri ja Brother Innov-Is 200. Sain saumurin ja ompelukoneen suvultani valmistujaislahjaksi. Hyvin ne pelittävät edelleen, kunhan käy huollattamassa silloin tällöin ja itse huolehtii putsaukset ja öljyt. Nyt haaveilen peitetikkikoneesta, jolla saisi tehtyä entistä helpommin ja hienommat saumat trikoovaatteisiin.

Haluaisitko löytää uuden suhteen? Ehditkö tapailla/seurustella?

Voisin vastata tähän että ei, en halua uutta suhdetta, mutta se olisi tietyllä tapaa vale. Olen toki tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, mutta kyllähän ihminen rakkautta ja kosketusta kaipaa aina. En ole jaksanut edes ajatella treffeille menemistä tai seurustelua, kun olen taistellut masennuksen kanssa. Olen usein vain priorisoinut unen ja nukkumisen kun olen ollut lapsivapaalla. En sano ”en ikinä”, mutta tällä hetkellä en koe millään tapaa jaksavani tai tarvitsevani miestä vielä tähän kuvioon lisäksi. Eipä sillä, että olisin tavannutkaan yhtäkään mielenkiintoista tyyppiä tässä viime vuosien aikana.

Millainen historia Noelin isän kanssa?

Olen tehnyt päätöksen siitä, etten puhu Noelin isästä mitään julkisesti. Suojellakseni isän sekä Noelin yksityisyyttä.

Voitko tehdä sellaisen for dummies opetusvideon jostain mekosta/tunikasta?

On ollut mielessä joo! Mekon ja legginsien kuvallista ompeluohjetta olen kehitellyt blogiin, en ole saanut postaukseksi asti. Olkaa kärsivällisiä tämän väsyneen bloggaajan kanssa! Paljon on ideoita, mutta ei aikaa eikä etenkään energiaa toteuttaa niitä postaukseksi asti.

Koetko saaneesi tarpeeksi tukea masennuksesi aikana? Niin läheisiltä kuin ulkopuolisilta?

Koen saaneeni paljon tukea lähipiiristä, ihan uskomattoman paljon. Aina kun olen kehdannut pyytää olen saanut apua, ja jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt pyytää enemmän apua.

En taas koe saaneeni oikeanlaista apua terveydenhuollosta, enkä tarpeeksi nopeasti. Olen saanut terapiaa, lääkkeitä jne, mutta liian hitaasti. Koko terapiaprosessi psykiatrisella poliklinikalla oli aivan liian hidas. Olen kokenut paljon vähättelyä terveydenhuollon kautta, ja sen takia olen saanut ihan suorastaan trauman lääkäreistä ja terkkarissa käymisestä. Olen useamman kerran käynyt valittamassa terveyskeskuksessa etten jaksa enää koska olen yksin valvovan vauvan kanssa, mutta minun huoltani lapsen terveydestä ja minun jaksamistani on vähätelty. Olen lähtenyt lääkäristä monesti saamatta apua.

Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen sain kotipalvelusta hoitoapua 1-2 kertaa viikossa 3 tuntia kerrallaan. Melkein poikkeuksetta nukuin aina ne hetket. Se pelasti meidät.

Miten sä diilaat niiden kysymysten kaa jotka tulee, kun äiti on valkoinen ja lapsi ruskea? Miten vahvistat ruskeaa identiteettiä? Entä rasismi?

Tähän laitan vastaukset suoraan instan storyista:

”No nyt on vaikea kysymys! Näitä asioita on tietysti tullut ajateltua aivan hullun paljon. Rasismista ei olla (vielä) puhuttu paljoa, koska ei oo onneks tullu eteen vielä sellasta tilannetta. Meidän perään on pariin otteeseen huudeltu n-sanaa mut lapsi ei oo onneks kuullu. Mun on tosi vaikea puhua näistä asioista, just koska mä oon itse valkoinen niin mulla ei oo omakohtaista kokemusta rasismista. Toki oon kuunnellu kavereiden kokemuksia jne. Ja tietty mun lasta on haukuttu ihonvärinsä takia (niin et oon joutunu tekemään rikosilmoituksenkin), joten aika ihon alle nää menee.

Mä oon koittanu vahvistaa lapsen identiteettiä sillä, että oon puhunu hänelle aina paljon isänsä kotimaasta (Ugandasta), ollaan kuunneltu musiikkia ja kartalta tutkittu missä se maa on. Puhuttu suomalaisuudesta ja siitä että suomalainen voi olla minkä näköinen vaan, ja siitä että lapsi on puoliksi afrikasta ja puoliksi euroopasta. Ja että sen takia hänellä on tummempi iho kun äidillä ja kihara tukka, ruskeat silmät, koska se kaikki tulee isän puolelta.

Oon opetellu hoitmaan afrotukkaa ja puhun lapselle siitä kuinka kaunis tukka sillä on ja se saa olla ylpeä kummastakin kotimaastaan. Lapsen tukalle oli naurettu tarhassa ja siitä puhuttiin pitkään, että Noel on Noelin näköinen ja se on hieno asia. Pitää olla ylpeä itsestään, oli millainen tahansa.

Tää on sellanen asia missä oon jotenkin ihan että käääk, toivon että teen tässä asiassa ”oikein” ja vahvistan lapsen identiteettiä jotenkin oikealla tavalla. Oon tosi paljon lukenu kaikenlaista aiheeseen liittyen, ja otan mielelläni vastaan lukusuosituksia aiheesta lisääkin!

Oon myös sanonu esim. sitä, et kun kaikki tuntemattomat aina lääppii lapsen tukkaa, et se ite saa päättää saako siihen koskea vai ei. Rasismista, kun se on ajankohtaista (valitettavasti on), puhun kuten kaikista asioista – suoraan, rehellisesti ja lapsen tasoisesti.

Mikä mielestäsi on vahvuutesi?

Empatiakyky, periksiantamattomuus, oikeudentaju.