My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

5.30 soi herätyskello. Tai tarkemmin sanottuna kolmas torkku, ja pakottaudun ylös sängystä. En ole koskaan osannut nousta ylös ilman että torkutan. Vihaan aamuherätyksiä, mutta minkäs teet kun on pakko herätä töihin. Onneksi minulla on työpaikka minne on kiva lähteä, koska se helpottaa aamuja (edes vähän).

6.15 lähdemme päiväkodille. Useimmiten aamut sujuvat ihan hyvin, välillä tulee pientä kiukkua itse kullakin, mutta useimmiten ei. Tänä aamuna itselläni meni hermo, koska meillä ei ollut leipää joten en saanut aamiaista tehtyä töihin. Tiuskin lapselle kun hän oli niin hidas pukemaan. Huoh. Huono äiti-fiilikset vahvana heti aamusta.

Uskomatonta kun jo kuudelta aamulla aurinko nousee!

6.37 olen vienyt lapsen päiväkotiin (minne hän onneksi jää tosi mielellään), ja lähden bussipysäkille, josta lähtee bussi 6.44. Meillä on aika minuuttiaikataulu aamuisin, mutta se toimii hyvin.

Työmatkalla juon kahvia ja kuuntelen äänikirjoja ja podcasteja. Tällä hetkellä kuuntelussa on Harry Potter, ja aina kun tulee uusi jakso niin kuuntelen podcasteja: Huorapuutarha, Kaverin puolesta kyselen ja Jäljillä on ollut ihan suosikkeja.

7.20 vaihdan bussia. Usein tämä toinen bussi on myöhässä tai jättää vuoroja väliin, minkä takia joudun lähtemään töihin niin että varaan ylimääräisen vartin matkoihin. Se on rasittavaa, koska on muutenkin pitkä työmatka. Laitan palautetta jatkuvasti HSL:lle asiasta, mutta he eivät tartu asiaan millään tapaa. Raivostuttavaa! Tästä lystistä maksan 106€ kuukaudessa. Tänä aamuna käy tosi nolosti, kun vilkaisen kännykkää ja olen niin väsynyt etten huomaa että bussi tuleekin jo. Bussin piti tulla vasta 5 minuutin päästä mutta kuski kaahaa täysiä ja on etuajassa – viime tingassa heiluttelen matkakorttiani. Huomaan että kuski kiroaa ja selvästi huutaa ”jumalauta vittu” ja kurvaa pysäkille. Pyydän anteeksi ja kuski mulkaisee vihaisena. Kiva alku tälle päivälle…

Ei kantsi keskittyä kännykkään kun odottaa bussia. Note to self.

7.45 työt alkavat. Aamuvuoro on jo paikalla ottamassa vastaan ensimmäisiä lapsia ja minä tarjoilen aamupalan lapsille tasan kahdeksalta. Yleensä samalla juon kahvia tai teetä ja syön oman aamupalani.

8.30-11 me ulkoilemme ja teemme töitä pienryhmissä. Ohjaan tosi mielelläni kädentaitoja, ja olemme aloittaneet pääsiäisaskartelut jo. Meidän tiimissä on neljä kasvattajaa ja 19 lasta, ja joka viikko valitsemme yhden pienryhmätehtävän joita ohjaamme pitkin viikkoa kolmelle eri pienryhmälle. Tällä viikolla meidän opiskelijallamme on näyttöviikko joten pienryhmätoiminta on aika suunnittelematonta. Maanantaista perjantaihin kuuluu aina joka viikko kädentaitoja, jumppaa, musiikkia ja kielen kehitystä, ohjattua leikkiä, sekä perjantaisin yleensä tehdään joku retki. Yksi kasvattaja on varattu aina yhden erityislapsen tueksi.

Tänään jään viskareiden kanssa sisälle ja piirrämme ja muovailemme. Sen jälkeen lähdemme ulos 1,5 tunniksi ja on ihana ilma kun aurinko paistaa.

Työlooki tänään.

11.15-12 syömme lounasta. Ruuaksi on kalakeittoa, leipää, tomaattia ja näkkäriä. Ruuan jälkeen lapset käyvät vessassa ja menevät nukkumaan. Menen tarvittaessa auttamaan nukuttamisessa, ja sitten kello 13-14 menen vahtimaan lasten unta lepohuoneeseen. Jos minua ei tarvita nukuttamiseen (joskus sinne tarvitaan jopa neljä kasvattajaa, mutta useimmiten kaksi riittää), hoidan muita hommia ja otan pienen kahvitauon.

Tänään meillä on tiimipalaveri, ja teen samalla viikkotiedotetta. Joudumme tekemään ne kahvihuoneessa koska yksi tiimistämme on näyttökeskustelussa opiskelijan ja opettajan kanssa. Saan tehtyä tiedotetta valmiiksi jotta voin perjantaina viimeistellä sen ja lähettää vanhemmille. Kahvihuoneemme on avoin tila myös lapsille, joten tiedotetta ja palaveria on hieman hankalaa tehdä, kun koko ajan tulee keskeytyksiä. Mutta keskeytykset kuuluvat olennaisesti lastenhoitajan työhön, joten emme edes osaa häiriintyä, heh.

14.00 välipalatarjoilu alkaa ja lopetan tietokonehommat ja siirryn auttamaan lapsia pukemaan unien jälkeen ja rauhoittumaan pöydän ääreen syömään. Tässä vaiheessa päivää lapset yleensä hyppivät pitkin seiniä ja meteli on korvia huumaavaa. 14.30-15.00 lähden ulos muutaman ensimmäisen lapsen kanssa ja juttelen usein vanhemmille jotka tulevat jo hakemaan lapsiaan. Tässä työssä yksi haastavimpia asioita on vanhempien kanssa kommunikointi, etenkin jos on jotain ikävämpää kerrottavaa lapsista.

Lue myös: Olen ollut äitinä tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

15.30 lähden kotiin. Minulla on usein kiire bussiin joka lähtee pysäkiltä 15.36. Vaihdan bussia 15.56 ja joskus ehdin tässä välissä käymään kaupassa. Jos ehdin, ostan yleensä pienen yllätyksen lapselle, toissapäivänä ostin otsalampun, viime viikolla pääsiäismunan.

16.40 saavun lapsen päiväkodille missä usein on vastassa hyväntuulinen lapsi jonka kanssa käymme läpi mitä olemme päivän aikana tehneet ja syöneet. Riemu on lapsella suuri, jos olemme sattuneet syömään samaa ruokaa. Tänään siellä on kiukkuinen ja nälkäinen ja kaiken lisäksi märkä lapsi vastassa. Olen juuri taas tilannut lapselle uuden kurahaalarin koska edelliset eivät pidä vettä (myös ainoat uudet vedenpitävät hanskat ovat hukassa, mutta se on jo vähän liikaa kapasiteetilleni juuri nyt). Käymme kaupassa nopeasti ja lapsi haluaa broilermakaronilaatikkoa. Itse päätän syödä edellispäivän valmiita hampurilaisia, jotta saisimme syötyä nekin pois jääkaapista.

Hiihtolomalla kävimme Heurekassa, mistä ostin niin coolin avaimenperän itselleni.

17.30 tulemme vihdoin kotiin, koko matkan kaupasta kotiin kuuntelin lapsen ”tylsää äiti tylsää äiti nälkä ÄITI ÄITI TYLSÄÄ en jaksa kävellä” mankumista. Olen väsynyt ja nälkäinen ja itsekin kiukkuinen. Myönnän, että saatoin mankua takaisin lapselleni, kuten jokainen kypsä, aikuinen 36-vuotias äiti tekisi tässä vaiheessa.

18.15 olemme kummatkin syöneet (sohvalla Netflixiä katsoen) ja paremmalla tuulella. Tunnin päästä pitäisi aloittaa jo iltatouhut. Makaamme sohvalla, katsomme Barbapapaa ja syömme irtareita mitä eilen ostimme kaupasta. Meillä karkkipäivä on häilyvä käsite ja sohvalla syöminen enemmän sääntö kuin poikkeus. Boheemissa kodissa ei mikään ole niin justiinsa. Meillä myös odottaa viikon ajalta kaikki roskat ulosviemistä, tiskipöytä on röykkiö ja kämppä kaaos. En jaksa välittää tällä hetkellä siitä, kun on mukavampaa maata sohvalla lapsi kainalossa ja katsoa Barbapapaa.

Äitien tekemää ruokaa!

19.15 mennessä olen raivannut lapsen huonetta (vaihdoin järjestystä sunnuntai-iltana, taas joku random päähänpisto), laittanut meidän vaatteemme aamua varten valmiiksi ja sanon lapselle että nyt suihkuun. Lapsi alkaa raivoamaan että ei halua, ja hetken vängättyämme raukka alkaa itkemään ja sanoo ”äiti arvaa miksi itken, no siksi että mua väsyttää kamalasti ja haluan nukkumaan!” Halaan häntä ja passitan suoraan sänkyyn. Olin juuri hänen huoneessaan laittanut kaikki unikaverit yhteen laatikkoon, ja lapsi ehdottaa että veisimme sen makuuhuoneeseen jotta olisi helpompi sieltä aina valita unikaveri.

Makaan hänen vieressään kunnes hän nukahtaa. Joinakin iltoina siihen saattaa mennä tunti, tänä iltana lapsi nukahtaa melkein heti kun pää osuu tyynyyn, eli oli siis oikeasti todella väsynyt. Äitiys on kyllä jatkuvaa tasapainottelua siinäkin että osaa kuunnella lastaan. Onko se oikeasti niin väsynyt että haluaa nukkumaan, vai pistääkö muuten vain hanttiin?

19.40 makaan edelleen sängyssä ja kirjoitan tätä postausta, koska en jaksa nousta. Tekee mieli simahtaa suoraan tähän viereen, mutta kun on pakko käydä suihkussa ja valmistella loputkin asiat huomista aamua varten. Meillä on niin vähän aikaa aamuisin että haluan aina laittaa kaiken mahdollisimman valmiiksi.

20.15 olen käynyt suihkussa, ja se on ihan riemuvoitto. En nimittäin jaksa käydä joka ilta suihkussa, kun väsymys jo voittaa ja rojahdan sänkyyn. Suihkussa kuuntelen ysäri-dancehall miksausta, ja se piristi iltaani. Mikään ei saa paremmalle tuulelle kuin pieni tanssahtelu, oli se sitten suihkussa tai missä vain. Kyllä, minä tanssin suihkussa!

Silmäpussit olalle ja suihkuun…

Katson hetken vielä läppäriltä muutaman jakson sarjoja, ja makaan raatona sohvalla. Koitan huoltaa hieman todella jumissa olevaa niskaani mm. kipukoukulla. Niska on taas ollut niin jumissa että kärsin päänsäryistä ja migreenistäkin toissapäivänä. Juuri ennen nukkumaanmenoa saan ihanan viestin blogin lukijalta instassa, että olen onnistunut yhdellä kuvallani piristämään hänen päiväänsä edes vähäsen. Niin ihanaa <3

22.20 menen nukkumaan. Nukumme lapsen kanssa samassa sängyssä, ja olen luopunut kokonaan lapsen omasta sängystä. Olemme nukkuneet neljä vuotta todella surkeasti, ja tällä hetkellä nukumme täydet yöt kun olemme vierekkäin, joten olemme näin niin kauan kun se toimii.

Olen aivan poikki, mutta innoissani siitä että huomenna on perjantai. Lauantaina lapsi menee vanhempieni luo yöksi ja saan vähän hengähtää. Ihanaa viikonloppua kaikille!


Lue myös:

Ommeltua: työkaverille tarhatädin luottopussukka

Ommeltua: työkaverille tarhatädin luottopussukka

Työkaveri pyysi että vaihtaisin vetoketjun hänen työlaukkuunsa. Otin laukun kotiin ja aloin katsomaan sitä tarkemmin, ja tajusin että se onkin ihan rikki, koko laukku! En viitsinyt alkaa korjaamaan laukkua joten ompelin hänelle ihan uuden samanlaisen.

Laukku

Pussukan kangas ja vuori on kirpparilta ostettu verho, myös vetoketju on kirpparilta.

Laukku
Laukku

Hihnaksi laitoin kengännauhan mikä sitten osoittautui virheeksi – se olikin erittäin purkautuvaa sorttia ja jouduin vaihtamaan sen toisenlaiseen nauhaan. Note to self – ei kengännauhoja hihnoiksi!

Mitä piditte laukusta? Olisiko kiva jos julkaisisin jonkun tällaisen laukun tai muun kaavan ja ompeluohjeet?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Poikani täyttää viisi vuotta tänään. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut kokonainen ihmiselämä, tai siltä ainakin tuntuu. On ollut ylä- ja alamäkiä, pieniä ja isoja. Vaikka en tykkääkään ns. sankaritarinoista, joissa masentunut kertoo kuinka on oppinut masennuksesta sitä sun tätä, niin joku totuus siinä on. En usko siihen että kaikella on tarkoitus tai jokin merkitys, tai että kaikesta voi oppia jotain. Jotkut asiat ovat vain paskoja, eikä niiden tarkoitus ole tehdä ihmisestä parempaa tai olla jokin suuri elämän opetus. Mutta itse koen että vastoinkäymiset äitiyden alkutaipaleella ovat muokanneet minua osittain täysin uusiksi, ja olen joutunut pohtimaan kuka olen, mitä haluan, mitkä ovat voimavarani?

Mitä kaikkea sitten äitiys ja synnytyksen jälkeinen masennus ovat minulle opettaneet?

Kaikesta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mitä olen äitiydestä oppinut. Äitinä sitä potee niin helposti huonoa omaatuntoa kaikesta. Siis oikeasti, ihan kaikesta. Ei ole asiaa mistä ei muka voisi tuntea huonommuutta, koska äitinä oleminen on niin iso asia että sitä koko ajan pelkää epäonnistuvansa.

Isoimpia juttuja mistä olen potenut huonoa omaatuntoa on huutaminen ja raivoaminen. Mutta kunhan vain tilanteet käy jälkikäteen läpi lapsen kanssa, sanoittaa omia ja lapsen tunteita ja selittää miksi kävi näin, ja tarvittaessa pyytää itse myös anteeksi – niin lapsi ei siitä todellakaan mene pilalle. Päinvastoin, lapsi oppii vanhemmalta tunteiden käsittelyä. Omalla kohdallani väsyneimpinä aikoina huusin ja raivosin joka päivä paljon, ja silloin hain apua, koska jatkuva huutaminen ei tee hyvää kenellekään. Sen sijaan ärsyyntyminen ja päreiden polttaminen silloin tällöin on ihan normaalia.

Olen myös tuntenut huonommuutta esimerkiksi siitä että olemme syöneet valmisruokia ja puolivalmisteita enemmän kuin olen ikinä elämäni aikana syönyt. Olen aina ollut intohimoinen ruuanlaittaja ja tykkään tehdä kaikki ruuat itse, ja olen aina inhonnut valmisruokia. Univaje ja stressi sekä masennus on kuitenkin vienyt niin paljon voimia, että en ole jaksanut paljoa kokkailla.

Nyt olen kuitenkin heittänyt huono äiti-fiiliksen romukoppaan tämän (ja onneksi monen muunkin asian) suhteen – kunhan on ruokaa pöydässä ja edes joskus itsetehtyä ruokaa niin kaikki on hyvin.

Tällaiselta voi vessapaperiteline näyttää lapsiperheessä.

Osaan ottaa apua vastaan matalammalla kynnyksellä

Olen aina ollut itsenäinen nainen joka ei tarvitse eikä halua kenenkään apua. Kannan itse kauppakassini ja avaan oveni, kiitos vaan! Äitiys ja etenkin yksinhuoltajuus on opettanut minulle sen että apua voi ja pitää ottaa vastaan. On ollut pakko opetella omat heikot kohtansa, ja itsensä kuuntelu. On pitänyt opetella ettemme selviä tässä maailmassa yksin.

Ja miksi ihmeessä pitäisi, jos kerran on niin onnekas että on läheisiä, jotka pystyvät ja haluavat auttaa?

Olen armollisempi itselleni, sanon enemmän ”ei kiitos”

Olen aina vaatinut itseltäni tosi paljon kaiken suhteen. No, paitsi ehkä siivoamisen suhteen, siinä olen aina ollut aika, noh… rento. Poden huonoa omaatuntoa ties mistä asioista, mitä en mielestäni tee oikein tai kunnolla, aina voisi tehdä vielä vähän lisää sitä ja enemmän tätä. Olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan, ja sanon ei kiitos niille asioille joita en juuri sillä hetkellä jaksa enkä halua elämääni.

Minun ei tarvitse auttaa joka ikistä tuttua muuttamaan uuteen asuntoon tai osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Jos asia ei ole täysin pakollinen ja elintärkeä – voin sanoa ei kiitos. Sillä tavalla kunnioitan itseäni ja omaa jaksamistani. Olen siis toisin sanoen pyristellyt irti mielistelijän ja kiltin tytön syndroomasta.

En kuvittele (enää) olevani täydellinen kasvattaja

”Olin täydellinen kasvattaja kunnes tulin äidiksi”. Lapsettomana jakelin neuvoja muiden äitien ja isien selän takana oikealle ja vasemmalle – ja varmasti valitettavasti myös päin naamaa. Olen pahoillani, en yhtään tajunnut! On niin helppo arvostella mielessään vanhempaa joka hermostuu lapselleen että onpa kamalaa, minä en ainakaan huuda lapselleni koskaan tuolla tavalla. Nyt voin sanoa kovaan ääneen että NIIN VARMAAN, ja nauraa jälkikäteen omalle naiviudelleni.

Lapsi vetää esille omasta itsestäni myös juuri ne rumimmat ja kamalimmat puolet joilta helposti itse koittaa sulkea silmänsä. Tai ainakaan niitä ei koskaan tunnustaisi ääneen – olen helposti ärsyyntyvä, huudan, sanon rumasti, uhkailen, lahjon, heittelen tavaroita vihaisena… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lapsesta voi peilata omia järkyttävän rumia puoliaan, ja se ei aina ole kaunista katsottavaa. Näistä pienistä peileistä voi kuitenkin yrittää oppia jotain itsestään.

Äitiys ja masennus on opettanut minulle lempeyttä itseäni kohtaan mutta myös muita kohtaan. Ymmärrän paremmin että kaikilla voi olla vaikeuksia, vastoinkäymisiä ja asioita joita ei huudella kaikille kylillä. Sen takia meidän pitäisi aina koittaa suhtautua armollisemmin itseä mutta myös muita ihmisiä kohtaan.

Äitiys on myös opettanut minua, entistä sokeripalaa joka sulaa sateella, nauttimaan ulkoilusta säässä kuin säässä.

Olen sittenkin introvertimpi kuin kuvittelin

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina, helposti lähestyttävänä, kaikkien kaverina, helposti small talkaavana tyyppinä. Äitiys on kuorinut esiin minusta myös introvertin puolen, jota en tiedostanut minussa olevani. Olen varmasti aina ollut myös sisäänpäin kääntyvä ja omaa aikaa arvostava, en ole vain tajunnut sitä aiemmin. Ennen lapsen saamista olen nauttinut myös kovasti yksinäisyydestä, siitä että saan kokonaisen viikonlopun vain tehdä asioita itsekseni, ja sulkeutua kotiin Netflixin kanssa, eikä vilkaistakaan puhelinta. Onneksi äitiys opetti sen että voin myös välillä miettiä mitä minä haluan ja tarvitsen, ja jos se on hiljaisuus ja yksinolo, niin sitten se on niin.

Olen oppinut eritysherkkyydestä

Introvertin puolen löydettyäni olen myös tajunnut olevani erityisherkkä, aivan kuten poikanikin on. Kun vauvana jo hänellä oli paljon yöherätyksiä, pelkäsi kovia ääniä ja imuria, aloin tutkimaan mikä voisi olla kaikkien oireiden taustalla, ja silloin luin ensimmäistä kertaa eritysherkkyydestä. Olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin, voit lukea täältä postauksen eritysherkästä ekstrovertista.

Ihminen tarvitsee unta ja lepoa

Olen kärsinyt univaikeuksista aika-ajoin elämäni aikana. Luulin tietäväni mitä unettomuus on, kunnes tulin äidiksi (ja tähän välihuomautuksena – en väheksy todellakaan lapsettomien unettomuutta, vertaan tässä nyt omiin kokemuksiini aiheesta). Olin yhdessä vaiheessa tulla hulluksi (ja niin taisin tullakin) univajeesta. Se tuntui suorastaan kidutukselta, ja pääni oli ihan koko ajan täysin sekaisin. Olen oppinut arvostamaan hyvin nukuttua yötä ja iltakukkujana olen oppinut menemään aikaisin nukkumaan. Se on nykyajan luksusta minulle, että saan mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua täyden yön heräämättä!

Portugalissa rannalla kun lapsi oli vuoden ikäinen. Lapsen kanssa voi ja pitää todellakin matkustaa!

Newsflash – olen välillä väärässä

Tämä on ollut yksi ärsyttävimpiä ja rasittavimpia asioita äitiydessä! Tuo lapsi tuntee minut niin hyvin ja osaa vetää oikeista naruista, ja toteaa lähes joka päivä että äiti oli väärässä. Vähän aikaa sitten sain todistaa lapselle että kappas, äiti olikin oikeassa, ja ai että mikä fiilis se olikaan! Hahaa.

On todella ärsyttävää kun oma lapsi on kuin pieni miniversio itsestäni. Kun riitelemme ja väittelemme, on kuin väittelisi pienen oman itseni kanssa. Kuulen omia ajatuksiani ja lausahduksiani hänen suustaan. Ja sitten hän sanoo päälle että ”niin äiti, eli mä olin oikeessa!” Aaargh.

En muista mistä me väittelimme eräs aamu, mutta lopulta totesin lapselle ärtyneenä että ”en tiedä!”, johon lapsi totesi näsäviisaasti että ”mä kun luulin että sä tiedät aina kaiken, äiti”. Touché lapseni, touché.

Olen oppinut pelkäämään entistä enemmän kaikkea

Voi että, miten jo raskausaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Että syön jotain epäsopivaa, että stressaan liikaa ja vauva tuntee sen, että kaadun liukkaalla tiellä vatsalleni. Entäs sitten kun vauva tulee maailmaan? Jos en olekaan hyvä kasvattaja? Mitä jos lapsi jää auton alle kun kävelee koulutiellä ensimmäisen kerran? Vienkö lapsen päiväkotiin ja minkä ikäisenä? Millä ruualla aloitetaan sormiruokailu ja voiko parsakaaliin tukehtua ja kuolla? HUH heijaa sentään.

Ennen kaikkea – olen oppinut rakastamaan aivan hulluna

Tunsin tietysti valtavaa rakkautta vauvaa kohtaan jo kun hän oli vatsassani. Jo se rakkaus tuntui uskomattomalta. Muistan kun olin ultrassa ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen kun sain tietää että poika on tulossa. Sitä on aivan mahdoton kuvailla edes. Kun sain lapsen syliini ensimmäistä kertaa, en tiedä tunsinko niinkään rakkautta, vaan enemmänkin hämmennystä ja kiitollisuutta siitä että kaikki meni hyvin. Vasta seuraavana päivänä kun sain vauvan viereeni (hän oli yön hoitajien kanssa, kun itse olin sektiosta sekaisin, lue synnytyskertomuksesta tarkemmin täältä) alkoi rakkaus kasvamaan. En voinut ymmärtää miten olin luonut jotain niin kaunista ja täydellistä.

Rakastan lastani päivä päivältä enemmän ja enemmän enkä voi ymmärtää miten hän osaa olla niin kerta kaikkiaan ihana, fiksu, kohtelias, kaunis, kiltti, temperamenttinen, lahjakas, huumorintajuinen, tiedonjanoinen ja uskomattoman täydellinen tyyppi.

Onnea Noel 5 vuotta!

Ommeltua: olkalaukku verhosta ja nahkatakista

Ommeltua: olkalaukku verhosta ja nahkatakista

Olen laukkuhörhö – omistan noin tsiljoona laukkua mutta olen jatkuvasti sitä mieltä ettei minulla ole laukkuja. Siksipä teen niitä koko ajan lisää. En ole onnistunut tekemään sitä täydellistä laukkua, minkä kaavalla voisin tehdä isoja ja pieniä laukkuja kaikkiin tarpeisiin.

Nyt olen ihastunut olkalaukkuihin, joita en ole käyttänyt varmaan 10-15 vuoteen. Olen suosinut yli-olan heitettäviä laukkuja tai reppuja. Nyt siis tein jonkinlaisen olkalaukun ja kangaskassin risteytyksen.

Mustavalkoinen kangas on H&M:n verho, ostettu UFF:ilta. Nahkapala on nahkatakista joka on myös ostettu kirpparilta. Laukussa on kaksi sisätaskua ja magneettikiinnitys. Kaava on oma sovellus.

Nahkatakista otettu pala on leikattu alkuperäisten saumojen mukaan. Tykkään tosi paljon käyttää nahkatakkeja laukuissa, koska niistä on hauska keksiä yksityiskohtia, jotka on takissa jo alunperin. Olen monesti käyttänyt nahkatakkien valmiita taskuja laukkuihin, niistä tulee hauskan näköisiä.

Mitä piditte laukusta? Tämä alkaa olemaan jo aika hyvä kaava, tähän laukkuun mahtuu kaikenlaista. Hihnasta tuli liian pitkä, mutta sen vielä lyhennän.


Lue lisää:

Tampereella Yle Perjantai -ohjelman kuvauksissa!

Tampereella Yle Perjantai -ohjelman kuvauksissa!

Eilen oli kyllä elämäni jännittävimpiä päiviä taas! Jos joltakulta on mennyt ohi, niin minua haastateltiin eilen Yle Perjantai -ohjelman sadannennessa (sadannessa?) jaksossa, johon oli kutsuttu neljä dokkareissa ollutta tyyppiä. Lähdimme ystäväni Ninan kanssa junalla Tampereelle, missä meitä odotti ilmainen yöpyminen Scandicissa, hotelliaamiainen ja taksikyydit.

Saavuimme hotellille neljän maissa, ja seiskan aikaan olimme jo Tampereen Työväen Teatterin klubin takahuoneessa meikattavana.

Takahuoneessa oli kaikkea hyvää syötävää, mutta en meinannut saada alas mitään ruokaa kun jännitti niin. Sinne oli tilattu Perjantain 100-jakson kunniaksi kakkuakin!

Jaksossa oli myös muita dokkari-tyyppejä: Eric (Liian pelottava lapsi), Mesi (BTW, mä en oo tyttö), ja Meeri (Sokea äiti). Kaikki nämä tyypit oli aivan ihania. Oli ihanaa saada tavata teidät kaikki, ja toivottavasti joskus törmätään taas!

yle perjantai

Yhtäkkiä minut kutsuttiin mikin laittoon, ja meille selvisi että minä olen ensimmäisenä vuorossa ja joutuisin (öhm, pääsisin) ihan keskelle lavaa juttelemaan. Mesin kanssa juuri ennen sitä pohdittiin, että jos joudumme keskelle istumaan taitaa jännittää super-paljon enemmän! Olisi ollut helpompaa istua muiden kanssa yhdessä ns. yleisön joukossa, mutta ei, pelkoja päin vaan ja lavalle!

yle perjantai

Neljän minuutin haastattelu meni aivan silmänräpäyksessä, ja mielestäni se meni hyvin vaikka en muistakaan mitä puhuin! Ohjelman pääset katsomaan jälkikäteen täältä, itse en ole vielä kehdannut katsoa sitä. Omaa itseään on tooodella vaikea katsoa etenkin videolta.

Sain heti ohjelman jälkeen paljon viestejä, ja tällä kertaa ne olivat 100% positiivisia ja ylistäviä! Kiitos siis niistä tuhannesti <3

yle perjantai
Minä, Sean ja kaverini Nina.

Lähdimme kulmabaariin jatkoille Yleläisten kanssa, ja syötyämme Ninan kanssa rasvaiset ristikkoperunat ja juotuamme muutamat kaljat alkoi väsyttää niin pirusti, että oli pakko ottaa taksi hotellille ja mennä nukkumaan lämpimän peiton alle. Olihan kello jo kaksi yöllä! Ihanaa olla niin vanha ettei koe mitään painetta lähteä juhlimaan, vaan voi mennä hyvillä mielin nukkumaan.

Aamulla olo oli väsynyt mutta onnellinen. Sain nukuttua yllättävän hyvin. Uskalsin ja sain niiin hyvää palautetta! Perjantai-ohjelman kaikki tyypit kävivät vuoronperään kehumassa miten hyvin meni ja kuinka puhuin asiaa. Paras oli, kun Marzi Nyman tuli kättelemään ja sanoi että olen sankaritar. Jes!

Etukäteen minua jännitti ohjelma niin paljon, että tuntui että olisin voinut oksentaa. Kuitenkin jostain kaivan esille sellaisen asiallisen moodin, missä osaan selittää juuri sen mitä haluankin, en tiedä miten. Oli niin upeaa päästä taas puhumaan telkkariin ja mietinkin että vau, olenpa päässyt pitkälle ja mitä kaikkea olenkaan päässyt tekemään sen jälkeen kun aloin kirjoittamaan ajatuksiani blogiin pari vuotta sitten. Aivan mykistyttävää. Haluan tehdä lisää tällaista!

Sitten menimme hotelliaamiaiselle (ai että, aina yhtä ihanaa), ja lähdimme kaupungille vielä päiväksi hengailemaan. Kävimme (museokortilla!) Vapriikissa ja muutamalla kirppiksellä. Koko ajan oli olo että voi kunpa Noel olisi ollut mukana, vaikka olihan se ihanaa syödä rauhassa aamupalaa ja katsella kun muiden lapset sai raivareita. Ostin Noelille tuliaiseksi Vapriikista kiviä, koska se rakastaa niitä. Se oli niin innoissaan niistä!

Hotellin aamiaisaula oli ihan käsittämättömän ihana.
Vapriikissa oli mielenkiintoinen Vampyyri-näyttely! Tässä poseeraan Nosferatun kanssa, kuinkas muutenkaan.
Tru Blood! Tru Blood!

Vapriikissa olen käynytkin kerran aikaisemmin, ja nyt siellä oli lisäksi Vampyyri -näyttely mikä kiinnosti tosi paljon. Olin ehkä vähän pettynyt, kun kuvittelin näyttelyä laajemmaksi, mutta silti se oli todella hyvä. Ra-kas-tan Coppolan vuoden -92 Draculaa niin paljon, olen katsonut sen 90-luvulla (ihan liian nuorena) varmaan tuhat kertaa. Rakastin myös Tru Blood-sarjaa, paitsi niinä viimeisinä kausina. Eka kausi BEST. Ah. Vampyyrit <3 (muistatteko muuten lapsena että oisitte lukenu Pikku Vampyyri-kirjoja? Parasta!)

Kävimme myös Radiokirppiksellä ja Kodin Kakkonen -kirpparilla. Kummassakin ehdimme vain käväistä, koska olimme sen verran myöhään liikenteessä että ne ehtivät mennä kiinni. Kummatkin olivat ihan käymisen arvoisia (etenkin Radiokirppis on legendaarinen), mutta kyllä täytyy sanoa että nykyään kirppikset on täynnä ylihintaista roinaa. Se ärsyttää joka kerta.

Kummallakin kirpputorilla oli uutta kiina-krääsää pöydät täynnä kovaan hintaan, rikkinäisiä ja likaisia vaatteita ja tavaraa mikä kuuluisi jo kaatopaikalle. Esim. niin selvästi kiina-piraatti-kopio lompakoita uutena: 12.95€. Kämäinen vanha kukkapöytä: 36€! Pehmolelu-toukka: 9€! Rikkinäinen iso dino-pehmo: 12€! Niinkun mitä hittoa! Ärsyttää. Kaveri löysi yhden paidan ja yhden huivin, minä en ostanut mitään.

Muuten meillä oli kyllä tosi mukava kaupunkilomailu Tampereella lauantaina, museoineen ja kirpputoreineen. Tykkään Tampereesta! Että moro vaan kaikille sinne!

Katsoitko Perjantain jakson? Mitä tykkäsitte?


Lue myös:

Ommeltua: Jujunan timantti-maaliroiskemekko

Ommeltua: Jujunan timantti-maaliroiskemekko

Löysin Eurokankaasta aivan supersiistin kankaan, musta trikoo johon on roiskittu neonmaalia. Olen tällaista kangasta miettinytkin, että jos itse tekisi, mutta nyt sellainen löytyi valmiina.

Ompelin kankaasta mekon perjantaille, kun menen Yle Perjantain live-ohjelmaan. Pitäähän sinne olla päälle uusi mekko! Otin kuviin mukaan myös uudet Dr. Martensit, pinkit glittermaiharit. Olen rakastunut niihin täysin.

Jujuna timantti
Taustalla perus pyykkitelineet ja sotkut.
Jujuna timantti
Edelliset silmälasit alkoivat olla niin naarmuiset, että piti ottaa nämä toiset käyttöön, jotka ostin samaan aikaan edellisten kanssa. Tuntuu oudolta olla toisilla laseilla!
Jujuna timantti
Uudet kengät on tilattu Footwearilta, Dr. Martensit pinkki-glitterisinä. Rakastan!

Kaavana on tuttu ja turvallinen Jujunan timanttimekko. Ihan suosikkeja, tällaisia mekkoja haluaisin tehdä kaikissa eri väreissä ja kuoseissa! Kengät ovat siis myös uudet, puoli vuotta kuolaamani Dr. Martensit glitter-pinkkeinä. Ai että, yhdet kengät voi saada ihmisen hyvälle tuulelle! Päätin puolen vuoden miettimisen jälkeen että olen sen arvoinen, ja tilasin kengät. Kääk!

Joissakin keskusteluissa olen nähnyt, että joidenkin mielestä tämä timantti -malli ei sovi isokokoisille naisille. Minä kuitenkin viihdyn tässä mekossa, enkä voisi vähempää välittää mitä muut ovat mieltä!

Mitä piditte uudesta mekosta?



Lue myös:

Yle Perjantain live-lähetys kutsuu minua taas 1.3.!

Yle Perjantain live-lähetys kutsuu minua taas 1.3.!

Yle Perjantai-ohjelmalla on tulossa sadas live-ohjelma nyt perjantaina, ja sinne on kutsuttu vieraita jotka ovat esiintyneet Perjantain dokkareissa. Minut kutsuttiin paikan päälle live-ohjelmaan nyt perjantaina 1.3. kertomaan mitä minulle kuuluu. Ohjelmassa näytetään pieni osa dokkarista ja minua haastatellaan lyhyesti ja kerron meidän kuulumisia.

”ULTRA MEGA SPECIAL GOLDEN TURBO THROWBACK 100 -erikoislähetys juhlii sadatta (100.!) suoraa lähetystä ja marssitamme ruutuun joukon ikimuistoisimpia hahmoja Perjantain ja Perjantai-dokkareiden historian varrelta.”

Joten jos haluat nähdä minut livessä, laita perjantaina telkkari ykköselle kello 21.05! Jos et pääse silloin telkkarin eteen jakso löytyy jälkikäteen Areenasta.

Tosi jännittävää, toivottakaa tsemppiä! Tie vie perjantaina Tampereelle!



Aiheeseen liittyvää:

Mekko lahjaksi pienelle tytölle

Mekko lahjaksi pienelle tytölle

Ystäväni lapsi täytti viikonloppuna vuoden, ja tein hänelle lahjaksi ihanan pienen mekon. Kankaat ovat kaikki omista varastoistani, muistaakseni Eurokankaasta. On kätevää kun näihin lasten vaatteisiin voi käyttää kankaiden jämiä.

Jujuna frill
Jujuna frill

Kaavana on Jujunan frillapaita johon tein lisäksi kellohelman. Helman saksin vain silmämääräisesti, kun ompelin tietysti vasta juhlien aamupäivänä.

Jujuna frill

Lyhensin paidan helmaa vähän, koska mekosta näytti tulevan tosi pitkä. Lahjan saaja ei vielä ymmärrä lahjansa päälle, mutta äiti oli innoissaan!

On muuten aivan ihanaa, että valon ja auringon määrä lisääntyy päivä päivältä. Tunnen kuinka sisälläni syttyy pieni toivon kipinä, että kevät tulee ja energiataso lisääntyy! Jee! Tänään kun lähdimme lapsen kanssa ulos viettämään ensimmäistä lomapäiväämme (viikon palkallinen loma!), löysimme talon vierustalta kevään ensimmäiset kukat. <3


5 random faktaa minusta ja paljastus – minkälaisia videoita tykkään katsella?

5 random faktaa minusta ja paljastus – minkälaisia videoita tykkään katsella?

Oikean puolen ongelma

En tiedä mistä, miksi tai milloin tällainen tapa on tullut, mutta kun puen kengät, hanskat tai minkä tahansa vaatteen, laitan ensin oikean puolen. Oikea kenkä, oikea hanska… jos vahingossa laitan ensin vasempaan jalkaan sukan, se täytyy ottaa pois ja laittaa ensin oikealle puolelle. Muuten tuntuu tosi kummalliselta. Haha, tiedän, tosi outo olen.

Vaihdan jatkuvasti huonekalujen järjestystä

Äitini aina nauraa minulle, kun usein sanon että minulla on uusi idea järjestykselle. Seuraavana päivänä olenkin jo vaihtanut järjestystä. Kun ystävät tulevat kylään, ei kukaan ihmettele kun sohva on taas vaihtanut paikkaa ja kolmasosa huonekaluista on vaihtunut uusiin. Ostan melkein kaikki huonekalut kirpputoreilta joten uutta ei tule usein ostettua. Jos ostan uutta, se on usein Ikeaa.

Vihaan pölyjen pyyhkimistä ja silittämistä

Paljastus: pyyhin pölyjä ehkä kaksi kertaa vuodessa! Vihaan sitä niin paljon, johtuen varmaan myös siitä että meillä on kotona paljon tavaraa mikä vaikeuttaa pölyjen pyyhkimistä. Inhoan myös silittämistä ja välttelen sitä viimeiseen asti. Tämä on siitä vähän haastavaa, koska olen ompelija, ja joudun ommellessa silittämään. Toisaalta siinä on jokin tyydytys, kun saa silitettyä täydellisesti ommellun päärmeen ihan suoraksi.

Olen vain 155 cm pitkä

Nauratti kun joku blogin lukija oli kuvitellut, että olen aika pitkä. Todellisuudessa olen vain 155cm, ja vitsailenkin usein että en ole kasvanut seiskaluokan jälkeen (mikä saattaa hyvinkin pitää paikkaansa). Aina kun löydän jonkun (aikuisen) joka on lyhyempi kuin minä, täytyy vähän hurrata. Joskus koin huonommuutta lyhyydestäni, mutta nykyään se on minulle se ja sama. Silloin se ärsyttää, kun joutuu kaupassa pyytämään apua pidemmältä ihmiseltä ottamaan jäätelöpakkauksen ylähyllyltä. Hah.

+ vielä yksi paljastus: tykkään katsoa instasta kakkujen ja keksien koristelu-videoita, finnien puristelu -videoita (Dr. Pimple Popper <3) ja korvavahan puhdistus-videoita. Siis please kertokaa, etten ole ainut kummajainen joka näitä katsoo? Toisaalta kun katselee Pimple Popperin videoiden katselukertoja, niin en voi olla ainut…

Mitä outoja juttuja sinä teet?


Lakatkaa arvostelemasta äitejä!

Lakatkaa arvostelemasta äitejä!


Luin hyvän mielipidekirjoituksen Hesarin nettisivuilta. Siinä puhuttiin äitiyden arvostelemisesta ventovieraiden toimesta. Olen itsekin usein törmännyt tähän, etenkin silloin kun lapsi oli pieni. Milloin se oli asiaa tutista ja sen pois ottamisesta, kännykän käytöstä tai lapsen raivokohtauksista. Aina jollain oli joku muka hyvää tarkoittava neuvo, ilkeä kommentti tai paheksuva katse annettavana. Arvostelu ja kommentit alkoivat jo raskausaikana, ja se ärsytti minua.

En tiedä arvostellaanko isyyttä samalla tavalla, vai katsotaanko edelleen isää joka kulkee lastensa kanssa sankarina, joka huolehtii jälkikasvustaan? Kertokaa ihmeessä isät, mikä on teidän kokemuksenne, arvostellaanko isyyttä samalla tavalla? Ainakin Ylen uutisen mukaan isät saavat olla lastensa seurassa älypuhelimiensa kanssa, kun taas äitejä arvostellaan tästäkin. Olisi mielenkiintoista kuunnella myös isien puheenvuoroja aiheesta. Tässä postauksessa puhun vain äideistä, koska puhun omasta kokemuksestani.

”– Kiintymyssuhteen muodostuminen näkyi hyvin vahvana ja se liitettiin äiteihin, jotka nähdään yhä ensisijaisena hoivaajana. Älypuhelimen katsotaan häiritsevän äidin ja lapsen välistä suhdetta, kuvailee Lehto.” –yle.fi

Äitiys on niin herkkä ja henkilökohtainen asia, ja helposti tulee loukanneeksi jos kommentoi toisen tapaa olla vanhempi. Itse huomasin tämän kun tulin äidiksi. Aiemmin en useinkaan välittänyt mitä muut ovat mieltä minusta, mutta äidiksi tultuani olen ollut todella herkkänä kaikelle arvostelulle.

Tuki puuttuu, mutta kritiikkiä kyllä tulee

Muistan kun kuljin vauvan kanssa uupuneena ja masentuneena, ja olin todella epävarma itsestäni ja äitiydestäni. Joka kerta kun astuin ulos kotiovesta, pelkäsin arvostelua. On helppo sanoa että ei pidä välittää siitä mitä muut kommentoivat, mutta se ei ole niin helppoa kun on muutenkin jo heikoilla, väsynyt ja uupunut.

Mielestäni kyse on myös siitä, että muiden pitäisi vähän miettiä mitä suustaan suoltaa ulos. Onko aiheellista kommentoida pienen lapsen äidille, että nyt se tutti lapselta pois tai hampaat menevät pilalle? Onko tarpeellista kommentoida bussissa olevalle äidille, jonka on nähnyt viiden minuutin ajan näpyttelevän kännykkää että ”niin ne äidit vain tuijottavat kännykkää eivätkä ollenkaan huomioi lasta!” Auttaako tällainen arvostelu ja kommentointi ketään? On tietysti hyvä että asioista (kuten vanhempien älylaitteiden käytöstä) keskustellaan, mutta rajansa kaikella.

Vai voisimmeko pitää suumme kiinni, ja olettaa että vanhemmat kyllä osaavat hommansa? Ainakin Raisa Cacciatore on sitä mieltä että nykyvanhemmilla on homma hanskassa, mutta perheiden tuki ja apu sen sijaan puuttuu.

”Kuopiolainen Lotta Taskinen muistuttaa, että se mitä ulkopuolinen näkee, on vain pieni hetki kyseisen ihmisen elämästä. – Tunnutaan harrastavan jatkuvaa tarkkailua ja monitorointia. Se ei ainakaan helpota vanhemmuuden kokemusta ja syyllistävä puhe ei auta vanhemmuudessa kohdattuja haasteita, korostaa Lehto.” –yle.fi

Äitimyytti elää ja voi hyvin – mutta täydellistä äitiä (vanhempaa) ei ole olemassa

Äidit eivät ole mitään täydellisyyden perikuvia, vaikka naiivisti uskoin niin ennen vauvan tuloa. Kun vauva syntyi, koin huonoa omaatuntoa milloin mistäkin, koska en ollut läheskään täydellinen. Kun kuulee omassa päässään koko ajan syyllistämistä kaikesta, on vaikea olla kuuntelematta (ja ottamatta itseensä) neuvoja ja kommentteja myös ulkopuolisilta. Itsensä syyllistämiseen minulla tietysti vaikutti paljon synnytyksen jälkeinen masennus, mutta sitä ei ainakaan helpottanut jatkuva ulkopuoleltakin tuleva syyllistäminen.

Toki olemme saaneet ihania kommentteja ventovierailta ja paljon apua rattaiden kanssa kulkiessa ovien avaamisessa, kauppa-raivareissa ja niin edelleen. Mutta ne ilkeät kommentit jäävät helpommin kaivelemaan väsyneen (tuoreen) äidin mieltä.

”Vanhempien arvostelu on osa tätä yksin jättämisen kulttuuria. Moittimisella ei korjata mitään. Ne, jotka kohtelevat lapsia kaltoin, vähät välittävät arvostelusta, kun taas tunnolliset kuormittuvat moitteista entisestään. Tahtoisin vapauttaa vanhemmat turhasta syyllisyydestä.”  – Raisa Cacciatore

Kun yrittää hitto vie parhaansa 24/7, pahimmillaan ilman minkäänlaista taukoa, on vaikea pitää itsensä kasassa. On vaikea olla huutamatta kun maitolasi kaatuu kolmannen kerran sen päivän aikana, on vaikea hillitä itsensä joka kerta kun lapsi saa itkupotkuraivarit, mutta meidän äitien vain pitää venyttää pinnaa! Ja juuri silloin, kun pääsee ulos vähän hengittämään, tulee joku joka katkaisee kamelin selän ja arvostelee äitiyttäni kahden minuutin perusteella.

Ei riitä ettet huutanut kun lasi kaatui ja selitit tuhannen kerran että maito juodaan, ei kaadeta. Ei riitä sekään, että osasit olla rakentavasti rauhallinen kaikki ne kymmenen kertaa kun lapsi veti raivarit.

Ei se auta, kun ulkona joku kuitenkin on sitä mieltä että olet paska äiti kun katsot google mapsista reittiä uuteen leikkipuistoon, jotta saisitte edes vähän vaihtelua päivään. Ei auta. Huono äiti, kun tuijottaa vain kännykkää eikä kommunikoi lapsen kanssa.

Arvostelu alkaa jo raskausaikana

Jo raskausaikana tuntui siltä että kehoni, ruokailutottumukseni ja elämäntapani eivät kuuluneet enää vain minulle, vaan koko ympäröivälle yhteiskunnalle. Sain neuvoja sieltä täältä kuinka fetaa voi syödä ihan hyvin eikä kannata olla hysteerinen sen suhteen. Ei nyt mitään listeriaa kannata hysteerisesti pelätä! Että nyt pitää liikkua ja syödä terveellisesti mutta ei saa tanssia liikaa, mitä se vauvakin siitä heiluttelusta tykkää. Kuinka pinnasänky on turha ja äitiyspakkaus on parasta mitä on olemassa. Toiset sanoivat, että ota se Kelan raha, ei sillä pakkauksella mitään tee, ja pinnasänky ehdottomasti pitää olla. Kuuntelin kyllä mielelläni neuvoja, mutta osa tuntui kieltämättä arvostelevalta ja vähättelevältä. Ihan kuin en itse osaisi miettiä ja ottaa selvää mikä meidän perheelle toimii.

Miten opin ikinä luottamaan itseeni äitinä, kun en saa selvää mitä neuvoa pitäisi noudattaa ja mitä ei? On vaikea kuunnella omaa äidinvaistoaan, kun joka nurkan takaa tulee uusi neuvo päin pläsiä. Tutuilta, sukulaisilta ja ystäviltä voi hyvin ottaakin neuvoja vastaan etenkin jos niitä kysyy. Mutta se kun ei pyydä neuvoja ja silti neuvotaan arvostelevaan sävyyn, se ei tunnu kivalta. Etenkään tuntemattomien toimesta.

Jatkuvasti joutuu lukemaan mielipidekirjoituksia ja kommentteja siitä, kuinka nykyvanhemmat ovat pilalla, ja äitien vaatetusta ja ulkoista olemustakin arvostellaan. Eihän äiti mitenkään voi olla hyvä äiti, jos pukeutuu minihameeseen tai hänellä on pinkki tukka?! Ja se kännykkä, se pirun kännykkä joka tuhoaa kaikkien kiintymyssuhteet.

Lue myös: Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?

”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia, heh heh!”

Entä sitten se vartalon arvostelu? Hohhoijaa. Milloin minulla oli liian pieni vatsa, milloin liian iso. ”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia?” Vatsan lääppijät ja bussissa tuntemattomien kommentointi vartalostani, huh. Muistan ikuisesti kun yksi nainen istui viereeni bussissa, huomasi ison vatsani ja alkoi kertoa omasta synnytyksestään yksityiskohtaisesti. Veri roiskui, huutoa tuli ja väliliha repesi täysin. Hän antoi myös ”hyvää tarkoittavia” neuvoja kuinka pitäisi synnytyksessä tehdä niin tai näin että välttäisin repeämät. Yök. Juuri tämän ensisynnyttäjä haluaakin kuulla. 

Sain myös kommenttia muutama kuukausi synnytyksen jälkeen tuntemattomalta mieheltä kaupassa että olen näköjään ollut ruoka-aikaan kotona. Kiva, kiitos. Kun huusin hänelle törkeää kommentoida toisen vartaloa tuolla tavalla, hän vastasi että hei vitsi se vain oli, älä ota niin vakavasti. Niinpä, siis ihan omaa syytähän se on kun loukkaannuin moisesta.

Lue myös: Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Ilmainen neuvo kaikille:

Etenkin jos vanhempi on tuiki tuntematon jossain julkisessa kulkuvälineessä, et voi mitenkään tietää mitä tämä ihminen käy läpi. Itselläni pahimman masennuksen aikana kaikki arvostelu tuntui tosi pahalta enkä osannut olla vain välittämättä. Eikä pidäkään, sillä minun pitäisi voida kulkea ulkona ilman että minua tai äitiyttäni arvostellaan. Tuntui että joka kerta kun yritin piristää itseäni menemällä ulos neljän seinän sisältä, tuli vain paha mieli kun arvostelua tuli. Minuun on useita kertoja jopa käyty bussissa ja kadulla käsiksi, kun joku on kokenut että olemme tiellä lastenvaunujen kanssa.

Nykyään kun istumme neljävuotiaan kanssa bussissa, saattaa jonkun mielestä ehkä näyttää siltä että laiminlyön lastani jos tuijotan kännykkääni ja lapsi tuijottaa ikkunasta ulos hiljaa.

Mutta kukaan ulkopuolinen ei tunne meitä, eikä tiedä että poikani rakastaa istua hiljaa bussissa ja katsoa ulos, ja miettiä yksikseen. Aina välillä pohdinnat tulevat ulos kysymyksinä joihin sitten vastaan. Tämä on hänelle tärkeää ajatustyötä, eikä minun laiminlyöntiäni, vaikka näpyttelisinkin älyluuriani vieressä.

Nyt tulee ihan ilmainen neuvo, jota saa soveltaa:

Ihmisten kuuluisi pitää suunsa kiinni jos ei ole mitään hyvää sanottavaa.